Aasi

Tänään kotikirkko oli miltei täynnä. Oli perhekirkko ja paljon lapsiperheitä laulamassa hoosiannaa. Jumalanpalvelukseen oli kutsuttu myös uusia paikkakunnalle muuttaneita. Seurakunnan työntekijöitä oli paikalla niin paljon, että sekin puhutteli. Loppupuolella ylistysvirren aikana minua huvitti pieni tyttönen, joka seisoi penkillä ja heilutteli käsiään ylhäällä paljon luontevammin kuin olen nähnyt aikuisten tuulettavan ylistyskokouksissa. 

Perhekirkon saarna on papille aina haastava. Siksi ihmettelin, että tulin kosketetuksi ja liikutuin jo aika alkuvaiheessa, kun pappi kertoi tekstiä aasin kannalta. Aasi mietti huolissaan, että en osaa kantaa kuningasta selässäni. Eikö olisi jotakuta kokeneempaa aasia tähän suureen tehtävään? Pappi Päivi Kuismanen veti vielä hienosti yhteen, että saarnaaja on Jeesuksen kantaja, mutta myös muut seurakunnan työntekijät, pyhäkoulunopettajat, koulun uskonnonopettajat, se joka käy katsomassa sairasta ystäväänsä... Me kaikki saamme kantaa Jeesusta.  

Hyvää adventtia Sinulle lukijani! Sinuakin kutsutaan suureen tehtävään, kantamaan Jeesusta! Tumput kouraan ja töihin. Näinä vaikeina aikoina seurakunnassa tarvitaan työntekijöitä ja vapaaehtoistyöntekijöitä. 

Olen tänään tehnyt myös syntiä eli tikunnut. Puolustaudun sillä että vauvan tumpuilla ja sukilla alkaa olla jo kiire.  Mummani oli ehdottomasti sitä mieltä, että pyhänä ei saa tehdä käsitöitä. Kerran nuorena minun tehtävänäni oli pitää hänelle seuraa ja varjella häntä lähtemästä Koiviston kauppaan jota ei enää ollut olemassa. Kun se hetki tuli, että hänellä tuli kauppaan asiaa, en huomannut sanoa että on sunnuntai. Mutta lopulta keksin kysyä oletteko te mumma tehneet käsitöitä vaikka on pyhä? Siitäkös kauppaan lähtö unohtui ja päädyimme lukemaan Raamattua ja siitä tuli oikein hyvä hetki. Minunkin täytyy nyt vähän katsoa ensi sunnuntain tekstiä.

Kengät

Papisto keskusteli reilu viikko sitten suljetussa FB-ryhmässään mitä kommelluksia on sattunut kun papinpukuun kuuluvat kengät ovat jääneet kotiin tai on sattunut mukaan eriparikengät. Kumpi parempi:  Esiintyä sukanlavassa vai suntiolta lainatuissa liian isoissa kengissä? 

Mietin eräänä aamuna töihin ajaessa, että ihmeen vähän olen unohdellut kenkiä tai mitään muutakaan.  Kerran oli jalassa ihan samantuntuiset ja aika samannäköisetkin suomalaiset jalkineet, joissa kuitenkin oli toisessa kapea, ja toisessa leveä korko. Reippaasti polvistuin kappelilla ja väläytin kannat yleisölle eikä kukaan purskahtanut ainakaan ääneen nauramaan. Joskus kengät ovat jääneet siunauskappelille mutta lopulta harvemmin kotiin. 

No, Huutoniemen kirkon huumorintajuiset vahtimestarit ovat kyllä tottuneet siihen, että jätän yleensä juuri tuohon kirkkoon käsikirjani, virsikirjani tms. Löydän ne sitten aina postilokerostani, johon he ystävällisesti toimittavat jäämistöäni. Joka tapauksessa annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen ihmeen hyvämuistinen ihminen, joka huolehtii lähes mallikelpoisesti tavaroistaan. 

Kuinka ollakaan juuri tuona päivänä kenkäpussi jäi ruokalan naulaan ja jouduin siunaamaan vainajan talvikengissäni. Yritin laittaa tavallista pidemmän alban päälle ja ajattelin, että pitipä sattua, kun siunattava oli ollut nuorempana kenkämyyjänä juuri siinä kenkäkaupassa, mistä kauneimmat juhlakenkäni on ostettu.

Minulla on joskus kyky aavistaa tulevaa, ja niinpä arvasin, että kun tämä päivä on muuten niin helppo, niin varmaan siihen mahtuu joitain kommelluksia. 

Aamupäivällä soitin syntymäpäiväsankarille. Hän oli hyvin nuorekas ja puhelias. Kysyin voinko tulla onnittelukäynnille ja vakuutin, että tarjoilun puute ei haittaa mitään, päin vastoin. Hän sanoi olevansa pukeissa ja lukevansa lehtiä. Kyllä tänne voi tulla. Kysyin miten pääsen alaovesta, jolloin hän ei ollut enää varma, onko siinä numerolukko, kun ei ole tullut pitkään aikaan käytyä ulkona. 

Lupasin soittaa kun olen sovittuna aikana alaovella jos se ei aukene minulle. En sitten ollut kovin yllättynyt kun seisoin ulko-ovella numerolukon edessä eikä kukaan enää vastannut puhelimeen. Joskus tulee joku kulkija, jonka avulla pantakarhu pääsee livahtamaan ovesta, mutta nyt ei tullut sellaistakaan. Menin siis toimistolle postittamaan juhlakalulle kauniin joululehden, koska hän oli lehtiä lukevainen, ja hoidin samalla jonkun muunkin asian. 

Sitten lähdin Vaasan kirkkoon kasteelle. Ajattelin että joskus on vaihteeksi mukava kastaa lapsi seurakunnan tiloissa. Ei tarvitse kantaa mukanaan papinalbaa eikä virsikirjoja. Nytkin vahtimestari oli laittanut kaiken valmiiksi. Mutta ovella huomasin, että kengät jäivät autoon Koulukadulle. Ja sakastissa huomasin että aamulla huolellisesti kirjoittamiiini kaste- ja kummitodistuksiin oli tullut lapsen nimi väärin. Olin tullut ajatelleeksi sitä nimeä, joka meidän kuopuksella oli merkittynä sairaalan papereihin. Kirjoitin uudet todistukset, ja koska kasteväki ei ollut vielä saapunut, lähdin hakemaan kenkiä. Ajattelin että ilma on raikas ja se on hyvää hyötyliikuntaa.

Kun kopsuttelin takaisin sakastiin, en ollut yhtään yllättynyt, kun kollega soitti että onko sinulta kasteväki hukassa. Olivat menneet eri kirkkoon, ja siellä oli juuri päättynyt hautajaiset. Suntio ehtisi kuitenkin laittaa sielläkin kastepöydän valmiiksi, joten päätimme, että helpompi on liikutella pappia kuin kasteväkeä. 

En häkeltynyt, vaan muistin ottaa mukaan sekä kastetodistukset että kengät ja painelin jälleen autolleni. Loppupäivä sujui kommelluksitta. Ajattelin että oikeastaan ihme, ettei tällaista kirkonvaraussekaannusta ole aiemmin sattunut. Virhe ei ollut minun mutta silti hyvin ymmärrettävä. Esimerkiksi käsite meidän kirkko tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. 

Olin iloinen, että suntioilta löytyi joustoa. Toinen teki vähän turhaa työtä ja toinen ylimääräistä. Heillä oli kenkinä jaloissaan alttius rauhan evankeliumille.  

Hoosianna

On upeaa, että kouluissa saa yhä järjestää uskonnollisia tilaisuuksia. Toki vanhempien kieltäessä lapsiensa osallistumisen tällaisiin juhliin koulu järjestää heille korvaavaa toimintaa. Mutta  ei täällä Pohjanmaalla ole kovinkaan monia, joilta nämä juhlat kiellettäisiin. Olen saanut olla Suvilahden koulun pappina monta vuotta. Niinpä joulun odotukseni alkaa koulun adventtihartaudesta ja pääsiäiseni pääsiäishartaudesta. Jälkimmäisestä jää aina soimaan Tahtoisin ymmärtää, tahtoisin käsittää, tahtoisin uskoa. Ja adventtihartaudessa lauletaan Hoosianna täysin rinnoin. 

Äitini 1978 kirjailema seinätaulu
on ajankohtainen tänäänkin

Tänään lähes 250 Suvilahden koulun oppilasta, opettajat ja joukko vanhempia olivat kahdessa erässä koolla Suvilahden seurakuntakodilla. Saimme kuulla 3-luokkalaisten kertomana joulun odotuksesta. Saimme tietoiskuja myös Hoosiannahymnin historiasta! Saksalainen Vogler sävelsi sen Tukholmassa 1700-luvun lopulla ja Suomen puolelle se rantautui ensimmäiseksi Turkuun. 1800-luvun lopulla se tuli tunnetuksi eri puolilla maatamme Jyväskylästä valmistuneiden kansakoulunopettajien toimesta ja koululaiset alkoivat laulaa sitä ensimmäisenä adventtina kirkoissa. Eikö ole hienoa että perinne jatkuu ja "kansakoululaiset" laulavat sitä tänäkin vuonna eri puolilla maata?

Musiikista jää sydämeen syviä jälkiä, mutta joskus myös puheista jää mieleen jotain. Itse ihmettelen, kun muistan mitä Vaasan silloinen kirkkoherra Rusama sanoi oman kouluni adventtijuhlassa 70-luvun alkupuolella. Hän oli iso mies, keinutteli itseään kannoilta varpaille (jotkut sanovat sitä pyhäksi huojunnaksi) ja sanoi että Adventti on lämmittelypaikka. Tänään kerroimme Suvilahden adventtihartauksissa nuorisotyönohjaaja Arja-Riitan kanssa asioista joita odotamme ilolla tai jännityksellä. Ja miksi odottaa Jeesusta? Olin kiitollinen työtoverista, joka oli miettinyt raamatunkohdat ja miten yhdessä puhutaan. 

Päästyäni illan hautajaisista kotiin torkahdin taas kuin nukkuautomaatti. On niin pimeää, että ihmekös tuo että väsyttää. Talvi antaa luvan torkahteluun. Herättyäni sytytin kynttilän ja ajattelin että tässä on lämmintä. Lähdetkö sinä adventtijuhlaan tai kirkkoon laulamaan hoosiannaa? Se on ylistys, jossa on syvä rukous. 

Päänsärkyä

Pari vuotta sitten opettelin käyttämään Vaasan kirkon kryptan isoa kahvinkeitintä, kun järjestin koulutusta ehtoollisavustajille. Vaikeinta oli löytää sivuseinältä katkaisija, jolla laitteeseen sai virran. Tänä aamuna oli yhteinen työntekijäkokous ja meidän alueen työntekijöiden vuoro laittaa kahvit pöytään, joten taidosta oli hyötyä. Mukava ettei aina tarvitse delegoida palvelutehtäviä diakoniatyöntekijöille. Ehdin ensimmäisenä paikalle ja täräytin 7,5 litraa kahvia. Aluekappalainen Arto toi paikalle leipää ja päällysteitä. Kahvi lisukkeineen oli hyvää, mutta se ei parantanut yöllä alkanutta päänsärkyä.Niinpä jouduin jäämään pois illan italiantunnilta. Ajelin kastekotikäynnin jälkeen kotiin ja nukahdettuani hetimmiten istualleni siirryin vällyjen alle. Nyt pää on kirkastunut. Luulen että minun täytyy tarkistaa työasentojani. 

Myös työasenteet ja elämänasenteet ovat tärkeitä jaksamiselle. Voin vaikuttaa myös toisten asenteisiin. Jos työtoverilla tai ystävällä on joku asia joka häntä harmittaa, joskus auttaa se että hän tulee kuulluksi ja saa osakseen myötätuntoa. Mutta joskus olisi hyvä jos osaisi myös antaa asioihin jotain uutta perspektiiviä, ehkä valoisampaa näkökulmaa. 

Ja vastaavasti, olisi hyvä jos ei jonkun pahantuulisen lähellä antaisi harmituksen, pahanmielisyyden ja arvosteluhengen tarttua, vaan näkisi, että asioilla on monta puolta. Useimmiten tai oikeastaan aina joku tärkeä vaikutin on meiltä poloisilta kokonaan pimennossa. Myös omaa todellisuutta voi rakentaa uudelleen niin että voi suhtautua sekä itseensä että toisiin arvostavasti. 

Nyt päänsärky paranee ihan kokonaan, sillä kuopus soitti iloisella äänellä, että on tulossa kotiin. Ja koska hän on Eemeli, niin hänen lähellään on mukava olla. Olikin vähän yksinäistä, kun Jouko on viemässä uutta soffaa mökille. 

Puhdasta kultaa

Ilmestyskirjan Laodikean seurakunnalle osoitettu kirje puhutteli meitä naapurin Sirkun kanssa nuorena. Halusimme olla palavia ja siihen kehotettiin: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kylmä etkä kuuma, ja siksi minä oksennan sinut suustani (Ilm.3:15-16).

Raamatussa kuuma viittaa usein voimakkaisiin tunteisiin, kuten vihaisuuteen, kylmä taas itsehillintään. Aamulla vähän kuumenin kun huomasin että ainakin yksi ihminen jatkaa perättömien jauhamista. Ajattelin että puhukoot minusta mitä tahtovat, kun olen omaehtoisesti pääni alttiiksi pannut. Mutta jättäisivät jo muut ihan viattomat rauhaan. Ei taida kuitenkaan olla mitään konstia, millä saisi leikattua valheilta siivet.

Mitä on olla haalea Laodikean lailla? Ensinnäkin se oli laodikealaisille tuttua. Kaupungista on löydetty jäänteitä vesijohdosta, joka toi kaupunkiin vettä kuumista lähteistä kahdeksan kilometrin päästä. Sillä matkalla vesi jo ehti jäähtyä. Raamatussa haaleus merkitsee sitä, että on hedelmätön, hyödytön, horjuu kahtaalle, palvelee kahta Herraa, ei ole Jeesuksen kanssa ja niin on häntä vastaan.

Toisenlaiseen elämään minut ja sinut on kutsuttu. Ilmestyskirjan kolmannessa luvussa kehotetaan meitä laodikealaisia hankkimaan tulessa puhdistettua kultaa (=olemaan kestäviä), pukemaan ylle valkoiset vaatteet (= peseytymään puhtaaksi Karitsan veressä, vastakohta Laodikean kuuluisalle mustalle villalle), hankkimaan silmävoidetta (näkeminen on Jeesukseen uskomista, Laodikeassa oli lääketieteellinen tiedekunta ja kuuluisaa salaisen reseptin mukaan valmistettua silmävoidetta, mutta he tarvitsivat vielä parempaa) ja luopumaan penseydestä (= olemaan innokaita ja palavehenkisiä).

Päivä oli hyvä. Oli aluekokous kiinteistöstrategiasta, hartaus eläkeläisten retkipäivässä ja omaisten tapaaminen. Iltapäivällä puhuimme kollegan kanssa siitä, miten usein saa voimaa ja rohkeutta siitä, kun työssä tapahtuu jotain merkittävää joka on jotenkin itsestä riippumatonta, lahjaa. 

Tähän sopii ystäväni Helena Aution runo, jonka hän kirjoitti  viime Tuomasmessun saarnan innoittamana:

Mitä te pelkäätte

                 olkaa rohkeita.

Seurakunta on olemassa

että uskon sana Jeesuksesta

                 leviäisi kaikkialle,

avaisi kotien ovet,

lennättäisi ilosanoman

kylien ja kaupunkien keskuuteen.

Kristityt ovat julistajia

vastuussa, että pelastuksen sana

saa tuulen

                 ja siivet.

Hyvällä sanomalla on kiire

elonkorjuun aika on lähellä.

Meidän tulisi saada uusia todistajia

joukkoomme, 

kertomaan armon ja vapautuksen

sanomaa.

Viritetään keskustelu Jeesuksesta,

Vapahtajasta, hänestä,

joka toi taivaan lähellemme.

Toivotetaan rauhaa,

tartutaan lähimmäisen käteen,

avataan unelmien laajakangas.

Voimme nähdä:

taivaan perintömaille matkaavia

on pilvin pimein,

visiona ikuinen, katoamaton perintö.

Olkaa vahvoja ja rohkeita,

älkää pelätkö, älkääkä säikkykö...

sillä Herra teidän Jumalanne kulkee

teidän kanssanne.

Perintöpuikot

Nojatuoli on taas saanut palvella vapaapäiväläistä koko päivän. Aamupäivän tauolla harjoittelin vauvanhoitoa Sissikissan kanssa. Illansuussa kun tikkuamistahti kiihtyi, Raita piti huolta siitä että tunnelma pysyi rauhallisena. Se makasi tuolin korjun päällä ja kehräsi yhtäjaksoisesti varmaan kolme tuntia.


 

Käsityökin on välineurheilua. Ei ollut sopivan kokoisia pyöröpuikkoja, joita pöksyjen mallissa suositeltiin. Mutta onneksi oli omaostamat bambuiset sukkapuikot sileää ja ebenpuiset kairaa varten. Vielä tarvittiin äidiltä perityt metalliset kutimet jatkoksi. Välillä piti nimittäin kutoa seitsemällä puikolla, olletikkin siksi että nykyvauvat käyttävät paksumpia toppauksia kuin meikäläisen kuivittelemat neljä harsovaippavauvaa. Kuopukselle varmaan ostettiin kyllä joskus kaupan vaippoja ja saattoi hän saada joskus pilttimuonaakin. 

Kerran menin isän luo lainaamaan jotain virkkuuneulaa ja hän sanoi, että ota kaikki äidin puikot ja neulat, minä en käsitöitä tee. Se oli ihan hyvä perintö. 

Mietin tikutessani, että monet tuntuvat luulevan että toiset pääsevät helpommalla kuin on itse päässyt. Muistelin elämäni haasteita. Agronomiksi opiskellessani oli opiskeluaikana tosi tiukkaa, mutta oli kunnia-asia selvitä. Muistan että sain ensimmäisenä vuonna vain 5100 markkaa opintolainaa ja sillä sinnittelin koko talven. Opintorahaa ja muuta rahallista tukea en saanut. Kotoa sain kyllä voita ja juustoa ja joskus isä muisti kysyä otatko vähän junalippuun. Pidin kirjaa kaikista kuluista. Kerran mietin pääni puhki mihin olen hukannut tänään yhden markan. Sitten juuri ennen uneen vaipumista muistin, että annoin sen yhdelle alkoholistimummalle, vaikka arvasinkin että hänen tarinansa oli valetta.

Ei meidänkään lapsia ole pilalle paapottu. Näyttää siltä, että ovat perineet sisukkuutta ja ovat oppineet kohtalaisesti pärjäämään tässä maailmassa. Toivottavasti ovat saaneet rakkautta tarpeeksi. Sen jakaminen ei tosin vieläkään ole myöhäistä. 

Välillä syötiin Joukon kanssa ihana illallinen. Jouko siis osallistui byxorien valmistukseen tekemällä minulle ruokaa: spagettia ja jauhelihakastiketta. Jauhelihassa oli ihanasti Cayennepippuria. Opimme nauttimaan tuosta tulisesta mausteesta, kun olimme joskus parikymmentä vuotta sitten Egyptissä. Olimme silloin kovin väsyneitä kun menimme sinne. Makasimme lähes kaikki päivät rannalla ja välillä söimme tukevasti ja hieroimme toisiamme aurinkorasvalla ja nautimme ilmastoidusta huoneestamme. Sitten taas jaksoi lähteä joka aamu ja ilta lypsylle seuraavaa lomaa odotellessa.

Mulla on vieläkin keittiön seinässä Hesarista leikattu Karin pilapiirros vuodelta 1989, missä tuvassa hyörii iso lauma lapsia, ja tuhti emäntä suunnittelee, että jos saadaan kesällä lomittaja niin me lähdetään seksilomalle. Näin olen kääntynyt muistelemaan hauskoja asioita. Elämän kuuluu olla juuri sellaista kuin se on, niin että siihen sisältyy sekä raskasta että kevyttä.

Tuhkasta noustaan

Tänään olimme elokuvissa Ylistaron elokuvateatterissa Matintuvassa. Onneksi Rinnekarin Sirkku vinkkasi eilen FB:ssä, että Juha Rinnekarin ohjaama Isonvihan dokumentti esitetään siellä vielä tänään. Tämä oli meille huipennus Napuen taistelun muistovuodelle. Muun muassa kotitilani Naskalin isäntä Jaakko kaatui Napuen taistelussa 1714. Tuossa tsaarin armeijan ja Ruotsi-Suomen armeijan välisessä Suuren Pohjan sodan taistelussa kentälle jäi yli 4000 kaatunutta ja Kyrönmaan seudulta otettu nostoväki nujerrettiin lähes viimeiseen mieheen parissa tunnissa.

Arvi Hinssan laatimaa sukutauluani 1700-luvulta

Jo keväpuoleen esitettiin samasta aiheesta näytelmä. Sen ja tämäniltaisen dokumentin vahvaa antia on se, että tuon hävityn taistelun ja sitä seuranneen terrorin jälkeen on kuitenkin noustu ja pystytty jatkamaan elämää. En ollut aiemmin ymmärtänyt, miten käsittämättömän raskasta aikaa se oli. Isonvihan aikana 1714-1721 kasakat ryöstivät ja polttivat tältä seudulta taloja, raiskasivat ja kiduttivat naisia ja vanhuksia, sieppasivat ja veivät lapsia orjiksi Venäjälle. 

Naisväki piileskeli metsissä, ei ollut miehiä eikä hevosia. Oli kuitenkin yritettävä taas tulla kotipelloille, koetettava muokata peltoa naisvoimin ja kylvettävä että saisi leipää. Eivät he siinä epätoivossa saattaneet nähdä, miten komeita taloja näille lakeuksille jo 1700-luvun lopulla rakennetaan, eivät he saattaneet nälässään ymmärtää millainen viljava ja vauras seutu Pohjanmaasta vielä tulee.

Dokumentin mukaan noissa ajoissa oli Suomen itsenäisyyden siemen, sillä venäläisiä opittiin vihaamaan ja ruotsalaisiin meni luottamus. Täytyy ihmetellä, että sitkeitä ovat suomalaiset olleet. Saa ajatella esivanhempiaan kiitollisena ja oppia heiltä. Ei saisi pienestä vastoinkäymisestä menettää toivoaan ja täytyy mustina päivinä ajatella, että ei sitä tiedä mitä valoa on edessä päin.

Jaakko Naskalin tytär Maria löysi kuin ihmeen kaupalla Jurvasta miehen, Esaias Perän. He avioituivat 1716 ja jatkoivat tilanpitoa. Seuraava Naskalin isäntä, Marian ja Esaiaksen lapsi syntyi jo 1718 kun elettiin vielä Isonvihan terrorin aikaa ja elämä oli vaarallista. Minä olen Napuella kaatuneesta Jaakosta laskien yhdeksäs talonpitäjä suoraan alenevassa polvessa. Sukutaulussa on kaikkiaan 11 sukupolvea samaa sukua. Minulla on juuret. Olen tuossa tupakamarissa syntynyt, minut on salissa vihitty ja kukaties saan tuvassa kuolla.

Taivashetkiä

Rakkain runokirjani

Rakkain runokirjani on Ylva Eggehornin Pannaanko tasan, suom. Anna-Maija Raittila. Sain sen nimipäivälahjaksi kummitädiltäni Aililta vuonna 1974 ja se on täynnä yhäti modernia ja puhuttelevaa runoutta. Olin ajatellut, että joskus kirjoitan siitä blogiini. Yllätys oli suuri, kun viimeksi Syötteellä käydessämme Jouko luki Pudasjärvi-lehdestä Pudasjärven kappalaisen Juha Kukkuraisen hartauskirjoitusta samasta aiheesta. Hän oli saanut 70-luvun alussa tämän runokirjan Ska vi dela alkukielellä, ja tavannut sitä sanakirjan kanssa. Ajatella, sama runokirja on ollut merkittävä jonkun toisenkin papin nuoruudessa ja on yhä.

Käytön jäljet näkyvät kirjassani, se on jo irtolehtipainos, mutta kaikki lehdet tallella! Kerran 90-luvulla se oli jo menossa roskikseen, koska se oli ollut jossain yläsalin pöydällä ja lapsista se näytti arvottomalta. Onneksi satuin huomaamaan ja sain kalleuden pelastettua. 

Tämä päivä on ollut jälleen runsaan ja ravitsevan jakamisen päivä. Kävin erään Jaakkimassa syntyneen miehen 90-vuotissyntymäpäivillä ja sain kuulla puhuttelevia ja mukaviakin kertomuksia evakkomatkoilta, sota-ajoilta ja elämästä yleensäkin. Oli mukavaa kun ei ollut väsy eikä kiire, vaan saimme keskustella rauhassa. Veisasimme virren ja pidin rukoushetken. Iltapäivällä kodissamme kävi ystävä, ja jaoimme kolmistaan elämän tärkeitä asioita. Onni on kohdata aidosti!

Tahtoisin tulla lähellesi,

kuin kuppi teetä ja parvekkeelle sytytetty lyhty

ja parvekkeen likainen ja pehmeä räsymatto

tai vähän lerpahtaneet kukat illan suussa.

Tahtoisin löytää sanat ja paikan

ja pölyn ja paloöljyn ja teen ja sokeripalojen

hajun

että jäisimme toistemme silmiin

näin, ennen hymyä jota ehkä hetken säästämme

ja sanomalehti rapisisi ja vierähtäisi lattialle

ja lapsi nauraisi hiljaa jostain

ja me vain istuisimme, vain tietäisimme

että Jumala on Jumala.

Ja se riittää.  

Tämän runon viitteeksi Ylva Eggehorn on kirjoittanut Ps. 73:25

Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Rukouksien kypärä

Sain valmiiksi kypärämyssyn. Ehkä siitä tuli vähän pitkulainen. Meillä ei ole valitettavasti vauvanukkea, jonka päähän voisin sitä kokeilla, ja oma pää on auttamattomasti liian suuri. Myssyn kasaan ompelu oli mielenkiintoinen projekti ja seuraavan osaisin tietysti tehdä paremmin.

Luulen että erityisesti mommien tekemissä käsitöissä arvokkainta on, että niihin on neulottu niin paljon rakastavia esirukouksia. Jos tämä kypärä mahtuu rakkaan lapsenlapsen päähän, niin ei se nyt ole ihan pelastuksen kypärä, mutta kyllä se aivan varmasti siunausta kantaa. 

Yhteinen vauhti

Tänä syksynä olen puolustanut nojatuolielämää itselleni väsymyksellä. Nyt ehdin kotiin jo ennen neljää ja torkahdettuani tuoliin katsoin viisaimmaksi siirtyä sänkyyn. Nukuin sikeät päiväunet. Tikkusin vähän vauvan lakkia suosikkituolissani, ja koira oli liimautunut läheisyyteen. Se odotti täynnä intoa heti, kun otin esiin vähän liikunnallisemmat housut.

Tapaan sitoa vyötärölle vyön ja kiinnittää Fionan flexin siihen. Silloin kädet jäävät vapaiksi kävelysauvoille. Fiona on oppinut tuntemaan tahtini hyvin. Se kulkee mallikelpoisesti hihnanmitan edellä ja jättäytyy joskus haistelemaan hihnanmitan taakse. Ulkona hiukkoi lunta, meillä oli ihana iltakävely leppeän raikkaassa pikkupakkasessa. Mietin, miten tärkeää edelläkulkijoiden olisi aina kuulostella sitä miten perässä tullaan.

Ajattelin työtäni. Sen ihania puolia on se, että saan kuulla niin mielenkiintoisia elämäntarinoita ja olla mukana ihmisten vahvoissa tunteissa. Noiden kertomusten kautta opin ymmärtämään elämää monelta kantilta. Samalla juuri nuo mielekkäät kokemukset vievät voimia. Mietin myös sitä, että ei muka jaksa lähteä liikkumaan, mutta jos vain lähtee, niin piristyy. Elämä on täynnnä paradokseja.

Lämppäreitä

Tänään töissä oli järjestelysälää, yksi vaikea asiakeskustelu ja yksi valoisa surukeskustelu. Italiankurssille pakottauduin ja siellä vähän piristyin. Tulimme Joukon kanssa miltei yhtaikaa kotiin ja kerroimme toisillemme päivän päällimmäiset kuulumiset. Se oli hyvä hetki. Onhan se valtava rikkaus että on joku jonka kanssa jakaa tunnelmia. 

Ruokin lemmikit, aloin kirjoittaa huomista siunauspuhetta ja Jouko teki sillä aikaa lämppäreitä. Agrologiopiskelijamme ehti myös jaolle ennen kuin leivät jäähtyivät kokonaan.

Lämpimissä leivissä tärkeintä on juusto. Jatkoin päivän juustoa vielä Mustalla Pekalla, ja nyt on sopivan tuhti olo. Mietin, että jos asiasta puuttuu pihvi, voiko sen korvata juustolla?     

Nuttu ja byxorimuisto

Jos ehtisin ennen lapsen syntymää tehdä toisen vauvannutun, niin ainakin takakappaleesta tulisi vähän kapeampi ja hiojen istuttaminen onnistuisi niin etteivät saumat näkyisi eteenpäin. Mutta kun näitä tekee vain kerran 25 vuodessa niin ei heti tule ihan priimaa. Nyt teen joka tapauksessa huuvalakkia ja sitten byxorit ja tietysti tumput. Äidin tekemä pikku tumppu löytyi malliksi vaatehuonetta siivotessani.

Kerran kun olin vierailemassa tutulla pienkodilla ja tarjosin vanhuksille ehtoollista niin kaikki kahvihuoneessa olevat halusivat ehtoollisen, paitsi ortodoksi, joka sanoi ottavansa vastaan siunauksen. Ehtoollisvälineitä hakiessani kuulin, miten eräs vanhus kysyi: Kuinka tämä voi jakaa ehtoollista kun tämä on nainen? Satavuotias ystäväni valisti häntä hyvin pontevasti, että kyllä nainenkin voi olla pappi. Meillä oli sitten siinä oikein hyvä hetki. Kun vein ehtoollisvälineitä eteiseen niin taas satuin kuulemaan keskustelun. Ensiksi mainittu sanoi, että tämähän olikin oikein hyvä pastori kun tällä oli hame. -  Nykyään monilla naisillakin on vain byxorit.

Tänään olin hame päällä Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulin haastattelussa ja iltapäivällä huomasin, että Laihian kirkkoherran viran hakijat on nyt julkistettu myös lehdessä. Olen toinen heistä. Onhan se jännittävää, mihin olen nyt rohjennut ryhtyä. Ajattelen että jotain uutta voi syntyä, jos annan sille mahdollisuuden. Ei tarvitse sitten vanhana ajatella, että miksi en hakenut.

Perunamuusia ja lihapullia

Aina kun teen perunamuusia muistan erään hyvin syvästi rakastuneen ja pienestä asiasta iloitsevan nuoren naisen. En tietenkään muista hänen nimeään. Opiskelin teologiaa 2000-luvun taitteessa ja tutustuin häneen Luther-luennoilla. Kerran hän oli aivan innoissaan, kun oli tulevalta anopiltaan oppinut, että perunamuusin valmistamiseen ei tarvita sähkövatkainta. Hän kertoi: Meillä kotona on perunamuusi tehty aina sähkövatkaimella ja se on niin suuritöisen oloista, että se on ollut vain pyhäruokaa. Mutta nyt olen oppinut, että riittää kun on sellainen reikäinen perunamuusin valmistustyökalu (ks. kuva). Sillä saa kuohkean muusin. Voin tehdä poikaystävälleni perunamuusia usein. Perunamuusi on hyvää. 

Joka kerta perunamuusin valmistus muistuttaa minua hänen ihanasta rakkaudestaan. Lutherkin sen tiesi, että rakastunut ihminen haluaa aivan itsestään tehdä mieliksi rakastetulleen. Ajattelen vieläköhän tuon naisen perunamuusi on täynnä rakkautta ja ihailua. Onko hän vielä rakastunut samaan mieheen?  Onko mies osannut arvostaa hänen hyvyyttään? Ovatko he onnellisia?  Olisipa niin.

Jouko tekee meillä kotona ruokaa useammin kuin minä. Mutta tänään tein perunamuusia ja lihapullia. Ja voitteko kuvitella: Ensimmäistä kertaa elämässäni käytin moiseen sähkövatkainta. Meillä kun on kotonani ollut tuollainen perunatömppä aivan lapsuudestani saakka, mutta nyt se oli rikki! Hämärästi muistin että puinenkin tömppä käy, muusasin sillä ja kuohkeutin sitten taikinakoukuilla. Ihan hyvää siitä tuli ja vähän jäi huomiseksikin. Teki mieli syödä äsken loput lihapullat, mutta sitten ajattelin, että rakastanhan minäkin. On sitten rakastetulleni huomiseksi valmis ruoka, kun tulee metsästä. 

Valmu-kuppi

Tänään olen ajatellut kahvikuppeja, koska sain Saksassa asuvalta ystävältä FB:ssä haasteen kertoa kahvikuppien tarinoita. Mieleen tuli heti nämä rakkaimmat kahvikuppini. Äitini pyysi sisartaan Liisa Susannaa ostamaan Helsingistä uudet Arabian kahvikupit pikkusisareni Suvi-Päivikin kastejuhlaan vuonna 1967. Silloin meille tuli tusina näitä Valmu-kuppeja. Olin silloin jo lähes 8-vuotias. Olin odottanut hartaasti pikkusiskoa tai -veljeä. Kun hänet tuotiin kotiin, viihdyin kehdon vierellä ja silittelin häntä hellästi. Äiti ihmetteli, miten on niin hiljaista, ja sanoi, että oletpa sinä hyvä hoitamaan pikkusiskoa!

Hänestä kasvoi iloinen, energinen ja aikaansaapa lapsi ja nuori. Mutta hän kuoli auto-onnettomuudessa 27 vuotta sitten 20-vuotiaana. Hirvi nousi tien penkalle, Suvi-Päivikki jarrutti, auto heittelehti ja paiskautui päin vastaan tulevaa rekkaa. Onnettomuudessa kuoli myös nuorin sisareni Saara, joka oli 16-vuotias. Näillä syksyn pimeillä palaan yhä mielessäni usein tuohon hetkeen liukkaalla tiellä. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Elämä oli ohi yhtäkkiä. On lyhyt ihmiselämä ja iäisyys on edessä. Jo askel riittää siirtämään tulevaan toiseen elämään.

Kun muutimme tähän taloon seuraavana syksynä, äiti jätti nämä Suvi-Päivikin kupit minulle. Jossain kupissa oli pako, joku kuppi putosi lattialle ja särkyi kun meidän lapset olivat pieniä. Olen kuitenkin löytänyt internetin myynti-ilmoituksista täydennystä niin että kuppeja on edelleenkin täysi tusina. Kupeissa on erityisen viehättävää se, että kun nostaa kupin juodakseen siitä, tassilta tulee näkyviin kukkanen. Myös aluslautanen on nätti.

Viime vuosina kupeilla on ollut aika vähän käyttöä. Ei ole ollut perhejuhlia eikä ole tullut pidettyä paljon vieraita. Työni on niin sosiaalista, että olen usein vapaapäivinä aika vetämätön (niin tänäänkin). Viihdyn hyvin omissa oloissani.  Nämä kupit haluan pestä käsin, ja siksikin  tulee helposti valittua pöytään jotkut arkisemmat kupit. Nyt olen kyllä ajatellut, että kohta saan ystävän kylään ja sitten kahvitellaan näistä kupeista. Emme vain ole vielä saaneet aikatauluja soviteltua yhteen...

Huomaan, että kiinnyn helposti esineisiin. Tämä vanha talo on täynnä rakkaita esineitä. Silti haluaisin ajatella, että kaikesta tällaisesta voi luopua, kunhan saisi pitää rakkaat ihmiset lähellään.

Lautasantenni

Naskalin seinässä on vanha, rispaantunut ja ihan tavallinen TV-antenni. Se tuntuu riittävän. Monin paikoin varsinkin ulkomailla lautasantenneja on viritetty mitä merkillisimpiin paikkoihin. Oheisen kuvan lautasen bongasin syyskuussa Tyatiran kirkonraunioiden vierestä. Niinpä kirkon lähellä voi edelleen kuulla evankeliumia, vaikka ympärillä kohoavat minareetit.

Tyatiran kirkon raunioiden vieressä voi edelleen
kuulla evankeliumia jos virittäytyy oikealle taajuudelle

Tänään oli Vaasassa Medialähetys Sanansaattajien kirkkopyhä. Osanotto oli hyvä ottaen huomioon, että seurakunnassa oli toisaalla isot juhlat. Rovasti Matti Korpiaho saarnasi kirkossa ja iltapäivällä oli vielä seurat. Päivän kolehdit tuottivat huikeat yli 2000 euroa lähetystyölle nimikkolähettiemme TV- radio- ja internet-työlle. Olen siitä tavattoman iloinen. Tuon työn kautta tavoitetaan esim. Pohjois-Afrikassa ihmisiä, jotka eivät muutoin kuulisi Kristuksesta. Monet kuuntelijat ja TV-katsojat ottavat sitten yhteyttä ja kertovat, miten ovat saaneet uuden elämän näiden ohjelmien kautta.

Etelän seurakunnissa on seurakuntien talousarviomäärärahojen jaossa boikotoitu joitan lähetysjärjestöjä, jotka eivät kaikkien luottamushenkilöiden mielestä ole riittävän avarakatseisia. Minä pidän tuota valitettavana, koska tiedän että kaikkien kirkkomme lähettien tekemä työ on tärkeää. Raamattu synnyttää uskoa Kristukseen ja antaa ihmisille toivoa. Monet saavat tämän hengellisen avun lisäksi myös mahdollisuuden koulutukseen ja toimeentuloon. Haluan olla tukemassa kaikkea kristillistä tervehenkistä lähetystyötä. 

Joistain eettisistä asioista me kristityt olemme eri mieltä. Sen kanssa on elettävä. Niin oli jo alkukirkon aikana. Jotkut söivät epäjumalille teurastettua lihaa hyvällä omallatunnolla, toiset pitivät sitä syntinä. Paavali kehotti ottamaan rakkaasti huomioon ne kristityt, jotka ajattelevat toisin. Mielestäni on parempi etsiä yhteyttä kuin riitaa.

Illalla olimme vielä Laihian Meijerillä Herättäjän seuroissa. Sielläkin oli lämmin henki ja erityisesti Siionin virsien veisuu rauhoitti ja ravitsi sielua. Panin merkille, että hyvin monet noista virsistä puhuttelivat läheisesti Jeesusta, Vapahtajaa. Häntä tarvitsen.

Trenki avuksi

Tämän päivän kuvaksi sopii hyvin Helena Paalanteen ottama hieno ylösnousemuskuva Hierapoliin kuolleiden kaupungista. Kävi nimittäin niin, että en nytkään nääntynyt lopullisesti. Saatuani aamupäivällä siunauspuheen ja kastetodistukset valmiiksi huomasin yllätyksekseni että synttärikäyntejä onkin tänään kaksi yhden sijasta. Lähdin kiireesti matkaan. Molemmat päivänsankarit olivat kuitenkin matkoilla. - Äiti tapasi sanoa päästessään luultua vähemmällä että tuli trenki avuksi.

Ylösnousemus Hierapoliin
kuolleiden kaupungissa (kuva Helena Paalanne)

Ehdin reippailla hautausmaalla katsomassa, missä päivän hauta on. Niitä olikin avattu tälle päivälle peräti viisi, ja monta lähekkäin. Se on poikkeuksellista, kun suurin osa hautauksista on nykyään tuhkauksia. Jostain syystä muistotilaisuudet ovat tänä syksynä oleellisesti vähentyneet, joten lähdin haudalta Vetokannaksen kirkkoon kastejuhlaan. Tapasin perheen eilen. Vauva oli ollut vähän sairaana, mutta kaikki sujui hienosti ja hän katseli minua hyvin tarkkaavaisesti  ja ymmärtävän näköisesti kun kerroin hänelle,  että Vapahtajamme Jeesus Kristus on kutsunut hänet opetuslapsekseen. 

Kotona odotti hyväntuulinen koira, syliin tunkeva kissa ja avulias mies, joka meni heti sytyttämään saunan pesään tulen. Nyt olen kuin uusi ihminen minäkin: Puhtaaksi pesty. On lauantai ja pyhän alku. Ehtookellot soivat. Sunnuntai on sitä varten, että trengitkin saavat levätä ja pääsevät kirkkoon. Jokainen sunnuntai muistuttaa siitä, että haudan paadet on puolestamme pois nostettu. 

Lempeys

Aamulla taivas näytti kauniilta. Kamerasta oli patterit tyhjänä, mutta sain pari kuvaa kännykällä. Ilma oli lempeä, ei tuulta juuri nimeksikään, mikä on harvinaista täällä lakeudella. Seisoskelin onnellisena pellon laidalla villapaidassa ja Joukon kengissä, jotka ovat riittävän suuret ja helppo pukea nopeasti jalkaan. 

Iltapäivällä kotiin päin ajellessa ajattelin miten tyypillistä on, että saa vasta juuri ennen neljää tehtyä sen työn mikä piti tehdä heti aamusta. Ja jotain jäi kotitehtäväksikin. Mietin, että erityisesti meidät äidit on sopeutettu siihen, että suunnitelmat muuttuvat pitkin päivää. Kun lapset olivat pieniä, oli turha asettaa itselleen liian varmoja tavoitteita. Mielessä piti olla joustoa päivän yllätyksiä varten. 

Osasyynä tämän päivän viivytyksiin oli sähkökatko, mutta myös pitkä ruokatunti. Silloin kun työ on oikein hektisen tuntuista, kannattaa nauttia hyvästä ruuasta ja mukavien työkaverien seurasta. Sitten jaksaa taas sekä fyysisesti että henkisesti. Itseään voi näin myös palkita ahkeroinnista. 

Olen uneksinut, että jos elän vanhaksi, olisin lempeäsilmäinen vanhus, joka katselee ymmärtäväisesti elämää. Luulen että tuohon päästäkseen on oltava ensin lempeä itselleen. 

Ystävyys

Nukuin huonosti ja Vaasanreissu kesti yli kellonympäryksen. Takki on tyhjä. Tosin olen tankannut paistinperunoita ja muuta pikkusuolaista. Mieli on iloinen, sillä  tähän päivään sisältyi muutamia aivan riemastuttavia ystävyyden hetkiä kasvokkain, sähköisesti ja puhelimitse.

Muutama vuosi sitten olin kohdannut juuri suuren pettymyksen. Olin itkenyt ja mietin miten selviydyn eräästä viikkomessusta. Seurakuntakodin ovella oli eräs seurakuntalainen, joka sanoi, että tämä on vähän outo juttu mutta viime yönä minulle sanottiin unessa kahdesti Perälä. Ei mitään muuta. Siksi tulin tänne, kun huomasin että olet täällä. - Minä tiesin heti, että tämä seurakuntalainen tuo minulle lohdutusta: Jumala ei ole unohtanut, hän välittää. 

Meillä oli tänä iltana aivan ihana raamattuhetki muutamien ihastuttavien seurakuntalaisten kansssa. Tuo kokemus tuli mieleeni kun siinä juttelimme ja sanoin, että en edes taitaisi tuntea jos tämä rohkaisun sanan tuoja tulisi nyt vastaan. Silloin vastapäätäni istuva nainen sanoi, että se olin minä! Sain siis kiittää häntä. Kerroin että tuon päivän jälkeen olen monta monituista kertaa palannut tuohon lohdutukseen: Jumala välittää ja muistaa. 

Päivän hyvät hetket olivat lahjaa. Myös kotikäynnin kolmen sukupolven kohtaaminen minulle entuudestaan vieraiden ihmisten kanssa oli täynnä lämpöä. Kotiin päin ajellessa muistin heitä vielä rukouksessa. Jeesus sanoo: Minä sanon teitä ystävikseni (Joh. 15:15). 

Johdatus

Olen valmistellut huomeniltaista raamattuhetkeä rukouksesta. On ihanaa, ettei Jumala kuule meitä hyvyytemme tai monisanaisuutemme vuoksi, ei siksi mitä tai missä olemme, vaan aitous riittää. Jeesus luonnehti oikeaa rukousta "hengessä ja totuudessa" rukoilemiseksi ja ainakin minusta se kuulostaa samalta kuin aitous.

Tein eilen muutamassa minuutissa ison päätöksen, koska olin laskenut asian johdatuksen varaan. Olen tuon asian kanssa vielä tänäänkin painiskellut, mutta samalla kokenut turvallisuutta. Ei kristityn tarvitse hallita elämäänsä.

Vanhassa testamentissa Gideon vei villoja pellolle ja pyysi, että Jumala näyttäisi olevansa hänen asiansa takana. Ensimmäisenä yönä villojen piti kastua vaikka maan pinta oli kuiva. Toisena yönä villojen piti pysyä kuivina vaikka maa niiden ympärillä olisi kasteesta märkä (Tuom. 6). Jumala antoi hänelle hänen pyytämänsä merkin. Aina ei saa niin selvää merkkiä.

Filadelfian temppelin pylväs

Ilmestyskirjan kirjoittaja taas luonnehti Filadelfian seurakunnalle Jumalaa sanomalla: hän, jonka avaamaa ovea ei kukaan sulje, hän, jonka sulkemaa ovea ei kukaan avaa (Ilm. 4:7). Kun luottaa johdatukseen, saa kulkea avoimista ovista rohkeasti ja pysähtyä kiitollisena suljettujen ovien eteen.

Sain käydä syyskuussa Filadelfiassa ja minua puhuttelivat myös rauniotemppelin mahtavat pylväät. Ilmestyskirjassa filadelfialaisia kehotettiin pitämään kiinni uskostaan, ettei kukaan vie heidän voitonseppelettään. Siitä, joka voittaa, minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän joudu milloinkaan lähtemään sieltä. Tehtiinköhän Filadelfian kirkon pylväät juuri siksi niin mahtaviksi, että ne vuosituhansia muistuttaisivat meitä kristittyjä pysymään rohkeina uskon luottamuksessa?

Kissat

Sissi

Toissa iltana rukoilin samantyyppisen eläin-iltarukouksen, joita nuorin pikkusiskoni Saara harrasti pienenä. Hän tapasi rukoilla kaikkien kissojen, vasikoiden ja lehmien puolesta nimeltä, kunnes nukahti: Siunaa Tupsua, siunaa Poppanaa...

Kaksi blogini yläkuvassa olevaa kissaamme jäivät ensimmäistä kertaa muutamaksi päiväksi yksin kohtiin. Jouko laittoi mm. karjakeittiöön eli pannuhuoneeseen paljon evästä ja vettä. Silti huoletti riittääkö ruoka ja uskaltavatko molemmat kissat mennä lämpimään. Siksi muistin iltarukouksessa aidosti ja nimeltä myös Sissiä ja Raitaa. Jos eväät loppuvat, anna metsästysonnea. Luvataanhan psalmissa 36 että Jumala auttaa myös eläintä! 

Sissi tuli meille löytökissana toissa kesänä. Joku oli hylännyt sen tien poskeen ja esikoinen löysi sen uupuneena, kesynä ja flunssaisena viljapellosta. Ruokin sitä antamalla sille lääkeruiskulla maitoa ja keltuaista, kun se lopetti syömisen. Oli suuri ilo kun se alkoi toipua. Sillä on uskomattoman pehmeä karva ja se tapaa hypätä syliini kun kirjoittelen. Viime kesänä se sai kolme pentua, jotka ovat löytäneet hyvän kodin. Nyt se on leikattu samoin kuin talon vanhempi kissa 10-vuotias Raita. Ne eivät ole keskenään sydänystäviä, mutta Raita tapaa tuoda Sissillekin hiirisaaliitaan ja pitää silloin melkoista mourunaa.

Kun tulimme tänään illansuussa kotiin Raita oli heti portailla miukumassa, mutta Sissiä ei näkynyt missään. Huoletti. Mutta äsken kävin vielä kissittelemässä ulkona ja sieltähän se tuli kuin tulikin tupaan saamaan herkkuruokaa. Kiitos eläinystävistä.

Tähän on vielä lisättävä, että kun Saara kuoli nuorena auto-onnettomuudessa, hänen rakas kissansa Sulo lopetti syömisen ja kuoli suruun. Eläimet osaavat kaivata ja rakastaa.

Ajatuksen täystyrmäys

Isäntä raahasi nurkkakaappia ympäri huushollia ja minä lopulta hermostuin: Lopeta. Siinähän on ihan liian ahdasta. Kysy ensin, minä tiedän kokeilemattakin.

Tyrmääminen, arvosteleminen ja kaikkinainen nokkava itsevaltius on tosi helppoa. En ymmärrä, miksi minäkin, viisas ihminen, sorrun sellaiseen, vaikka tiedän miltä se tuntuu. 

Työyhteisössäkin saatetaan joskus talloa aivan hyviä ajatuksia ja ideoita maan rakoon. Menetetään tuhannen taalan paikka. Haaskataan myös voimavaroja, sillä jokainen ihminen kukoistaa, jos hänet nähdään, häntä arvostetaan ja kuunnellaan.  

Jäkälää ja luistoa

Hiihtokausi on avattu ja kivaa oli. Lunta oli niin vähän, että jouduin laittamaan aika paljon voiteita pysyäkseni pystyssä baanalla, missä ei ollut latu-uraa. Tarvittiin sekä poikittais- että pitkittäispitoa. Jouko nauroi minulle, kun sanoin kesken voitelun, että nyt on vielä yksi vaikea valinta: Mitä pintaan? Voiteluni onnistui jälleen kerran nappiin. Olen kehittynyt siinä, koska joudun kompensoimaan huonoa kuntoa välineillä.

Joskus nuorempana minäkin saatoin ajatella, että tämähän on aina tehty näin ja tehdä vaikeimman mukaan. Nyt täytyy jo ottaa tekniikka avuksi siinä missä voi. Toisaalta, mikäli lopputulos on parempi perinteisellä menetelmällä, niin sitäkin voi käyttää. Siksi esimerkiksi hiihdän pertsaa, että se sopii nivelilleni paremmin.

Mikä viisaus, että en eilen lähtenyt etsimään lunta, kun ei yhtään huvittanut. Yksi hyvä sohvapäivä antoi sen sijaan mukavasti motivaatiota. Kun elämässä on niin paljon velvollisuuksia, niin vapaapäivinä kannattaa ottaa ohjelmaan omia lempiharrastuksiaankin vain sen verran kuin huvittaa: marjastus, pyöräily ja hiihto voivat myös mennä suorittamisen puolelle, ellei pidä varaansa. 

Neljä uutta sinua

En ole tänään pistänyt nokkaani ollenkaan ulos. Pitkien aamu-unien ja aamupäivätorkkujen jälkeen olen istunut takkatulen äärellä tekemässä käsitöitä. Luulin pitkään, että en ole ollenkaan käsityöihminen. Äitini oli, ja minä koin olevani tumpelo. Noin 50 ensimmäisen elinvuoteni aikana saavutukseni tuolla alalla jäivät vähiin. Olin virkannut yhden sängynpeiton, neulonut tai virkannut joitain villavaatteita omille lapsilleni heitä odottaessani. Villasukkia olin kutonut ehkä yhdet tai kahdet. Esikoiselle ompelin suurella vaivalla yhden mekon, kun hän oli tyttönen. Sellaista väkertämistä.

Sitten innostus vain alkoi, pian äidin kuoleman jälkeen. Yllätyksekseni huomasin, että olen sittenkin perinyt häneltä aika tasaisen käden jäljen. Nyt teen kokeilua, millainen nuttu tulisi kuvioneuleesta. Tuommoista neuletta en ole aikaisemmin kokeillut, mutta aika hyvältähän tuo näyttää. Kun lanka oli ohutta, ajattelin, että kuvioneuleella tulisi lämpimämpi talvivauvalle.

En keksi mitään ihmeellisiä elämää parantavia sovellutuksia niin kuin monet ihmiskunnan selviytymistä edesauttaneet nerot, mutta voin oppia valtavasti uutta, kun kiinnostun jostakin. Jokaisella ihmisellä on lähes rajattomasti mahdollisuuksia. Kahdeksan vuotta sitten erään vaikean elämänvaiheen jälkeen näin unta, että synnytin neloset. Se oli ihana uni. Lapset tulivat yllättäen. Sanoin että harsovaippoja en kyllä näille ala pesemään. Vauvat kylvetettiin ja puettiin. Sanoin, että tämän pulleroosen nimeksi tulee Lyyli ja soitin naapuriin, että tulkaa nyt ennen iltauutisia katsomaan mitä täällä oikein on.

Ystäväni sanoi, että islantilaiset sanovat, että jokainen henkilö unessa olet sinä itse. Ajattele, neljä puhtoista uutta Maariaa - niin paljon uusia mahdollisuuksia. Hän oli oikeassa. Sådant är livet. Tahtoisin rohkaista sinuakin, lukijani, kokeilemaan mihin vielä pystytkään.

Vakava minä

Tänä syksynä olen siunannut hautaan monen ikäisiä vauvoista vanhuksiin. Aina on suru läsnä, mutta toki yli 90-vuotiaan ihmisen kuolema on jotenkin luonnollinen asia. Sen sijaan pappinakaan ei totu siihen, että vanhemmat saattelevat lastaan hautaan. Tänään oli vuorossa nuori mies, vanhempiensa ainoa poika, joka oli sairastanut vakavasti monta vuotta.

Risti Efesoksessa

Tunnen miten jo tämä yksi päivä tuolla vanhempien pitkällä surun matkalla on uuvuttanut minuakin. Nuori vainaja oli syntynyt samana vuonna kuin yksi lapsistani, ja asia ehkä siksikin tuli lähelle. Samoin alkusyksystä vauvan arkku kosketti erityisen syvältä varmaan siksi että odotan lapsenlapsen syntymää.

Tänään iloitsin kuitenkin siitä, että lehdessä ollutta avointa kutsua oli noudatettu ja sukulaiset ja ystävät olivat tulleet hautajaisiin. Tiedän, että monia surevien kohtaaminen saattaa pelottaa. Osaanko sanoa mitään, entä jos alan itkeä? Ja kuitenkaan ei tarvitse muuta kuin osoittaa myötätuntoa ojentamalla kättä tai halaamalla. Jos kyyneleitä tulee, niin se osoittaa, että välität.

Papintyöni alkumetreillä mietin, miten jaksan tehdä tätä työtä, jos jostain syystä menetän uskoni ylösnousemukseen. Jumala on pitänyt uskostani huolta niin että voin seistä kerran viikossa arkun äärellä vakuuttamassa, että kaikki ei ole tässä. On enemmän kuin näemme. Kuolemassakin on olemassa toivo.

Silti joskus pelkään että uuvun, kun on paljon hautajaisia. Ne ovat niin kokonaisvaltaisia tilaisuuksia. Sitä en pidä pahana, että joudun jatkuvasti tekemisiin elämän rajallisuuden kanssa. Tiedän ja muistan, että jäljellä oleva elinaikani on joka tapauksessa lyhyt. Miten sen käytän?

Ainakaan elämää ei kannata haaskata siihen, että kerää pienistä asioista katkeruutta sydämeensä ja antaa pahanmielisyyden myrkyttää itsensä.  Luulen että jokainen joutuu kohtaamaan joskus ihmisiä, jotka kuplivat pahaa mieltä ja riitaa. Ehkä he näkevät niin paljon vikoja muissa ja itsessään ja siksi kärsivät paljon.

Herra, tiedän että kärsimys kuuluu elämään. Mutta varjele minua hankkimasta sitä tahallani. Tee minusta armollinen itselleni ja muille. Anna minun nähdä rakkaus ja ilo tässä hetkessä.

Nuutuneen virvoitus

Viikko sitten torstaina menin vahingossa italiantunnille puoli tuntia myöhässä. Tänään taas tuntia liian aikaisin. Onneksi Vaasa-opiston kahvio oli auki ja saatoin siellä kupposen äärellä kerrata kahvilasanastoa. En muista enää oikein hyvää selitystä viime viikon sekoilulle, mutta tänään taitaa olo olla aika nuutunut. Syynä on viikon pitkät työpäivät, mutta erityisesti se, että kerran kuussa papistomme tekee kymmenen päivää putkeen saadakseen sitten vapaan viikonlopun ja siihen yhteyteen seuraavan viikonkin viikkovapaat. Ja nyt on yhdeksännen päivän ilta ennen tuota neljän päivän kuukautisvapaata.

Tänään meillä oli Vaasan suomalaisen seurakunnan suunnittelupäivä Lepikon leirikeskuksessa (olin aktiivinen osallistuja vaikka kudoinkin sukkaa). Suunnittelimme mm. kevään toimintaa ja saimme ensi kosketuksen seurakuntayhtymän kiinteistöstrategiaan. Välillä meillä oli oikein hauskaakin ainakin ruokatunnilla. 

Iltapäivällä oli arvokas neuvottelu erään työkaverin kanssa ja syntypäiväiväkäynti 91-vuotiaan seurakuntalaisen luona upouudessa palvelutalossa. Päivänsankari oli mielestäni pirteä. Puhuimme vähän eri asioista, mutta kontakti syntyi. Osa telkkaria katsovista asukkaista liittyi hyräilemääni virteen. Olen joskus asettanut itselleni tavoitteen, että joka työpäivänä pitäisi toteutua vähintään yksi seurakuntalaisten aito kohtaaminen. Kokouspäiviin pyrinkin ottamaan jonkun kotikäynnin, että jää itselle hyvä mieli että on tehnyt myös oikeita töitä. Tosin lasken oikeisiin töihin myös siunauspuheen valmistelun, joka on seuraavana ohjelmassa. 

Myös italiankurssilla näin tietysti seurakuntalaisia. Vielä kehtaan käydä siellä, vaikka en ole ehtinyt paljon tehdä läksyjä. Tiedän kokemuksesta, että ihminen voi oppia mitä vain, kunhan näkee vaivaa. Opiskelin 40 vuotta täytettyäni teologiaa ja innostuin itselleni täydeksi yllätykseksi Raamatun alkukielistä kreikasta ja hepreasta. Valitettavasti en innostunut latinasta, siitä olisi varmasti apua italiankielen opiskelussa.

Joskus eri kieltä puhuvaa ihmistä ymmärtää paremmin kuin jotakin samaa kieltä puhuvaa lähimmäistä. Joskus ymmärtää toista sanoittakin. Myötätunto ja ymmärretyksi tuleminen antavat nuutuneelle uutta voimaa ja siksi jaksan huomiseen.

Vettä kengässä

Tänä aamuna katsoin ulos ja hämmästelin veden määrää Laihianjoessa. Sehän on kuin Mississippi. Pienenä kuvittelin nimittäin Mark Twainin poikakirjoja lukiessani, että Mississipin täytyy olla yhtä iso kuin Kyrönjoki. Sade olikin eilen harvinaisen märkää. Kai se ilmastonmuutoksesta kielii, että tulvakuvia saa nykyään ottaa sekä syksyisin että keväisin.

Todennäköisesti tuvan alla "kuopassa" on vettä. Mutta kun vesi joessa laskee niin se valuu pois. Kivijalka on koottu isoista kivistä, joten vesi ei kiipeä rakenteisiin. Tuulettuva alapohja kuivaa aiheuttamatta homehaittoja. Näin 1884 rakennetussa talossa.

Toisin on meillä töissä. Virasto haisee pahalta, tuuletuskanavat ovat puhdistamatta ja katossa on valumaveden läiskiä. Välillä toimistosihteerit pitävät sankoa alla, kun vesi tippuu rakenteista. Eikä ole toivetta remontista, vaan se siirtyy vuosi vuodelta. Talvella on kylmä, minkä tähden olen kolmen hengen työhuoneessani tyytynyt sisäseinän puoleiseen paikkaan, vaikka siinä on vain reilun metrin työpöytä. Siinä vetää vähiten. Olen ajatellut myös, miten voisin vähentää tuossa tilassa olemista minimiin.

Vielä pahempi tilanne on Laihian seurakuntatalolla. Kävin siellä maanantaina ja haju oli kuvottava.  Maassamme onnistuttiin rakentamisessa 1800-luvulla, mutta sen jälkeen on tehty paljon virheitä.

Töissä kudoin villasukkaa monta tuntia. Siinä kyllä samalla kuuntelin tarkasti ja osallistuin. Syventelimme nimittäin koulutuspäivässä rippikoulutaitojamme. Sen jälkeen oli leppoisa Tuomaspalaveri ja illalla vielä seurakuntaneuvoston kokous. Seurakuntaneuvostossa annoin Valtakunnallisten Lähetysjuhlien 2014 loppuraportin.

Puhuin ehkä turhan räväkästikin talousasioista, vaikka talousjohtajakin oli paikalla tai ehkä juuri siksi. Että meidän seurakuntien pitää osata tehdä jatkossa kaikki edullisemmin. Täytyy suunnitella ajoissa ja välttää kalliita toimeksiantoja. Täytyy käyttää vapaaehtoisia seurakuntalaisia monessa asiassa. Jotenkin kuitenkin tuntui hyvältä, kun sain sen sanottua arvovaltaisessa seurassa. Olen jo niin vanha, että minulla on velvollisuus jakaa viisauttani muille pelkäämättä että he ottavat nokkiinsa :)

Olen pelolla ajatellut, että jos muodostetaan kaikista seurakunnista seurakuntayhtymiä, vaasalaiset pääsisivät käyttämään Laihian seurakunnan metsiä ja muuta varallisuutta. Maatalousyrittäjänä ollessani toimin pitkään luottamushenkilönä seurakunnassa ja kokonaiskirkon tasolla, ja minulla on sellainen käsitys, että pienissä seurakunnissa taloudenpito on tarkkaa, vaikka virheitäkin tulee. 

Syyskuun opintomatkalla Istanbulissa tapasimme suomalaisen lähettiparin. He sanoivat, että sen täällä ainakin on oppinut, että seurakunta voi toimia kokonaan ilman omia kiinteistöjä. Asia jäi mietityttämään. Toiminta on tärkeintä.