keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vielä vuosi

Aamupäivällä olen syventynyt tulevan yömessumme saarnatekstiin. Siinä puutarhuri pyytää että isäntä antaisi viikunapuun kasvaa vielä yhden vuoden. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää.

Jännä juttu, kulunut vuosi on omalta osaltani ollut tietyllä tavalla viimeinen vuosi. Viime talvena kun sydän löi ihan omaan tahtiinsa, kuolema kävi usein mielessä. Ajattelin, että jos Vaasan Valtakunnalliset Lähetysjuhlat on viimeinen iso projektini niin yritän hoitaa ne niin, että monelle valmisteluissa mukana olevalle ja juhlavieraalle jäisi niistä hyviä muistoja. Elin niin kuin viimeistä vuotta eikä se ollut hullumpi elämäntapa! 

Olen kahtena yönä herännyt ja herättänyt painajaiseen, missä olen huutanut ääneen kun on ollut meneillään riita. Liekö siksi kun ei ole tullut muuten riideltyä? Pitäisikö? En usko että tarvitsee. Jos jotain aggressioita on niin ehkä niitä saa vaikka unissaan purettua. 

Tulevan vuoden haasteena on tuottaa rakkauden hedelmää. Rakkaus voisi lähteä siitä että oppii huomaamaan hyviä hedelmiä toisten ja omassakin elämässä. Tinttaliisat eivät näe mitään hyvää ja siinä on heidän elämänsä tragedia. 

Lehtiä ja internettiä selatessa voi useinkin huomata että monet ihmiset välittävät toisista ja haluavat tehdä hyvää. Toivoa on! 

maanantai 29. joulukuuta 2014

Tarpeellista

En ostanutkaan tänään mitään. Vaatteita en olisi millään jaksanut sovittaa, joten en mennyt vaatekauppaan. Sen sijaan kävin katsomassa tabletteja jossain muuallakin kuin apteekissa. Ajattelin että tablettiaikaan siirtyminen voisi olla ajankohtaista nyt kun on momma. Mutta vaikka sain opastajakseni heti miellyttävän myyjän, päätinkin yhtäkkiä ottaa aikalisän, ei tällä asialla ole kiire.

Kun aloitin työurani Maatalouskeskuksessa, sain käyttää neuvojapäätettä, jolla tein erilaisia suunnitelmia maatiloille. Parin vuoden päästä joku opetti minulle, miten isomman tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmalla pystyy muokkaamaan talouslaskelmien tulosteita paremmin luettavaksi. 

Naskaliin muutettua (siitä taitaa olla jo neljännesvuosisata) isäntä rupesi pian puhumaan, että hommataan tietokone, ettei pudota kehityksestä. Hänelle maatalousopettajana oli erityisen tärkeää seurata aikaansa. Ostettiin dos-käyttöjärjestelmän kone ja opeteltiin antamaan sille kaikenlaisia komentoja kuten CHDIR. Koneella pystyi käsittelemään tekstiä, lähettämään ja lukemaan sähköpostia ja tekemään maatalousverokirjanpidon. Se olikin hyvä juttu, sillä arvonlisäverotukseen siirtyminen lisäsi laskemisen tarvetta. 

Sitten kehitys kehittyi ja tuli internet. Sitä varten hommattiin Windows-käyttöjärjestelmän kone. Sain pian myös ensimmäisen käytettynä ostetun kannettavan tietokoneen, jossa oli muistaakseni Windows 3.1 -käyttöjärjestelmä. Näppärä peli sekin. 

Pihattolehmämme saivat tietokoneella ohjelmoidun väkirehuannoksen kioskista eli ruokinta-automaatista. Kerran unohdin tietokoneen salasanan yhtäkkiä, vaikka käytin sitä joka päivä. Itkin, että nyt se dementia on iskenyt. Onneksi silmiin sattui seuraavana päivänä jonkun aivotutkijan lausunto, että joskus ihmisen päässä menee data sekaisin, jos käsittelee esimerkiksi paljon numeroita. Olin silloin tehnyt kirjanpitoa ja veroilmoitusta monta päivää, joten salasanan unohtaminen olikin normaalia.

Kerran taas kissat olivat onnistuneet löytämään salasanat tassuillaan ja päässeet yöllä muokkaamaan tietokoneen perusasetuksia. Onneksi kännyköitä oli jo olemassa ja isäntä sai Pellonpajalta ohjeet, miten saadaan hakkerikissojen työt peruutettua.

Kun lähdin 2000-luvun taitteessa Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, yliopiston ATK-keskuksessa oli vielä joitakin vanhoja DOS-louskuja. Jotkut fuksit ihmettelivät mitä ne ovat, mutta minä hymyilin heille ja näytin että kyllä näilläkin voi joitakin asioita toimittaa. Kannettavan ansiosta pystyin hyödyntämään junamatkatkin täystehoisesti opiskeluun. 

Kaikki on tullut opeteltua kantapään kautta. Kerran olin työpaikan Word-kurssilla, mutta olimme niin kovin eritasoisia ja meillä oli niin eri tarpeet, että oppimistulokseni jäivät laihoiksi. Opin kuitenkin että rivinvaihdon saa esim. runomuotoisessa tekstissä tehtyä näppärästi painamalla enteriä ja shiftiä. Opettaja ei ymmärtänyt kysymystäni, mutta eräs toimistosihteeri neuvoi takapenkiltä. 

Joitakin tietokoneita olen suorastaan rakastanut. Luulen, että en ole ainut, jonka mielestä koneen äärellä on tullut koettua paitsi tappioita myös voittoja. Jotkut asiat ovat helpottuneet ja tulleet hauskoiksi. Ja joskus on mennyt tuhottomasti aikaa haaskeelle syystä tai toisesta.

Ihmetellä täytyy niiden ihmisten älykapasiteettiä, jotka tällaisia apu- ja hupivälineitä meille tyhmemmille suunnittelevat. Se tablettikin tulee varmasti tarpeelliseksi ennen pitkää. Vaikka joku seppä saattaisi tähän lohkaista, että tarpeellista on vain vähän tahi yksi ainoa.





sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Faktaa


Olen lueskellut aikani kuluksi kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä Kaisa Ikolan (nyk. Viitala) kirjoittamaa historiateosta Puoli vuosituhatta Laihian seurakunnassa. Se on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja silti perustuu tarkkaan pohjatyöhön. Asiat ovat kohdillaan ja Suomen historian viitekehyksessä. Ihailen sitä, miten Kaisa on saanut selvää kaikista noista vaikeaselkoisista suurelta osin ruotsinkielisistä asiakirjoista, mitä kirkonarkistosta, maakunta-arkistosta ynnä muualta on löytynyt. Hän vaikutti hyvin innostuneelta vuosituhannen alussa, kun asui Laihialla kirjaa kirjoittamassa, ja innostus välittyy myös kirjasta. Olen saanut monet naurut, vaikka historiaa usein pidetään kuivana.

Joku valitteli taannoin, kun ei ollut saanut omaan kylähistoriaan kirjoittaa kuka teki tihutöitä kylällä. Toinen huomautti siihen aivan oikein, että on aika uskaliasta painaa kylähistoriaankaan luuloja tai  kuulopuheita, jos ei asianomaista ole käräjillä tuomittu. Tämä neuvo olikin linjassa Lutherin kahdeksannen käskyn selityksen kanssa.

Luther opettaa Isossa katekismuksessa, että Jumala tahtoo ehkäistä jokaista puhumasta toisesta pahaa vieläpä silloinkin kun tämä on syyllinen ja pahan puhuja sen tietää - saatikka jos asiasta on kuultu vain huhupuheiden tietä. Jos et voi viedä asiaa oikeuteen etkä todistaa sitä, pidä suusi.  Keneltäkään ei saa riistää kunniaa ja hyvää mainetta, ellei sitä häneltä ole jo julkisella tuomiolla riistetty. Kalliit aarteet, kunnia ja maine, on niin helppoa riistää toiselta, mutta vaikea hankkia takaisin.

Parempi olisi kertoilla takana päin hyvää, peitellä toisen vikoja ja puolustella häntä. Tässä voisi olla hyvä Uuden vuoden lupaus.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Valoa ja tulta

Olen ihaillut kaunista aurinkoa lähinnä ikkunan läpi, mutta eikö olekin mukavaa, että kun päivä alkoi pidentyä niin aurinkokin alkoi näyttäytyä? Tänään ahkeroin kaksikielisen toimituksen parissa. Valmistautuminen kesti kolme kertaa tavallista pidempään ja lopulta tuli tietysti kiire niin kuin aina. Kävin Vaasan reissulla ostamassa myös sykemittariin uuden patterin. Liikkumaan palaa mieli, kunhan nuha hellittäisi ja syke tasaantuisi.

Eilen joku kirjoitti sähköpostiviestissä, että kun meillä työaikalainsäädännön piirissä olevilla on autuaasti viisi jouluun liittyvää vapaapäivää, on teillä seurakuntapapeilla juuri siinä kohtaa viisi työpäivää, joista ette saa hyvitystä. - En olisikaan muuten huomannut katkeroitua! No, totta puhuen en ole katkera muuta kuin siitä että nenä nokkuu. Työtä olisi ollut varsin kohtuullinen määrä, ellen olisi puolikuntoinen. Eilen ei ollut työtehtäviä ja voi olla että huomennakin pysyn kotona ja käyn vasta maanantaina onnittelemassa maanantain synttärisankarit, vaikka silloin on vapaapäiväni. Ehkä ehdin samalla käydä alennusmyynneissä katsomassa jotain verhaa laajentuneen vartaloni peitoksi.

Syötteellä on -30 astetta pakkasta ja Jouko neuvoi nuorelle parille että kuivat polttopuut ovat peräseinällä. Ilmoittauduin eilen Auroras Now -revontuliennusteiden saajaksi, jotta voin infota vävykandidaattia milloin kannattaa tarkkailla taivasta. Koulussa opettaja käski mun ja Marja-serkun harjoitella koulun joulujuhlaan revontulitanssia. En silloin vielä tuntenut revontulien olemusta ja yritin olla hyvin voimakas, räiskähtelevä ja kopsahteleva. Opettajan näky revontulista oli kepeä ja välkähtelevä, joten meidät diskattiin. 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Vitamiinia

Sissistä ja minusta olisi tänään saanut samanlaisia kuvia kuin vauvasta eilen: nenämme vain pilkottivat peiton alta. Talo oli kovasti hiljentynyt. Martta ja Francesco ajelivat pohjoiseen päin etsimään revontulia, Jouko ja Sampsa lähtivät käymään Kuortaneella. 
Yhtäkkiä kesken nuhanunnun päiväunia minulle iski hyvin voimakas tarve saada vitamiineja. Ponkaisin ylös ja tuota pikaa olin vatkannut kerman, sekoittanut siihen rahkan ja päällystänyt täytekaakun. Pertun kanssa sitten nautimme C-vitamiinia muunkin perheen edestä. Jonkin verran kuuden munan kaakusta jäi odottamaan kotiin palaavia. Päällä olevat valokit poimin viime kesänä äidin perintönevalta. Meillä oli äidin kanssa sen verran kilpailua, ettemme paljastaneet kaikkia marjapaikkoja toisillemme, mutta eräänä hyvin kuivana kesänä äiti näytti tuon paikan minulle ja lausui juhlallisesti: Perinnöksesi lapseni annan...

Esikoisen kanssa soiteltiin. Sydänkäpynen oli samoin kuin äitinsä vauvana nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä kotona ja antanut myös vanhempiensa vihdoin levätä. Kerroin miten itse soitin hätääntyneenä omalle äidilleni ensimmäisenä aamuna, että mitä teen kun vauva on nukkunut nyt seitsemän tuntia. Äiti vastasi, että anna lapsen nukkua, hän on varmaan nyt huomannut päässeensä kotiin. Jaoin innoissani sukupolvien perimätietoa kertomalla että yöllä ei tarvitse vauvaa herättää syömään. Päivällä voit joskus herättää neljän tunnin päästä jos raaskit. Lastenhoitajien ohjeet kun vaihtelevat joka tapauksessa muutaman vuoden välein niin viisainta on noudattaa omaa maalaisjärkeä.
Menin uudestaan päiväunille, mutta kun kissa halusi tupaan oli pakko tulla vahtimaan, ettei se syö kaakkua tai kaada joulukuusta.      

Blogin kirjoittamisesta on se hyöty, että huomaa paremmin kaikenlaisia värejä. Tänään keskitalven aurinko värjäsi 
joulukuusen oksat kauniin vihreiksi. Siinä oli sekä sydämillä että käpysillä oma paikkansa auringossa. Ajattelen, että Jumala on hyvyydessään järjestänyt niin minulle kuin sinullekin omat marjapaikat ja oman paikan auringossa. Joskus on huonompia vuosia ja joskus on pimeää, mutta sitten tulee taas päiviä, jolloin löytää vitamiineja ja kaikki värit näkyvät, kun osaa katsoa.                                         

torstai 25. joulukuuta 2014

Piltti

Maire Pakan tekemä olkienkeli
Olen nukkunut miltei koko joulupäivän ja eilettäinkin sen mitä ehdin. Jouko on kattanut kaksi kertaa joulupöydän kotona oleville lapsille. On vähän kuumetta ja kurkkukin taas kipeä. 

Onneksi jaksoin käydä pitämässä eilen jouluhartaudet siunauskappelilla ja tänään aamulla joulusaarnan Vaasan kirkossa. Yöllä mietin kyllä, että liturgina oleva kirkkoherra kyllä pitää tarvittaessa joulusaarnan ex tempore. Sitä vain emmin, että kun viittomakielinen tulkkikin on jo harjoitellut saarnaa ja  P. Mustapään runoa johon se päättyy. Sikäli sääli, ellen jaksa kirkkoon. 

Niin kai se on, että kuitenkin papin omakin joulu tulee joulukirkosta. Oli myös ihanaa, että jotkut seurakuntalaiset antoivat palautetta saarnasta. Ehkä silloin kun tuntee itsensä hyvin heikoksi, tuollainen palaute on merkityksellisempää kuin muutoin. Sitä paitsi tämä oli minulle ensimmäinen päiväjumalanpalveluksen saarna Vaasan kirkossa puoleentoista vuoteen. Olin välillä projektitöissä ja muutenkin on sattunut kohdalle paremmin erityismessuja ja lähetyspyhien liturgin tehtäviä. 

Kotimaisema tänään joulupäivänä
Eilen ja tänään sain kohdata yli 600 sanankuulijaa. Bongasin joukossa monia tuttuja kasvoja, mutta aina mukana on myös niitä, jotka käyvät harvemmin kirkossa. On hienoa, että joulu ja muut pyhät kokoavat yhteen. Ihmiset kuuluvat kirkkoon ja lähtevät sanankuuloon Jeesuksen tähden. Meillä voi olla vähän harhainen käsitys kirkon voimasta maailmassa. Totuus on, että maailmanlaajuinen kirkko kasvaa. Kasteen rukouksista yksi on aivan ihana. Siinä kiitetään siitä että näin vahvistat ja siunaat kirkkoasi. Jokainen Jumalan lapseksi kastettu vahvistaa kirkkoa. 

Kun esikoisemme syntyi, meistä tuntui pelottavalta lähteä hänen kanssaan kylmään maailmaan. Uskon että juuri siksi joulun sanoma koskettaa vuodesta toiseen. Lapsi on niin ihana, maailma on niin kylmä. 
Edelfelt A, Vaasan kirkko

Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenien:
Ne olivat alttarin luona, koko Juudean kalpea maa
oli hitaasti alkanut kynttelin
                                 liekkien lomitse pilkoittaa.
Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö.
Vaan nyt jo katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö,
ja purppuraviitta paimenet sauvaansa nojaavat.
Ja nyt, jo katso, enkeliparvet, suuret, valoisat,
koko taivaan täyttävät soitollaan.
Ja nyt jo paimeniin, on tarttunut onni ja riemahdus,
he rientävät Betlehemiin.

Oi, pieni piltti lepää keskellä eläimien.
Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan onnellinen,
hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta.
Hän on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän
hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton.
Vaan tähti on hänen yllänsä. Se kuoleman tähti on.
---
Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin
ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin.
Puer natus in Betlehem,
Cust´iloitze Jerusalem,
Halle, Halleluja.         (P. Mustapää)

tiistai 23. joulukuuta 2014

Iso tyttö


Täytyy ihailla omaa esikoistamme, joka on saattanut maailmaan ihmeellisen lapsen ja jaksoi ottaa iloisesti vastaan meidät isovanhemmat. Kiitosmieli. Toivottavasti valokit mansikat, limppu ja aamulla leivotut nisutkin vahvistavat koko perhettä. Oikeastaan läksimme pitkälle matkalle enemmän äidin kuin lapsen tähden.




maanantai 22. joulukuuta 2014

MOMMA

Lapsen syntymä on valtava asia. Koko maailman pitää saada tietää. Enkelit laulavat gloriaa! Ja momma on oikeastaan ihan sanaton, kyynel silmäkulmassa. Lapsi on ihme. Ja hän toi joululimpun tullessaan...tyttönen.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Odotus

Tänään on ollut aikaa odottaa ajatuksella joulun lasta. Ehkä se syntyy jouluaattona, joka on ollut suvussa perinteinen syntymäpäivä? On myös mahdollista että joudumme odottamaan ensi vuoteen asti. Haluamme kuulla heti kun se alkaa syntymään, eikä vasta sitten kun vauva on kapaloitu. Haluamme jännittää ja - rukoilla. Syntymiseen sisältyy myös vaaroja. Ei syntyminen ole idylliä - paitsi kuopuksen syntyminen kyllä oli!
Vapahtajan syntymä oli kaikkea muuta kuin kaunista kiiltokuvaa. Leukemiaan kuollut ystäväni opetti minulle sairaalan vuoteellaan erään Siionin virren, numero 14. Sain sen tänä iltana veisata:

Nyt kapaloidaan kaikkein vaatettajaa
ja imetetään ruuan lahjoittajaa.
Nyt itkee hän ken ilon meille antaa
ja heikko äiti kantajaansa kantaa.


On avuton hän, jolla yksin valta
on auttaa syntiset pois synnin alta.
Ja sankari on täysin voimaa vajaa,
Hän, joka vainoojamme pakoon ajaa.


---

Hän, herrain Herra, alhaisena makaa
ja köyhänä ken kirkkautta jakaa.
Ei puhu mitään, vaikka sanallansa
kuolleetkin kerran kutsuu haudoistansa.




lauantai 20. joulukuuta 2014

Maistiaisia

Aina kannattaa viimeistä pellillistä sen verran unohtaa uuniin, että voi hyvällä omallatunnolla maistella. Ja hyviä ovat talon perinteiset joulutortut. Ne tehdään sekoitetusta voitaikinasta ja luumuhillosta, joka keitetään kuivatuista luumuista. Koko on pieni, niin että hillon ja voitaikinan suhde on optimaalinen. Taikinan reunoista tehdään isännän suosimat isot puolikuut, joissa on sisällä erityisen paljon hilloa.
Jotain yritän jaksaa valmistaa Naskalin jouluun, vaikka yöllä kurkku oli kovin kipeä ja nukuin koko aamupäivän. Viikon työkiireiden keskellä aavistin, että nyt alkaa vastustuskyky pettää, teki niin mieli marjoja. Mutta kun pakastin on vintillä asti, en jaksanut hakea! Olen monet kerrat aiemminkin todennut, että ihmisen kannattaa kuunnella vaistojaan ja järkeviä mielitekojaan. Nyt on aattoon asti vapaapäiviä, ja sinä aikana toivottavasti  ehdin toipumaan  - ja valmistamaan limput ja joulusaarnat. 

Mitä tulee jouluherkkuihin ja kaikkiin elämän herkkuihin, tärkeintä ei ole määrä vaan laatu. Jotain hyvää ja rakkaudella tehtyä. Se saa riittää.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Blessing

Arkipäivien vähyys pääsi yllättämään. Olin elänyt ajatellen että nuo hautajaiset tai tuo avioliittoon siunaaminen on vasta joulun jälkeen. Yhtäkkiä havahduin siihen, että en kuitenkaan käy näitä toimituskeskusteluja joulupäivänä tai tapaninpäivänä, joten nyt pitää olla asialla.

Päivän viimeinen työtehtävä oli australialais-suomalaisen avioparin kohtaaminen. Heidän avioliittonsa siunataan ennen vuodenvaihdetta. Aamupäivän kiireessä en ehtinyt löytää netistä avioliiton siunaamisen kaavaa englanniksi, mutta löysin sen äsken nimellä Consecration of a civil marriage. Kohtaaminen parin kanssa oli miellyttävä. Laskimme leikkiä 30-vuotisesta sodasta, sillä sulhasen mielestä oli vähän huvittavaa, että Suomessa vihille mennään marssin tahdissa kuin sotaan konsanaan. Kerroin että itse olen ollut naimisissa 31 vuotta, joten sota on ohi ja parhaat vuodet jäljellä. En kylläkään usko että tuo aviopari juuri sotii. Heidän rakkautensa on varmasti teonsanoja.

Totesin, että Lutherin aikana vihkiminen oli yhteiskunnallinen toimi ja sen jälkeen tultiin kirkkoon saamaan avioliitolle siunaus. Näin on nytkin monessa maassa. Huomasin, että tämä kiinnosti tuoretta aviovaimoa. Mietin, ehkä asuminen vieraassa maassa myös entisestään vahvistaa kristillistä identiteettiä. 

Maailma on sillä tavalla pienentynyt, että monet isovanhemmat joutuvat ikävöimään kaukana asuvia lapsiaan ja lastenlapsiaan ja päinvastoin. Toisaalta on onneksi olemassa mahdollisuus edullisiin näköpuheluihin

Lopussa jouduin pyytelemään anteeksi sitä että haukottelin kirkon penkissä. Kotimatkalla syykin selvisi: Nenä meni tukkoon eli flunssaa pukkaa. Haistoin silti ulkoeteisessä mäntysuovan tuoksun ja huomasin että myös tuvan matot oli käytetty ulkona. Talo oli pimeä ja pakettiauto poissa. 

Ajattelin Irja Hiironniemen runoa:

Tulen työstä kotiin ja luen:
"Matot pudisteltu.
Raput lakaistu.
Lattiat imuroitu.
Suukko sinulle. Hymy!"

Minulle kepeä jalka
ja onnimieli.
Sinulle minä syliin
kun tulet.

Nostin jalat kepeästi rahille ja nukahdin nojatuoliin.

torstai 18. joulukuuta 2014

Muodikas nainen

Muoti vaihtelee. Vaikka viime vuosina on useasti asetettu tavoitteeksi slow life, luulen, että näin joulun alla on kuitenkin muodikasta olla kiireinen. Monet touhottavat kaikenlaista. Niin minäkin. Oli lähes mukava kilpailla kellon kanssa.

Olen aina ajatellut, että kiire on paljolti itsekorostusta. Ne, jotka taajaan luettelevat omia tekemisiään, harvoin huomaavat mitä muut tekevät. Tai ehkäpä huomaavatkin, ja siitä tulee tarve antaa ymmärtää, ettei ole pekkaa pahempi.

Kotiin tultua vauhti loppui enkä jaksanut innostua edes siitä, että koira oksensi lattialle. Olin nojatuolitorkuilta herättyäni päättänyt laittaa itselleni teekupposen, enkä halunnut menettää teehetkeäni. Minä juon nyt teetä. Pistin koiran ulos ja siirryin kuppeineni tyynen rauhallisesti hajun ulottumattomiin. Päätin, että en ota jätöksestä mainoskuvaa blogiini, vaikka mieli vähän tekikin. 

Joka tapauksessa 90 on leposykkeeksi sen verran korkea, ettei tarvitse lähteä iltakävelylle.  

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Jouluilo

Aloitin ja päätin päivän koulumaailmassa. Aamulla pidin keskusradiopäivänavauksen Variskalla. Se meni vähän koulumuistelujen puolelle, mutta ei ollut pitkä. Ja illalla  oli Suvilahden koulun joulujuhla Huutoniemen kirkossa. Kirkon parkkipaikka on iso, mutta ei riittänyt noin isolle joukolle. Kirkko pullisteli väkeä ja koululaisten valmistama ohjelma oli perinteistä, jouluista ja iloista. 


Tuli niin jouluinen mieli, että kotiin tultua kaivoin esille Saara-siskon viimeisen joululahjan, jonka hän ehti valmistaa 1-vuotiaalle Anna Vilhelmiinalle ennen kuolemaansa. Minulle hän oli tehnyt kirjanmerkin. Ahkera tyttö 16-vuotiaaksi! Olin aikonut antaa tonttutaulun vihdoinkin Annalle, mutta en muistanut antaa sitä enkä malttanut lähettää sitä postissa. Ehkä ensi jouluksi. 

Tänään on ollut monta ilon aihetta. Maisema on niin kaunis, kun saatiin eilen illalla lunta. Ehdin jakaa kymmenen joulutervehdyskirjaa ympäri kaupunkia. Kapituli oli asettanut minut ensimmäiselle vaalisijalle. Perttu Pom tuli kotiin. 

On hyvä, että jouluun sisältyy paljon kauniita asioita, tarvitsemme kauneutta kaiken sen ikävän ja ruman vastapainoksi, mitä sydämeen tunkee. 

On hyvä, että Jumala on niin lähellä kuin sylissä oleva lapsi voi olla.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Paimen

Aamulla Vaasan kirkko täyttyi kahteen kertaan pienistä ihmisistä kun oli kaksi päivähoitoväen jouluhartautta. Mietin, että lapsille puhuminen on varmaan vielä mieluisampaa sitten, kun saan omaan lähipiiriin pienen juttukaverin. Kirkon seimi oli kateissa, joten asian kuvallisessa havainnollistamisessa jouduin tyytymään Albert Edelfeltin kauniiseen alttaritauluun Paimenten kumarrus. Ei huono, mutta siitäkin puuttuu seimi. Lampaita sentään oli villapaidassani.

Kaikesta päätellen lapset olivat kuitenkin kuuunnelleet ja katselleet hyvin tarkasti kirkossa, sillä tilaisuuden jälkeen sain vastata alttarilla kiperiin teologisiin kysymyksiin. Kysymykset eivät tietenkään koskeneet Jeesuksen syntymää, joka on harvinaisen selvä asia. Kukaan ei kysynyt seimestä eikä kapaloinnista sen tarkemmin.

Sen sijaan sain vastata mm. kysymyksiin: Miksi Jeesus kuoli? Elääkö Jeesus nyt? Missä Jeesus on?  Erityisesti viimeinen oli mielestäni aika kiperä, koska Jeesus on taivaassa - mutta myös meidän kanssamme joka päivä. Siinä on mietittävää minullekin eikä vain viisivuotiaalle. Eläkeläiset päästivät minut eilen paljon helpommalla.


Syötteen kotitonttu
Iltapäivällä tuli hätääntynyt sähköpostiviesti ruotsinkielisen seurakunnan kollegalta, että myös Sundomin kirkon seimi on kadonnut kesällä. Mietin, onkohan joku pastoreista ottanut oikeasti lampaita tai aasin, ja tarvinnut ruokintakaukaloita. En tunnusta, vaikka navettatonttu olenkin.

On huojentunut olo, sillä olenkin saanut jatkettua tonttuilua eli joulutervehdysten perille saattamista. Se on ihan mukavaa. Ajeleminen ympäri kaupunkia otti kuitenkin jäseniin niin että kotiin tultua söin ensin herkullista roskaruokaa ja menin sitten torkuille. Pizzakuski kuitenkin väitti, että pakastepizza on ihan oikeaa ruokaa, joten jaksaisi sillä energiapommilla ehkä tehdä jotain muutakin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Nukkuneen rukous

Kun olin nuori, vanhemmat sanoivat joskus, kun olin kalpea ja väsynyt, että sähän oot kuin nukkuneen rukous. Kävin työterveydessä keskiviikkona, lääkäri kirjoitti reseptin ja sanoi että tarvitset tuohon myös muutaman päivän sairauslomaa. En ollut aikaisemmin tavannut tuota lääkäriä, hän oli niin avoin ja kiinnostunut, että epäilin hänen saaneen koulutusta eräältä ystävältämme joka vetää terveydenhuollon vuorovaikutteisuusprojektia. Juttelimme siis myös vuorovaikutuksesta, ja huomasin, että hän oli oivaltanut asian ihan itse. Pelkkä lääkärissä käynti saikin tuntemaan, että voin jo vähän paremmin. 

Huomenna olisi tarkoitus mennä labran kautta töihin, jos Luoja suo. Viikolla on kymmenkunta joulutapahtumaa. Ellen olisi sairastunut, olisin juuri juontamassa Kauneimpia joululauluja Vaasan kirkossa. Olen aina nauttinut tuosta työtehtävästä, on vähän haikeaa. Enpä muista koska olen viimeksi ollut sairauden takia pois töistä. Toissa kesänä sairastin lähes koko kesäloman, niin kuin opettajat ja muut tunnolliset ihmiset tuppaavat tehdä.

Ihminen on kokonaisuus. Kroppa reagoi stressiin. Kollega opetti viikolla, että myös positiiviset asiat voivat aiheuttaa stressiä, eli mulla voi olla vaikka vauvastressiä. Itse ajattelen, että syksyn pimeys ja työpaineet, ehkä myös liikkumattomuus kostautuu. Kissa hyppäsi syliin kehräämään ja sanoi: Älä huolehdi. 

Luulen, että Jumala kuulee nekin rukoukset, jotka jäävät huulille.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Lastenannos

Viikin pojat tykkäsivät opiskeluaikana Vihreästä grillistä, kun siellä oli suuret annokset, kunnon pihvit ja paljon ranskalaisia. Kävin siellä minäkin ainakin kerran, mutta en pystynyt paljoa syömään. Syy ei varmaan ollut ruuassa, vaan juurikin annoksen koossa. Nuorempana jouduin epätoivon valtaan, jos sain baarissa liian suuren annoksen. Tuli paha olo.

Keksin nyt, että entä jos syy olikin siinä, kun kerran lapsena olin Perttu-veljen ja vanhempieni kanssa kesälomamatkalla Joensuussa. Isä tilasi muille aikuistenannoksen, mutta minulle lastenannoksen ja jotenkin virnisteli. Minä nostin porun, että haluan aikuisten annoksen. Mikäs siinä auttoi. Yritin sitten syödä, vaikka ei millään mahtunut.  

Tuosta traumasta olen selvinnyt, mutta tänään tilasin lastenannoksen pizzaa, ja se oli ihan riittävä. Syynä ei ollut vatsani tilavuus, vaan se että olin syönyt naapurilta saatua maukasta ja mehevää palvattua hevosenlihaa vähän liikaakin.

Olen yrittänyt pitää kiinni paastonajoista ja nyt on sellainen meneillään. Pikkupaasto on ennen joulua ja iso paasto ennen pääsiäistä. En ole mikään lujaluonteinen kieltäytyjä. En osaa välttää lihaa, mutta minulla on omat juttuni. Yksi on, että kannan kaulassani krusifiksia ja muistelen Vapahtajan kärsimystä. Toinen on, että yritän hiljentyä Raamatun ääreen nauttimaan Jumalan lasten annoksia. On jotain muutakin. 

On tuntunut hyvältä kristilliseltä perinteeltä erottaa toisistaan juhlan odotus ja juhla. Se ei ole autuuden asia, mutta se auttaa iloitsemaan juhlasta, kun sen aika on. 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Taustamelua


Talvisaikaan auton taustamelu aina vähän lisääntyy nastarenkaiden vuoksi. Olen miettinyt, onko elämässä muutakin taustakohinaa? Kuulenko tärkeät asiat?

Kuulluksi tuleminen on luullakseni jokaiselle hirveän tärkeä tunne. Eilen ilahdutti, kun kirkkoherra vastasi asian ymmärtäen ja siihen mukavasti kantaa ottaen viestiini. Toisaalta mietin omaa kuuntelukykyäni, kun soitin ystävälle häntä ilahduttaakseni. Kuuntelinko varmasti tarpeeksi herkällä korvalla, vai puhuinko liikaa omia asioitani?

Joskus tärkeät ja viisaat ajatukset tuntuvat kaikuvan kuin kuuroille korville, sekä omat että toisten. Luulen, että taustakohua voi joskus aiheuttaa se, että kuulijalla on paljon työtä ja mietittävää. Joskus oma kuppi on niin täynnä, ettei pysty rauhassa keskittymään toisen asiaan. Mielessä pyörii aivan muuta. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan vittaksista.

Olen pannut merkille, että jos oma asia jää kuulematta, kannattaa jättää loukkaantumatta ja yrittää puhua asiasta ystävällisesti ja asiallisesti toisen ja kolmannenkin kerran. Voi olla että lopulta tulee kuulluksi - tai sitten ei. Huutamalla toisen taustamelua ei pysty ylittämään. Sitäkin on tullut joskus kokeiltua.

Kovakorvaisuuden syy voi olla myös vaikeammin tiedostettava torjuntareaktio. Tällainen torjunta voi johtua omasta alemmuudentunnosta tai epävarmuudesta. Silloin ei pysty ottamaan asiaa asiana, vaan kokee sen esimerkiksi arvosteluna tai vaatimuksena. Silloin tulen tyrmätyksi tai itse tyrmään.

Täksi talveksi saimme uudet talvirenkaat ja taustamelu on pienentynyt. Mietin miten voisin vähentää oman elämäni taustakohua ja kuulla entistä paremmin toisia.

torstai 11. joulukuuta 2014

Kannustus


Eilen puhuimme lounaalla, miten valtava merkitys musiikilla on. Vanhukset virkistyvät, kun kuulevat tuttuja sävelmiä. Monien lapsuudessa opittujen laulujen ja virsien sanat ovat painuneet niin syvälle, että muistuvat mieleen ulkoa. Sainkin siitä lähteä hyvin motivoituneena Ruukinkartanoon pitämään joululaulutilaisuutta kanttori Katariina Korkmanin kanssa. Laskin että meitä oli koolla puolensataa laulamassa tuttuja joululauluja. Välillä vähän puhelin, että saimme hengähtää.

Itselleni tuli vahva takauma, kun veisasimme muutama viikko sitten Vaasan kirkossa virttä Herää Herran seurakunta lähellä ja kaukana. Huuto, katso, ylkä saapuu, kohta on jo kaikuva. Herää taistoon, vaivannäköön, rakkauteen, elämään... Huomasin, että virsi tuli niin syvältä sielusta, että sen on täytynyt olla kansakoulun kinkerivirsi. Mietin kyllä, että aika vaikeita virsiä me lapsena opimmekin.

Kerran yksissä hautajaisissa huomasimme lesken kanssa että olemme käyneet samaa tyttökerhoa ja oppineet siellä samoja lauluja. Niinpä lauloimme spontaanisti muistotilaisuudessa laulun Riennä riemuin eespäin vain, tietä Jumalasi, joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi, joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi. Ällös pelkää yötä maan, taivaan tähdet loistaa, luota Herraan Jumalaan, hän voi varjot poistaa... Oli sekin oikeastaan ollut aika kummallinen laulu lapsen laulettavaksi, mutta ei kukaan meidän vanhemmista tehnyt valitusta että kaikkea lapsille opetetaankin. Ja nytpä se tuntuukin sopivan suuhun paremmin ja on kirkkaana mielessä.

Kansakoulun ensimmäisen luokan laulukokeessa muut lauloivat Hämähäkkiä. Mutta minulla oli jo silloin taipumusta tarttua suuriin haasteisiin ja yritin laulaa Hulabaloo ba lai ba lai. Opettaja sanoi aika pian että riittää ja antoi kuutosen. Äiti sanoi että tuo laulunumero on vähän heikohko, mutta kyllä sun kannattaa vain lauleskella. Susta voi vielä tulla yhtä hyvä laulamaan kuin Aili-tädistä niin että voit joskus aloittaa virren. - Tuota äitini viisasta kannustusta olen usein siunaten muistellut. Hän oli ihan oikeassa.

Laulajia, ruuan laittajia, kirjoittajia, puhujia, siivoojia, käsityöntekijöitä ja kaikenlaisia hyviä työntekijöitä syntyy vain kannustamalla. 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Sisar S

Joskus yhteydet katkeavat. Jotkut niistä kuitenkin löytyvät taas! Hukkasin erään nuoruudenaikaisen kirjeenvaihtoystäväni muutamaksi kymmeneksi vuodeksi. Kirjeenvaihtoystävyytemme alkoi 70-luvun puolivälissä Katso-lehteen kirjoittamastani yleisönosastokirjoituksesta, jossa nuorena innokkaana uskovaisena toivoin telkkariin lisää Gospel-musiikkia, esim. Pro Fiden konsertteja. Siihen vastasi minulle kirjeellä toimituksen kautta eräs ilomantsilainen tyttö, joka oli kanssani eri mieltä. Muistaakseni tuo ensimmäinen kirje olisi ollut aika pureva, mutta vastasin siihen sovinnollisesti ja siitä alkoi muutamia vuosia kestänyt tiivis kirjeenvaihto.

Kehotin häntä menemään mukaan oman kirkkonsa toimintaan ja sen hän tekikin. Hän meni mm. ikoninmaalauskurssille. Hän oli hyvin kultturelli, luki paljon runoja ja kirjallisuutta, tanhusi ja oli mukana nuorten ohjelmaryhmässä. Hän oli myös kansainvälinen, hänellä oli ystäviä Ruotsissa ja hän matkusti lukioaikana Englannissakin ystävien luona. Minä taas olin mielestäni ujo ja syvällinen maalaistyttö. Aloin minäkin lukea Tito Collianderia ja ymmärtää ikoneita. Nousin keskellä yötä katsomaan televisiosta ortodoksista pääsiäisyöpalvelusta! 

Hän lähti opiskelemaan suomea Turkuun ja minä maataloutta Helsinkiin. Opiskeluaikanamme kirjeenvaihto katkesi. Kun internet tuli mahdollistamaan etsinnän, etsin häntä tuloksetta sekä sukunimellä että tittelillä ja etunimellä. Sitten jonain vuonna tuli yhtäkkiä vastaan englanninkielinen artikkeli, jossa hänet mainittiin ja kerrottiin, että näistä armoitetuista kolme meni sittemmin luostariin. Aloin ounastella, että hän onkin vaihtanut etunimeään ja on nunnana jossain.

Menimme työyhteisöretkelle Lintulaan ja siellä sain kuulla eräältä sisarelta, että vanha ystäväni on nunnana Ateenan lähellä olevassa luostarissa. Kotiin tultua etsin vanhat kirjeet ja luin ne, asunhan lapsuudenkodissani, missä on paljon arkistolaatikoita. Huomasin että nykyinen arkkipiispa Leo oli silloin ystäväni uskonnonopettaja ja leningradinmatkallaan hän oli pappisakatemiassa tanssinut karjalaisia kansantanhuja myös hauskan pappismunkki Panteleimonin kanssa. Sain muutaman päivän päästä Lintulan sisarelta ystäväni uuden osoitteen. Kirjoitin viisi sivua elämästäni ja kysyin miten sinä sinne päädyit. Vastaus oli ytimekäs: Tulin tänne Afrikan kautta. Sitten oli monta sivua Jumalasta! Siinä taisi käydä ilmi ortodoksisen nunnan ja itsekeskeisemmän suomalaisen pastorin ero.

Kävimme jokunen vuosi sitten tapaamassa Sister Siluania hänen luostarissaan. Luostari oli kaunis, sisaria on muistaakseni yli 30. He olivat rakentaneet sinne mm. arkkitehtisisaren suunnitteleman Marian ilmestymisen kirkon, mihin myös ystäväni oli saanut maalata ikoneja. Tapaaminen oli mieleenpainuva. Opimme samalla ymmärtämään myös Kreikan suunnattomia talousvaikeuksia. 


Kirjeet ovat muuttuneet mielestäni läheisemmiksi. Viime kirjeessään sisar kertoi, että maan kriisi on tuonut paljon ihmisiä kirkkoon ja elämänarvot ovat muuttuneet. Luostari on saanut lahjoituksia ja pystynyt auttamaan monia. En ole kirjoittanut kovin usein, mutta ajattelen häntä usein. Itse asiassa tuo oheinen kuva on ollut matkastamme asti tietokoneeni taustakuvana. Olen varma siitä, että olemme molemmat yhteisellä matkalla Jumalan häikäisevää kirkkautta kohden.

Eilen illalla kirjoitin kirjeen Sisar Siluanille ja äsken vein sen postiin. Toivon että se ehtii jouluksi perille. Kirjoittelin tänään myös joulukortteja. Viime vuonna jäi väliin, kun olin niin kiireinen projektityössäni. Mutta korttien kirjoittaminen oli nyt sitä kaivattua yhteyksien ylläpitämistä ja luomista. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Elämän makua


En ole koskaan tehnyt tästä muistopäivästä traagista. Tapaan laskea, miten pitkä elämä minulla jo on: Nyt olen saanut elää 35 vuotta Suvi-Päivikkiä ja 39 vuotta Saaraa kauemmin. Sytytin äsken kynttilän. Silloin oli itsenäisyyspäivänä ollut kauhea lumimyräkkä, oli liukasta. Siitä tulee tänään 27 vuotta.

En käy usein haudalla, en puhu heistä kovin usein. Olen kuitenkin siitä asti kaivannut heitä. Olen etsinyt ystävyyttä, joka olisi yhtä ymmärtävä ja mutkaton kuin yhteys sisarten kesken parhaimmillaan oli. Ja pettynyt. Ei ihmisiä voi korvata toisilla. 

Ajattelen usein, että elämä on ollut rikas. Että voi miten paljon siihen on jo sisältynyt, miten paljon olen saanut kokea. Olen pannut merkille, että ne jotka saavat elää yli 100-vuotiaiksi, omaavat aivan erityisen luonteenlaadun. Heillä on positiivinen katsantokanta elämään, huumoria ja kiitollisuutta. Niinhän saimme huomata myös Linnan kutsujen tähdestä Hannes Hynösestä.

Mietin mistä kaikesta tänä iltana saan kiittää. Elämä on tarjonnut makeita marjoja. Silti huomaan kyyneleen hiipivän silmäkulmaan.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ikuista valoa

Jäin eilen miettimään, että ilman säveltäjä Joonas Kokkosta en ehkä olisi löytänyt puolisoani. Ja jos ei meistä olisi tullut paria, ei olisi myöskään meidän lapsia. Eikö ole ihmeellistä, joku ihminen voi tietämättään johdattaa ihmisiä yhteen? Tämä johtui mieleeni, kun eilen kanttori Maria Väinölä soitti hyvin vaikuttavasti Laihian kirkossa Joonas Kokkosen säveltämän urkuteoksen Lux aeterna, (Ikuista valoa). 


Pääsin jo lukioikäisenä kulttuuriretkelle Kansallisoopperaan (Bulevardille) katsomaan Kokkosen säveltämää oopperaa Viimeiset kiusaukset. Jouduin kuitenkin istumaan pylvään takana, joten halusin katsoa sen uudestaan opiskeluaikana. Ostin kaksi opiskelijahintaista lippua ja menin poikien soluun kysymään, kuka lähtis mun kans oopperaan. Karsintamenetelmä oli erinomainen. Sain kultturellin miehen. Olen laskenut leikkiä, että Viimeisistä kiusauksista tuli Joukon ensimmäiset.

Naapurikylän tyttö Maria Väinölä soitti meille vajaan parin vuoden päästä Kuulan häämarssin Naskalin pianolla. Ja olemme pitäneet tapanamme käydä aika ajoin oopperassa, vaikka emme kuulukaan klassisen musiikin suurkuluttajiin.

Nyt panimme soimaan Joonas Kokkosen Durch einen Spiegel. Se on mielestäni upeaa musiikkia Jumalasta ja toisesta todellisuudesta. Pohjana on raamatunkohta 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvusta: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.


Kuva Huutoniemen kirkosta messun jälkeen
Tänään olin toimittamassa messun Huutoniemen kirkossa. Pyhäkkö on karun kaunis. Hyvä siellä on olla koolla.

Jaakobinkirjeen tekstissä meitä kehotettiin kärsivällisyyteen ja varoitettiin syyttelemästä toisiamme. Kärsivällisyys on sitä, että puhumme Jumalalle, vaikka vihaisiakin sanoja kuin Job, mutta emme syyttele ystäviä.

Evankeliumitekstissä Luukkaan mukaan Jeesus muistuttaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Jeesus ei ole siellä missä on parhaat efektit, vaan hän on kohdattavissa yllättävissä paikoissa ja elämäntapahtumissa. Myös pimeässä on ikuista valoa. 

lauantai 6. joulukuuta 2014

Kauniit lahjat

Hyvää Itsenäisyyspäivää Sinulle lukijani! Naskalissa isäntäpari on viettänyt itsenäisyyspäivää rauhallisesti. Emäntä on valmistellut messua, yhdessä on ihmetelty kauniita lintuja, auringonpilkahdusta, sitä miten tuuli virisi ja nosti Suomen lipun hulmuamaan. Syötiin hyvää isännän valmistamaa kotimaista pihviä.

Päivän kohokohta oli itsenäisyyspäiväjuhla, jonka Perälän koulun opettajat, entiset ja kaikki nykyiset oppilaat olivat meille valmistaneet Laihian kirkkoon. Kirkossa oli noin tuhannen ihmistä juhlistamassa itsenäisyyspäivää nauttien hyvästä musiikista ja oppilaiden vaikuttavista esityksistä. Tämä tapahtuma liittyi Perälän koulun 100-vuotisjuhlallisuuksiin. 
Itsenäisyyspäiväjuhla alkamassa Laihian kirkossa
Olen itse käynyt kansakoululuokkani tuossa "naapurikylän" koulussa. Siihen aikaan talvella oli usein joki jäässä ja hyvääsesti lunta. Jokea pitkin oli turvallista hiihdellä kouluun ja niinpä luokkakuvissa lettitytöllä on monot jalassa. Olen omaa sukuani Rinta, koska paappa ja paapan isä jostain syystä luopuivat kauniista Naskali-nimestä. Nykyisen sukunimen sain myöhemmin kuurtanelaiselta puolisoltani ja siitä seurasi että meidän lapsista tuli Perälän lapsia ja he kävivät Perälän koulua. Iloitsemme koulustamme. Siellä on aina ollut hyvä henki. 

Joskus hyvät arvot ja rakkauden henki ikään kuin tarttuvat seiniin, työpaikoille ja koteihin. Näin ne välittyvät luontevasti sukupolvelta toiselle. Olen miettinyt, mitä silloin voi tehdä, jos onkin niin päin että niihin seiniin on tarttunut jotain muuta. Kuinka paljon yksi ihminen voi muuttaa henkeä? Ainakin voi yrittää. 

Ajattelen kiitollisina niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua näkemään miten paljon kaunista ja hyvää omistamme ja että se ei ole omaa ansiotamme, vaan olemme saaneet sen lahjaksi heiltä, jotka ovat rakastaneet uskomalla, rukoilemalla ja tekemällä velvollisuutensa.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Yllätysvieras

Vaasan siunauskappeli on karu, funktionalistinen. Ison salin alttariseinä on ikkunaa, ja luonnon vuodenaikojen vaihtelu puhuttelee aina. Joskus jänis loikkii nurmikolla, joskus kurkiaura lentää etelään. Tänään hämmästyin iltapäivän hautauksessa, kun arkku ja koko läsnäoleva väki heijastui  ikkunasta kuin toisessa todellisuudessa ja keskellämme kohosi vaikuttavana ulkona oleva risti. Ristin suojissa on turvallista elää ja kuolla. Ehkä en ole koskaan siunannut pimeässä lumettomassa talvessa niin iltamyöhään, tai ehkä en ollut vain kokenut sitä niin voimakkaana. 


Sain syödäkseni eilisenkin edestä. Molemmissa päivän hautajaisissa oli ruokailu. Hautaan siunatut olivat iäkkäitä ja olivat eläessään olleet hyvin vieraanvaraisia ihmisiä. Siksikin yhteinen ruokailu sopi hyvin heidän muistolleen. Tuo on hyvä esimerkki meille, nähdä vaivaa lähimmäisen vuoksi, kutsua pöytään.

Viime sunnuntain epistola oli Ilmestyskirjan kolmannesta luvusta, kirjeestä laodikealaisille. Jeesus sanoo: Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Toivonpa, että suurta juhlaa odotellessa voisin arkipöydässäkin tuntea Vapahtajan läsnäolon ja puhella hänen kanssaan. Joskus hän lähestyy toisen ihmisen hahmossa.

torstai 4. joulukuuta 2014

Tonttu

Yhtenä iltana kun ajelin autolla, salama leimahti lännestä itään. Se ei kuitenkaan ollut Herramme toinen tulemus, jonka leimahduksesta kerrotaan toisen adventtisunnuntain evankeliumissa. Epäilen josko olisin sattunut kohtaamaan poliisin uuden tutkavalvontalaitteen. Asia selvinnee muutaman päivän kuluessa. Siihen asti voi toivoa, että kyseessä oli töyssy jonka takia vastaantulevan auton valot heilahtivat ja osuivat herkkiin silmiini.

Tänä aamuna ajattelin, että en tarvitse papinpaitaa, kun valmistelen huomisia hautajaisia, osallistun julistustyöntekijöiden kuukausikokoukseen, suunnittelen kanttorin kanssa messua ja osallistun Kipa-koulutukseen, missä opiskelemme hyväksymään laskut ja tekemään matkalaskut sähköisesti. Toisin kävi. Onneksi kollega mainitsi julistustyön kokouksen alussa tämänpäiväisestä hartaudestani eläkeläisten lounaalla.

Tonttuja on siis monenlaisia ja minä olen niistä yksi. Työpaikalla oli onneksi kauhtunut papin varapaita ja hartauskin löytyi takataskusta. 

Ongelmaksi muodostui yleisöryntäys. Jouduimme keskeyttämään ruokalippujen myynnin, kun iso seurakuntasali ja muutamat eteiseen tuodut lisäpöydätkin täyttyivät ja ruokaa oli varattu vain salintäydelle. Siitä jotkut poiskäännytetyt seurakuntalaiset harmistuivat, mikä on ymmärrettävää. (Silti salaa toivon, että joulukirkotkin olisivat tänä vuonna niin täynnä, ettei kirkkoon voitaisi ottaa kaikkia kerralla.) Sitten veisautin ruokavirren ja kehotin väkeä ottamaan ruokaa, jota ei kuitenkaan oltu vielä kannettu esille. Hiki tuli pintaan. Pelkäsin niin ruuan loppumista, että menin itse henkilökunnan ruokalaan syömään puuroa. Paasto paastonaikana sopii minulle hyvin.

Tontturiviin pitäisi joskus tehdä vielä lisää tonttuja, sillä vävyt puuttuvat joukosta. 


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Itsekehu

Sain tänään aloitettua yhden työn, joka on painanut mieltä pitkin syksyä. Vieläpä niin että sain lyhyessä ajassa enemmän valmista kuin olin olettanut. Ja kun pääsee alkuun, jo loppukin häämöttää. Vilpittömän ilon vallassa hihkuin työkaverille, että Voi että, kyllä mä oon nyt itteheni tyytyvääneen. Hän kapsahti spontaanisti kaulaan ja sanoi että Onneksi olkoon, tosi ihana kuulla ja varsinkin kun tuollaista niin harvoin kuulee. Hauska ja ihana kohtaus!
Mikä siinä onkin, että itsensä kiittäminen on harvinaista? Varmaan lapsena aina kehotettiin pysymään vaatimattomana ja nöyränä. Olen sitä ikäpolvea, jonka vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei lapsia pidä liikoja kiitellä, etteivät vain ylpisty. Ja kasvatus on kantanut hedelmää. Tulee helposti tuijotettua enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä töitä. Tulee harmiteltua enemmän virheitä kuin iloittua onnistumisista. 

Ei toisen itsekehua myöskään ole niin helppo kuunnella. Ehkä se haisee? Jos joku trossaa omilla tekemisillään, tulee mieleen että onkohan tuolla niin huono itsetunto tai eiköhän häntä kukaan muu ole huomannut kiittää pitkään aikaan. 

Kristillinen perusvire on tekojen suhteen iloton: Olemme ansiottomia palvelijoita, olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään. Voisiko sen kääntää niin, että täydellisen Jumalan edessä tekomme jäävät aina vajavaisiksi, mutta ihmisinä saamme kuitenkin myös iloita siitä mitä osaamme ja olemme? Onhan sekin Jumalan hyvää lahjaa.

- Hyvinhän tämä meni, selvisin, jaksoin, osasin. Jos pystyn antamaan kiitosta itselleni (vaikkapa ääneti) ja ottamaan sitä toisiltakin vastaan silloin kun kohdalle sattuu, pystyn näkemään myös toisessa hyvää, iloitsemaan hänen onnistumisestaan ja kannustamaan oikealla hetkellä. Näin saamme yhdessä enemmän aikaan kuin yksinäiset yhteenlaskettuna.


tiistai 2. joulukuuta 2014

Suolaa

Ostin tänään hyllypaperia ja siivosin kuivamuonakaapin. Olen joissakin asioissa hirveän vanhakantainen, niinpä tuvan kaapistot ovat aitoa 50-lukua. Tosin upotimme toiseen jenkkikaapin kun muutimme taloon.  

Tein löytöjä ja yhdistelin pussukoita. Luomukaurahiutaleita löytyi kaksi pakettia. Avattuja hienosokeripaketteja oli useampia. Suolaa oli neljässä pahvipurkissa ja yhdessä muovipurkissa. Tällä kertaa maltoin heittää pois kymmenen vuotta sitten vanhentuneet mallasuutteet, koska teen kotikaljan aina oikeista maltaista ja uutteet vaikuttivat jo aika jähmeiltä myös joululimppuun käytettäväksi.

Puhelinmyyjä soitti, mutta uskoi heti, kun sanoin jämäkästi, että tuo lehti ei kiinnosta enkä osta mitään puhelimesta. Olen kuullut että näiden myyjien takia emme aina saa enää kastekoteihin puhelimitse yhteyttä ensi yrittämällä. Nuoret eivät vastaa numeroon, jota eivät tunne. Mitä pelkäämistä siinä on, jos joku tuollainen kauppias soittaa? Eihän ole pakko ostaa. Vai onko? 

Mietin käytyä keskustelua sukupuolineutraalista avioiliitosta. En ole ottanut siihen kantaa aikaisemmin. Ja tämä on nyt jälkilöylyjä. Huomaan että tunteeni ovat siinä säilyttäjien puolella. Ymmärrän heitä, joista muutos tuntuu erittäin vaikealta. Aikanaan puolustin kirkolliskokouksessa sitä, että rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta voitaisiin rukoilla - ja siihen suuntaan kirkko myös eteni. Taisin olla silloin kirkon radikaali, kun nykyiset radikaalit olivat kalpeita ja hiljaa. 

Sittemmin minua on ruvennut jotenkin harmittamaan asian pakkomyynti. Kun parisuhteet joka tapauksessa ovat erilaisia, eikö olisi ollut mahdollista löytää jotain luovempaa ratkaisua? Miksi ei ihmisten uskonnollista vakaumusta voisi aina kunnioittaa, vaikka itsellä olisi toisenlainen? Millä oikeudella lapselta on viety oikeus äitiin ja isään, vaikka lapset harvemmin syntyvät neitseellisesti? Olen ollut aika luonnonmukaisesti ajatteleva enkä pääse tästä lähtökohdasta. 

Omasta puolestani tahdon toimia niin, että kirkossa ja ystäväpiirissäni on tilaa erilaisille ja eri tavoin ajatteleville ihmisille. Eettisissä kysymyksissä toiset pitäytyvät enemmän Raamatun kirjaimelliseen sanaan, toiset henkeen. Uskon, että kaikki sydämen kristityt tahtovat noudattaa lain suurinta käskyä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus sanoi että tässä ovat laki ja profeetat. Tästä hyvästä tahdosta nousevat ajatukset ja teot ovat erilaisia, mutta on väärin olettaa, että toisten rakkaus lähimmäistä kohtaan olisi lähtökohtaisesti heikompaa tai huonompaa kuin minun. Se että oikeasti tahtoo itsensä ja toisen parasta voi olla myös sitä, että muistuttaa nöyryydestä elämän ja Jumalan edessä. Yltiöpäinen varmuus pelottaa. 

Kutsun sinua liittymään adventtipaaston aikana rukoukseen kirkkomme puolesta, että me kirkon jäsenet olisimme suolana tässä maailmassa ja että ihmiset liittyisivät kirkkoon Jeesuksen tähden. 



maanantai 1. joulukuuta 2014

Kiinalainen ja kallis

Pitää paikkansa, että köyhän ei kannata halpaa ostaa eikä laihialaisen kiinalaista. Ostin laukkuliikkeestä kaksi kuukautta sitten käsilaukun. On tärkeää, että kirkkokäsikirja mahtuu mustaan käsilaukkuun, joten valinnanvaraa oli yllättävän vähän. Suomessa valmistettuja laukkuja ei ollut ollenkaan. Päädyin ostamaan edullisen kiinalaisen palalaukun, jossa piti oleman suurin osa nahkaa. 

Toissa päivänä kiskaisin autossa laukun eräästä "nahkapalasta" ja luulin osuneeni johonkin nenäliinaan kun laukku ratkesi. Kun syntynyttä isoa reikää tutkaili, materiaali repesi itse asiassa helpommin kuin paperi. Kuitti oli tietenkin tullut heitettyä pois, mutta tänään kun tuli asiaa Vaasaan, kävin näyttämässä repeämää laukkuliikkeessä. Myyjä tunnisti laukun ja lupasi hyvityksen. Sain vitosen välirahalla vaihtaa kelvottoman laukun suomalaisiin hansikkaisiin. 

Sain valmiiksi vauvansukat junasukkien eli evakkosukkien mallilla. Eräällä evakolla oli ollut vuonna 1940 vauva junassa ja vastapäätä istuva käsityönopettaja oli säälinyt varpaita, purkanut villatakkiaan ja neulonut vauvalle sukat. Mallista on viime vuosina tullut hyvin suosittu vauvojen keskuudessa. Joukon mielestä ne ovat vähän hassut, mutta luulen, että vauvan jalassa ne näyttävät hyvältä, varsinkin kun keltaiset byxorit ovat suoraa neulosta. 

On se mahtavaa, kun kaupasta saa kauniinvärisiä vauvalankoja. Ei meiltä mitään puutu! Ostin kalleinta laatua Norjassa kehrättyä uusiseelantilaista merinovillaa kun se tuntui käteen niin sydäntälämmittävän pehmeältä. (Noihin sukkiin kului lankaa 2,50 euron edestä.) On tosin kaapissa paljon suomalaistakin villaa odottamassa josko ehtisin jo joululahjojen valmistukseen. Ja täytyy yrittää. Eilettäin luin jostain että käsityö on hyvää mielenterveydelle, ja jonkun ihanan materiaalin hiveleminen voi avata tukkeutuneita aivoratoja. Uskon sen ja tarvettakin voi olla. Ainakin nimimuistin soisin tästä harrastuksesta virkistyvän.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Aasi

Tänään kotikirkko oli miltei täynnä. Oli perhekirkko ja paljon lapsiperheitä laulamassa hoosiannaa. Jumalanpalvelukseen oli kutsuttu myös uusia paikkakunnalle muuttaneita. Seurakunnan työntekijöitä oli paikalla niin paljon, että sekin puhutteli. Loppupuolella ylistysvirren aikana minua huvitti pieni tyttönen, joka seisoi penkillä ja heilutteli käsiään ylhäällä paljon luontevammin kuin olen nähnyt aikuisten tuulettavan ylistyskokouksissa. 

Perhekirkon saarna on papille aina haastava. Siksi ihmettelin, että tulin kosketetuksi ja liikutuin jo aika alkuvaiheessa, kun pappi kertoi tekstiä aasin kannalta. Aasi mietti huolissaan, että en osaa kantaa kuningasta selässäni. Eikö olisi jotakuta kokeneempaa aasia tähän suureen tehtävään? Pappi Päivi Kuismanen veti vielä hienosti yhteen, että saarnaaja on Jeesuksen kantaja, mutta myös muut seurakunnan työntekijät, pyhäkoulunopettajat, koulun uskonnonopettajat, se joka käy katsomassa sairasta ystäväänsä... Me kaikki saamme kantaa Jeesusta.  

Hyvää adventtia Sinulle lukijani! Sinuakin kutsutaan suureen tehtävään, kantamaan Jeesusta! Tumput kouraan ja töihin. Näinä vaikeina aikoina seurakunnassa tarvitaan työntekijöitä ja vapaaehtoistyöntekijöitä. 

Olen tänään tehnyt myös syntiä eli tikunnut. Puolustaudun sillä että vauvan tumpuilla ja sukilla alkaa olla jo kiire.  Mummani oli ehdottomasti sitä mieltä, että pyhänä ei saa tehdä käsitöitä. Kerran nuorena minun tehtävänäni oli pitää hänelle seuraa ja varjella häntä lähtemästä Koiviston kauppaan jota ei enää ollut olemassa. Kun se hetki tuli, että hänellä tuli kauppaan asiaa, en huomannut sanoa että on sunnuntai. Mutta lopulta keksin kysyä oletteko te mumma tehneet käsitöitä vaikka on pyhä? Siitäkös kauppaan lähtö unohtui ja päädyimme lukemaan Raamattua ja siitä tuli oikein hyvä hetki. Minunkin täytyy nyt vähän katsoa ensi sunnuntain tekstiä.


lauantai 29. marraskuuta 2014

Kengät

Papisto keskusteli reilu viikko sitten suljetussa FB-ryhmässään mitä kommelluksia on sattunut kun papinpukuun kuuluvat kengät ovat jääneet kotiin tai on sattunut mukaan eriparikengät. Kumpi parempi:  Esiintyä sukanlavassa vai suntiolta lainatuissa liian isoissa kengissä? 

Mietin eräänä aamuna töihin ajaessa, että ihmeen vähän olen unohdellut kenkiä tai mitään muutakaan.  Kerran oli jalassa ihan samantuntuiset ja aika samannäköisetkin suomalaiset jalkineet, joissa kuitenkin oli toisessa kapea, ja toisessa leveä korko. Reippaasti polvistuin kappelilla ja väläytin kannat yleisölle eikä kukaan purskahtanut ainakaan ääneen nauramaan. Joskus kengät ovat jääneet siunauskappelille mutta lopulta harvemmin kotiin. 

No, Huutoniemen kirkon huumorintajuiset vahtimestarit ovat kyllä tottuneet siihen, että jätän yleensä juuri tuohon kirkkoon käsikirjani, virsikirjani tms. Löydän ne sitten aina postilokerostani, johon he ystävällisesti toimittavat jäämistöäni. Joka tapauksessa annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen ihmeen hyvämuistinen ihminen, joka huolehtii lähes mallikelpoisesti tavaroistaan. 

Kuinka ollakaan juuri tuona päivänä kenkäpussi jäi ruokalan naulaan ja jouduin siunaamaan vainajan talvikengissäni. Yritin laittaa tavallista pidemmän alban päälle ja ajattelin, että pitipä sattua, kun siunattava oli ollut nuorempana kenkämyyjänä juuri siinä kenkäkaupassa, mistä kauneimmat juhlakenkäni on ostettu.

Minulla on joskus kyky aavistaa tulevaa, ja niinpä arvasin, että kun tämä päivä on muuten niin helppo, niin varmaan siihen mahtuu joitain kommelluksia. 

Aamupäivällä soitin syntymäpäiväsankarille. Hän oli hyvin nuorekas ja puhelias. Kysyin voinko tulla onnittelukäynnille ja vakuutin, että tarjoilun puute ei haittaa mitään, päin vastoin. Hän sanoi olevansa pukeissa ja lukevansa lehtiä. Kyllä tänne voi tulla. Kysyin miten pääsen alaovesta, jolloin hän ei ollut enää varma, onko siinä numerolukko, kun ei ole tullut pitkään aikaan käytyä ulkona. 

Lupasin soittaa kun olen sovittuna aikana alaovella jos se ei aukene minulle. En sitten ollut kovin yllättynyt kun seisoin ulko-ovella numerolukon edessä eikä kukaan enää vastannut puhelimeen. Joskus tulee joku kulkija, jonka avulla pantakarhu pääsee livahtamaan ovesta, mutta nyt ei tullut sellaistakaan. Menin siis toimistolle postittamaan juhlakalulle kauniin joululehden, koska hän oli lehtiä lukevainen, ja hoidin samalla jonkun muunkin asian. 

Sitten lähdin Vaasan kirkkoon kasteelle. Ajattelin että joskus on vaihteeksi mukava kastaa lapsi seurakunnan tiloissa. Ei tarvitse kantaa mukanaan papinalbaa eikä virsikirjoja. Nytkin vahtimestari oli laittanut kaiken valmiiksi. Mutta ovella huomasin, että kengät jäivät autoon Koulukadulle. Ja sakastissa huomasin että aamulla huolellisesti kirjoittamiiini kaste- ja kummitodistuksiin oli tullut lapsen nimi väärin. Olin tullut ajatelleeksi sitä nimeä, joka meidän kuopuksella oli merkittynä sairaalan papereihin. Kirjoitin uudet todistukset, ja koska kasteväki ei ollut vielä saapunut, lähdin hakemaan kenkiä. Ajattelin että ilma on raikas ja se on hyvää hyötyliikuntaa.

Kun kopsuttelin takaisin sakastiin, en ollut yhtään yllättynyt, kun kollega soitti että onko sinulta kasteväki hukassa. Olivat menneet eri kirkkoon, ja siellä oli juuri päättynyt hautajaiset. Suntio ehtisi kuitenkin laittaa sielläkin kastepöydän valmiiksi, joten päätimme, että helpompi on liikutella pappia kuin kasteväkeä. 

En häkeltynyt, vaan muistin ottaa mukaan sekä kastetodistukset että kengät ja painelin jälleen autolleni. Loppupäivä sujui kommelluksitta. Ajattelin että oikeastaan ihme, ettei tällaista kirkonvaraussekaannusta ole aiemmin sattunut. Virhe ei ollut minun mutta silti hyvin ymmärrettävä. Esimerkiksi käsite meidän kirkko tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. 

Olin iloinen, että suntioilta löytyi joustoa. Toinen teki vähän turhaa työtä ja toinen ylimääräistä. Heillä oli kenkinä jaloissaan alttius rauhan evankeliumille.