perjantai 31. heinäkuuta 2015

Joskus voi satsata laatuun


Elämässä ei voi aina satsata laatuun. Joskus on aikoja, jolloin jaksaa juuri ja juuri selviytyä arkielämästä. Joskus on aikoja, jolloin ei jaksa. On myös aikoja, jolloin joutuu tekemään paljon, mutta laatu kärsii. Onneksi tulee vastaan myös vuosia, jolloin voi satsata laatuun, katsella elämää rauhassa, tehdä hyvin. Täytyy vain odottaa, että olosuhteet muuttuvat.

Aamukahvikupista tuli haikea mieli. Martta on antanut meille joskus joululahjaksi ihania mukeja, joihin hän on valikoinut säkeitä Uppo-Nallesta. Elina Karjalaisen Uppo-Nalle -kirjat ovat loistavia. Aavakin kuuntelee jo korvat höröllään, kun Uppis ja Laulava lintukoira etsivät runoratsun kanssa kadonnutta runotusta. 

Siinä mukissa on toisella puolella kuva Fionasta, ja toisella puolella Uppiksen runo:

Hiekkakakkuja tee minä en,
katselen kakkuja inhoten.
Tarvitsen, tahdon ystävän,
silloin, tämän tiedäthän:
Kakkuset joutuvat kaatumaan,
kallistumaan ja maatumaan.
Ystävän kanssa me kirmataan
ylitse kallion, hiekkamaan.

Silloin kaikki on hyvin.
Silloin onni on syvin.

Ajattelin, että Fiona on kyllä mainiota marjastusseuraa, mutta joskus olisi mukava jakaa nämä kokemukset myös jonkun ihmisen kanssa. Päädyin ehdottamaan värisokealle elämäntoverilleni pyöräilyä ja hillastusta sen ohessa. Näillä ehdoilla hän oli valmis matkaan ja kirmasimme pitkin metsiä pyörillä ja saappailla. Oli ihanaa ja laadusta ei tarvinnut tinkiä.

Hiekkaleikit saavat jäädä, kun on hyvää seuraa. Ystävistä kannattaa pitää kiinni ja etsiä ehdot, joilla molemmat voivat nauttia yhteisistä retkistä.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Pelkkä oleminen on vaikeaa

On muodikasta ja tarpeellista hidastaa elämää. Mutta kyllä pelkkä oleminen on taitolaji. Tämäkin päivä täyttyi taas monenlaisista hankkeista: Aamuneva, sukankudonta, pyöräily... Ehkä luonnontieteellisen koulutuksen saaneena ja maatalossa kasvaneena olen oppinut arvostamaan liian paljon mitattavaa tulosta: satotasoa, maidontuotantoennätyksiä, matkan ja sykkeen mittaamista, kiloja. Työssäni pappina en voi juuri tuloksia mitata, sillä ne tietää vain Herra. 

Olimme kerran työyhteisökoulutuksessa ja FT Maija-Riitta Ollila luennoi meille ja keskusteli kanssamme. Hän sanoi, että kyllähän sitä voi puhua slow lifestä, mutta ehkä emme loppuviimeksi salli sitä ainakaan muille. Jos vaikkapa joudumme sairaalaan, toivomme kyllä ettei siellä vitkutella hoitomme kanssa. Sitten hän sanoi, että tunnette sen tilanteen, kun tietokone käynnistyy liian hitaasti. Siinähän on aikaa henkäistä että tämä on nyt sitä slow lifeä ja ottaa ihan lungisti. Olen usein muistellut tuota odottaessani tietokoneeseeni elonmerkkejä.
Olen kuitenkin tyytyväinen tähän aika vilkkaaseen lomapäivään. Ajattelen, että yksi työ on lepoa toisesta työstä. Olen etuoikeutettu ihminen, kun voin vaihtaa olemisen tapaa, ei tarvitse raataa ilman vapaahetkiä ja lomaa leipänsä eteen.  

Tämä on ensimmäinen kesä kun mökillä sääsket tunkevat jostain sisään. Loppuillan voinkin viettää ryntäilemällä ympärinsä ja yrittämällä nitistää niitä kätteni väliin. Montakohan saisin? Vai ryhtyisinkö eläinoikeusaktivistiksi niin ettei yhtään elävää olentoa surmattaisi ilman oikeudenkäyntiä? - Retorinen kysymys, tallasin juuri muurahaisen ja huomenna keitän kalasopan, jos saan hauen. Sitä syötyäni yritän istua laiturinnokassa pilviä katsellen. 



keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Malttamattomuus

Olen luonteeltani aika hätäinen ja se lienee isän perua. En jaksa kuunnella pitkiä puheita. Joskus en ole osannut hyödyntää sitä, että monasti aika tekee tehtävänsä. Olisin halunnut ratkaista asiat, jotka eivät ole ratkaistavissa lujalla tahdollakaan. Olenkin joutunut viime vuosina opettelemaan, että aina ei voi mennä harmaan kiven lävitse, vaan täytyy tyytyä siihen, ettei kaikille asioille voi mitään. 
Nyt odotan, että löytämäni muuramet kypsyisivät. Olen löytänyt hyviä marjapaikkoja, vaikka tänäkään vuonna alavat ja aavat nevat eivät täällä tuota erityisemmin. Jotkut komeat muuramet kypsyvät parissa päivässä, jotkut suuret suput vaativat vielä pari kolme viikkoa. Mutta mikäs tässä on odotellessa, saa tehdä päivittäin harjoituslenkin ja saunoa joka ilta ihanassa telttasaunassa. 

Tänään muistin paluumatkalla yhden nevakon, josta olen kerran ajatellut, että tähän voi märkänä vuonna tulla hyvin. Se oli miltei matkan varrella. Ajoin ensin epäröiden tuon komeapuustoisen metsikön ohi, mutta käännöksen jälkeen katsoin gps-laitteestani, teinkö paikasta vuosia sitten mitään merkintää. Kartalta löytyi merkintä: Stora. Ja totta totisesti muuramet olivat komeita. Päätin että muutaman päivän päästä käyn hakemassa kypsyneet marjat ja nimikoin ne lapsenlapselleni, joka ymmärtää myös ruotsia. Hän lähtee huomenna etelään, mutta se on jo nähty, että marjat maistuvat. 


tiistai 28. heinäkuuta 2015

Unelmista totta

Monet unelmat ovat aivan mahdollisia saavuttaa. Meillä on pieni paritalonpuoliska Syötteellä. Hommasimme sen 2007 talvikeleille. Onneksi joku lapsista sanoi, ettei kuivan maan mökkiä kannata hankkia. Jos on vettä lähellä, voi myös uida ja kalastaa. Kiertelimme ainakin viisi Lapin ajelua hyvinkin pohjoisessa, ennen kuin se oikea tuli vastaan: mökki on pienen kirkasvetisen järven rannalla. Kaupat syntyivät ja niitä ei ole tarvinnut katua. Mökillä on ollut ihmeen paljon käyttöä. Talvisin hiihtelemme ja kesäisin marjastelen mökin ympäristössä. Metsästä tultua on mukava pulahtaa.

Mökkiyhtiöön kuuluu kaksi paritaloa ja yksi yksittäismökki. Ihan mukavaa porukkaa. Sitä paitsi satumme usein olemaan mökeillämme eri aikaan, joten ruuhkasta ei ole tarvinnut kärsiä. Yhtiökokouksessa olemme muutamaan kertaan pohtineet yhtä ongelmaa: mökeissämme on sisäsaunat ja vieläpä sähköiset. Kesällä olisi mukava saunoa ulkosaunassa, ettei mökki lämpiä. Yhteiselle pihasaunalle ei kuitenkaan ole oikein löytynyt paikkaa.
Niinpä tänä vuonna selvitimme isännän kanssa kovasti tarjolla olevia peräkärrysaunoja. Olivat ihan nättejä. Tulin kuitenkin ajatelleeksi rakennusmääräyksiä siltä osin, että ainut järkevä peräkärrysaunan paikka on kovin lähellä rakennusta. Niinpä on aina pieni paloturvallisuusriski ja pahimmassa tapauksessa menettää vakuutuskorvaukset, jos koko mökki sattuisi palamaan. Päädyimme telttasaunaan, jolle paikka löytyy vesirajasta. Ei tarvitse minunkaan kavuta huonoilla polvillani moneen kertaan jyrkkiä portaita uintireissuillani.

Käytettynä ostettu telttasauna pystytettiin eilen ja vihittiin käyttöön Aavan vanhempien kanssa. Tosin lauteille mahtuu vain kaksi rinnakkain. Löylyt olivat ilmavat ja pehmeät. Rinteestä valikoimani kiuaskivet sihisivät hienosti ja uinti 14-asteisessa vedessä oli virkistävää.

Tämän unelman toteuttaminen ei ollut taloudellisesti raskas investointi. Isäntä näki taas suurimman vaivan ja emäntä kiitti. Nevoilta ei ole vielä löytynyt juuri muuta kuin Maariankämmeköitä. Mutta aina voi unelmoida hyvästä marjapaikasta.
 


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ruosteinen romu

Aamulla liikkeet olivat kuin hidastetussa filmissä ja silmäluomet uupumuksesta turvoksissa. Oman rippikouluryhmäni sinänsä mukavan konfirmaatiomessun jälkeen veto loppui kokonaan. Onneksi myös kesäloma alkoi! Aloitin loman nukkumalla päiväunet.

Eilen illalla kiirehdin pyhien toimitusten jälkeen nevalle, kun täksi päiväksi luvattiin sadetta. Ehdin tehdä kahden ja puolen tunnin kaarroksen, ja sain pari kiloa ihan hyvälaatuisia valokkeja. Mutta voi, nivelrikkoisilla polvilla oli vaikea kävellä. Mietin, kuinka monta vuotta vielä mahdan selvitä ilman varaosia. Ajattelin, ettei ole mukava olla vanha ja lihava. Koko kroppa tuli kipeäksi. 

Jos asiaa katselee myönteiseltä kantilta niin marjastus on vielä paljon monipuolisempaa liikuntaa kuin esimerkiksi hiihto, pyöräilystä puhumattakaan. Voin suositella kaikille, jotka haluavat teräskuntoon. Erityisen vaativaa on liikkua täällä Etelä- ja Keski-Suomen paksurahkaisilla soilla. Pohjoisen nevat tuntuvat siihen nähden kovapohjaisilta - toivottavasti tänäkin vuonna.

Viime vuonna suunnittelin mönkijän hankintaa, että saisin kuljetettua mustikat vaaranrinteestä alas. Ehkä sekin tulee joskus ajankohtaiseksi. Hätä keinot keksii. Isä osti jokunen vuosi sitten ystävänsä kanssa metsäpalstan. Palsta jaettiin sitten miesten kesken. Ikävä kyllä ennen jakotoimitusta molemmat loukkasivat itsensä. Toinen halvautui ja toiselta murtui lonkka ja tekonivel piti vaihtaa. Jakotoimitukseen matkattiin yhteisellä invataksilla, toinen tuli pyörätuolissa, toinen rollaattoria lykäten. Maanmittari arvasi että huumori on sallittua: Sieltäpä tulee kovettuja mettänomistajia! - Joo, me ostetaan mönkijä, sillä päästään peräsarkaan mettätöihin. 

Huumori taitaa olla sitä öljyä, jonka avulla pystyy rullaamaan silloinkin kun alkaa olla ruosteessa. Loman tavoitteeksi en siis aseta kiloja tai kilometrejä vaan naurun päivässä. 





perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kesän lapsi mä oon

Äidin kutoma ryijy
Tänään hautajaisten musiikki kuulosti hyvin kauniilta ja lämpimältä. Kanttori Valtteri Tuomisto oli saanut valita alku- ja loppumusiikin ja hän oli tehnyt sopivat valinnat. Alkuun soi Armas Järnefeltin Kehtolaulu ja päätteeksi Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Kukkien laskun jälkeen Valtteri lauloi Karjalan kunnailla, ja siunatessani vainajaa tein arkun päälle ristin hiekalla, jonka siunattava oli hakenut kotiseudultaan. Se oli lapsuuden muistojen valkeana kimmeltävää Salmin hiekkaa. Tilaisuudessa oli levollinen ja hyvä henki.

Tuli mieleen, että hautajaisteni suunnitelma on kadonnut Raamatun välistä, ja pitäisi tehdä uusi kooste musiikeista ja virsistä, joista pidän. Se voisi helpottaa jälkeenjääviä. Taalainmaahan on ollut meidän perheen surusoitto. Albinonin Adagiota en oikein halua soitettavan, koska siinä on eräs kohta, jossa aina mielessäni hyräilen Villi luonteeni on, villi luonteeni on, villi luonteeni on. Toisaalta, olen kerran kertonut Adagion ja Kesän lapsen musiikillisesta yhtäläisyydestä ainakin esikoiselle, ja hän ratkesi nauruun, joten Albinoni voisi kivasti keventää hautajaisten tunnelmaa.

Kerran sain olla juontamassa Agronomiyhdistyksen historiikin julkistamistilaisuutta Kansallisoopperan Alminsalissa. Kyseessä oli historiallinen musiikkikavalkadi ja muistaakseni yhtenä musiikkina soitettiin juuri Järnefeltin kehtolaulu. Sain pyöräillä näyttämöllä ja esittää karjatalousagronomi Laina Vehasta. Pyörähtelin myös miesjuontajan kanssa välillä valssia - ja lauloin sen verran, että olen voinut aina kehuskella laulaneeni Kansallisoopperassa samassa esityksessä Soile Isokosken kanssa. Lauluvalintani oli muistaakseni Agronomi sen olla pittää, olla pittää, olla pittää, muuten ei tuu mittää. Mukavia muistoja! 

Olen oikeasti syksyn lapsi, rakastan tuleentuvan viljan tuoksua, kypsyviä marjoja ja syysaamujen kuulautta. Paras osa kesästä on jäljellä. Sama on elämän kanssa, se on kääntynyt jo syyskesän puolelle, mutta tuntuu rakkaalta ja raikkaalta.










torstai 23. heinäkuuta 2015

Kiitosaiheita

Tänään ei tarvinnut laiskan leipää syödä, mutta mieli on pysynyt virkeänä ja iloisena. Heti herätessäni keksin, mistä pyöränkumiin tuli eilen kaksi pientä vierekkäistä reikää: olin metsäsaunalle mennessä ajanut vaijerin yli, ehkä vaijerista oli säie katkennut. Oivallus helpotti: voin edelleen ajaa sorateillä pelkäämättä rengasrikkoa. 

Keitin pikku piiulle aamupuuron ja kananmunaa. Ajoin Vaasaan, missä valmistelin liturgiaa ja keskustelusaarnaa, rekrytoin esirukousavustajan, tapasin omaiset, yritin hoitaa paria kinkkistä asiaa, tsekkasin vs. kirkkoherrana postit, kävin kastekodissa, valmistelin toimintasuunnitelmaa ja talousarviota ensi vuodelle ja pidin työtoverien ja seurakuntalaisten kanssa kesäkirkkoa saaressa, jossa sain vaihtaa kihlat 33 vuotta sitten. Sade taukosi parahiksi kesäkirkkoa varten ja ilta oli leppeä. Jossain välissä ehdin syödä lounaan ja juoda neljään kertaan kahviakin. Kotiin tultua lähdin hapekkaassa ilmassa kokeilemaan eilen paikattua pyöränkumia päästäkseni irti töistä. Vielä kolme työpäivää ennen lomaa: Kasteen toimituskeskustelu, hautajaiset, vihkiminen, kaksi kastetta ja konfirmaatiomessu. 

Uskallan nyt paljastaa suuren kiitosaiheeni: Sydän on herättäjäjuhlista asti eli kohta kolme viikkoa lyönyt tasatahtiin ilman lääkkeitä. On ollut stressiä ja kiirettä, mutta pumppu tuntuu parantuneen. Se teki saman viime heinäkuussa, joten syynä voi olla kesän aurinko ja terveelliset vihannekset. Toinen vaihtoehto on, että saamani hoito vaikutti, kuten lääkäri ounasteli, vielä kuukausi hoidon jälkeen. En vähättele kolmatta vaihtoehtoa, joka on esirukous. Kiitän! Tuntuu luonnollisemmalta, kun vauhdikkaasti pyöräillessä syke on 130 eikä 100, kuten se oli vahvalla sydänlääkityksellä. On makoisaa nukkua, kun sydän ei häiritse.

Kesäkirkossa kauniin luonnon helmassa kokosimme yhdessä rukouksen. Rukoilimme pienten ja isompienkin lasten puolesta, että he varjeltuisivat onnettomuuksilta ja pahoilta ihmisiltä. Pyysimme ettei kukaan joutuisi kokemaan väkivaltaa. Anoimme taitoa ja halua kantaa toisten taakka, huomioida lähimmäisiä ja osoittaa heille rakkautta. Rukoilimme että maamme varjeltuisi sodalta ja levottomuuksilta ja että ihmisille riittäisi työtä ja toimeentuloa. Kiitimme leivästä, kauniista luonnosta, ystävistä ja tuosta yhteisestä hetkestä Jumalan kasvojen edessä.  

Jumalan virta on vettä täynnä. 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Lomaharjoitus

Tänään olin päättänyt harjoitella lomaa varten, sillä loma alkaa pian. Mutta heräsin yöllä migreeniin. Sitä ei enää ole usein. Ehkä join liian vähän vettä eilen, kun en ollut enää leirikeskuksessa, missä juomaa tuli otettua aina neljä desiä joka aterialla. Ehkä pitkän työjakson loppuminen laukaisi stressin ja elimistö vaati sairastumisen kautta lepoa. Voin oikein huonosti kolme tuntia ja jouduin luopumaan haaveesta mennä aamunevalle. Olen aamu-uninen, mutta lomalla herään useimmiten varhain, sillä luonto on kauneimmillaan juuri aamulla: raikas ja kirkasääninen. 

Kipu hellitti parahiksi päivällä samalla kun lapsenlapsi lähti katsomaan nokiottia eli mummoa ja pappaa. Niinpä otin koiran mukaan ja suunnistin äidin ja isän antamalle perintönevalle. Oletin, että se voisi olla niitä harvoja paikkoja Laihialla, missä valokin kukinta on voinut onnistua. Enkä pettynyt. Nevalla sai hyvää harjoitusta helteiseen lomaan, sillä tuuli ei sopinut marjastajaan ja paikallisilmasto oli trooppinen. Paarmoja oli runsaasti, eivätkä ne pelänneet ruotsalaista karkotusainetta, jota mieheni kutsuu ratapölkyksi sen viehättävän hajun vuoksi. Muita hajusteita en juuri käytäkään.
Haapikoimme vaikeakulkuisessa maastossa koiran kanssa 2,5 tuntia ja saimme noin 1,5 kg valokkeja. Laatu oli paikoin pientä, paikoin isoa. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen marjastuskauden alkuun. Nyt momman pikkupiiku saa maistella tuoreita valokkeja. Kävin maksamassa myös isälle vähän vapaaehtoista veroa marjapaikasta, sillä uskonpa saavani Syötteeltä pakastimet täyteen.

Siitä tulikin mieleeni pakastinten sulatus, ja sulatin kaksi pientä arkkupakastinta sekä jenkkikaapin yläosan. Päätin pestä myös koiran, jonka iho hilseilee nyt kun se on karvanajolla. Sitten harjasin sitä. Nyt olen juuri niin naatti kuin henkistä työtä tekevän ihmisen tulisi aina vapaapäivisin ollakin. 

Nevalla mietin vielä rippikoulun sisältöjä. Kun puhumme pelastuksesta, eivät kaikki ymmärrä, mistä ihmeestä pitäisi pelastua. Joidenkin oli nytkin vaikea ymmärtää, miksi Jumalan armo on ansiotonta. Miten niin? Emmehän me ole arvottomia, emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ajattelenkin, että monet nuoret ovat hyvin viattomia. Ei heidän varmasti tarvitsekaan vielä tutustua syvästi omaan syntisyyteensä ja omaan varjoonsa. Ajattelen, että he tarvitsevat tuossa elämänvaiheessa Jumalaa ennen kaikkea turvaksi, johdattajaksi ja auttajaksi. Kokemus omasta arvosta on hyvä asia.

Toisaalta tietenkin varovasti raotimme sitä, miten vaikea on täyttää vaikkapa ensimmäistä käskyä. Sitä niin helposti panee turvansa vaikkapa toiseen ihmiseen eikä osaa kiittää Jumalaa ja rukoilla häneltä johdatusta. Tai kahdeksatta käskyä. Sitä niin helposti sanoo kaverista jotain pahaa, joka on vähän väritettyäkin. On vaikea jakaa omastaan. Riistotalous on varastamista. Ne jotka saavat kympin tuntipalkkaa, ostavat pilkkahintaan ylellisyystuotteita maista, joissa työntekijöille maksetaan tuskin 50 senttiä tunnilta. 

Elämässä tulee vaiheita, joista ei pääse eteenpäin ilman Jumalan armoa ja apua. Tulee syviä vesiä, joihin hukkuu, jos yrittää polskia omin voimin. Jokaiselle tulee vaikeita paikkoja, ei niitä tarvitse kenellekään tehdä tai osoittaa.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Salainen ase

Momma on kerran vuodessa kahdeksan päivää rippileirillä. Tänä vuonna leirillelähtö oli erityisen haikeaa, koska momman pikku piiku oli juuri tullut kesälomalle. Onneksi leirielämä imaisee nopeasti mukaansa eikä koti-ikävä ehdi piinata. On se kuitenkin työn intensiivisimpiä työrupeamia.

Leirielämän hyviä puolia on runsaasti. On kehittävää tehdä työtä taitavassa tiimissä. Leirikeskuksessa on myös erinomaisen hyvä ja terveellinen ruoka. Sää oli tämän kesän leirisääksi hyvä.  Mutta kun ympärillä on yli 30  teiniä, tarvitaan myös erityistä myönteisyyttä ja voimavaroja. 

Muutama vuosi sitten keksin, että otan leirikeskukseen mukaan oman polkupyörän. Niinä parituntisina kun ei ole oma opetusvuoro ehtii käydä pyörälenkillä. Juuri päättyneellä leirillä tein neljä yli 20 kilometrin pyörälenkkiä Raippaluodon ja Köklotin mukavissa maastoissa. Mainio tapa irtautua, löytää oma lepohetki. Kun palaan lenkiltä suihkun kautta leirikeskukseen, tunnen itseni vapaaksi ja iloiseksi.
Kaunis niittylato Raippaluodossa

Jotkut nuoret ovat kuin sulkeutuneita nuppuja, jotka voi saada auki, kun osaa sopivasti kehaista. Jälleen kerran ajattelin, että kunpa olisin heti aluksi määrätietoisesti etsinyt jokaisesta jotain kiitettävää. Kiitoksen sanat tulee usein lausuttua vasta viimeisissä keskusteluissa.

Ihana oli palata kotiin levähtämään ennen viimeistä rutistusta - loma alkaa viikon päästä. Kolmentoista päivän työputken jälkeen olen käynyt saunassa ja palannut eräänlaisen siirtymäriitin kautta kotielämään. Mainiona siirtymäriittinä toimi minulle - jälleen - pyörälenkki. Se ei varmasti toimi kaikille, mutta uskon että jokainen voi löytää oman tapansa saada sydämeen vapautta ja iloa. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Uniikit, ihanat ja hirveät ihmiset

Ihmisläheisessä työssä koen sekä viehätyksenä että rasitteena sen, että kaikki ihmiset ovat niin uniikkeja. Saan kuulla paljon elämänmakuisia kertomuksia siitä miten on selvitty vaikeuksista ja miten rakkaus on kantanut. Tutuksi tulevat myös ahdistus, pelko, suru, pettymys ja muut elämän vaikeat asiat. Elämä on monasti ihmeellisempää kuin elokuvissa. Ihmiselämän moninaiset värit jaksavat kiinnostaa.
Toisaalta erilaisissa perhetilanteissa vaatii herkkyyttä aistia mikä ketäkin koskettaa tai millaisia odotuksia eri ihmisillä on seurakuntaa tai pappia kohtaan. Mikä heitä kiinnostaa? Kaikkia taustoja ja tunteitten moninaisuutta ei voi arvata. Siksipä työtä on opittava tekemään rukoillen ja johdatuksen varassa. Samalla on hyvä tiedostaa, että kaikkia ei voi tavoittaa eikä miellyttää eikä tarvitsekaan. Silti voi pyrkiä rehellisyyteen, aitouteen ja viisaaseen hienotunteisuuteen. 

Apostoli Paavalikin selvästikin koetti olla herkkä ja ihmisläheinen, sillä hän kehotti iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (Room. 12:15). Iloitsevia ja itkeviä ihmisiä riittääkin erityisesti näin kesällä. Ihmisen rinnalle asettuminen oli Paavalinkin mielestä joskus väsyttävää. Hänellä oli monenlaisia hankaluuksia työssä ja lisäksi häntä painoi huoli kaikista seurakunnista (2. Kor.11:28). Vanhemmassa raamatunkäännöksessä Paavalin kerrotaan valittaneen jopa ihmisten jokapäiväistä tunkeilua luonaan, mutta alkukielinen teksti ei näyttäisi puhuvan sellaisesta. Sen sijaan Paavali kirjoittaa: Jos joku on heikko, niin minäkin olen heikko. Jos joku lankeaa, se polttaa minua. (2. Kor. 11:29.)

Siinä rakkauden esikuvaa siitä, miten kohdata kaikki uniikit, ihanat ja hirveät lähimmäiset.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Monimutkainen maailma

Monet asiat ovat liian monimutkaisia ymmärtää, esimerkiksi Kreikan tilanne. Hämärästi ymmärrän, että monet ahkerat yrittäjät ovat siellä menettämässä mahdollisuuden elää. Monet ikänsä ahkeroineet eivät saa eläkkeitään. Kaikki ei ole Kreikan itsensä syytä. On monia ulkoisiakin tekijöitä, jotka ovat ajaneet maan lamaan ja työttömyyteen, kuten hallitsematon pakolaisvirta. Myös päättäjät ovat varmasti tehneet vääriä ratkaisuja. Päättäjät tekevät usein vääriä ratkaisuja kaikkialla. Eikä muu Eurooppa voi loputtomasti tukea. Eli täytyy vain ihmetellä ja kipeästi todeta, että se koskee meihinkin. Mikään maa ei ole yksin maailmassa.

Entä luonto ja talouskasvu? Voiko luonto kestää sitä, että pyritään jatkuvaan talouskasvuun? Kulutetaan enemmän ja enemmän, jotta ihmisillä olisi työtä ja toimeentuloa. Ellei talous kasva, ihmiset joutuvat työttömiksi. Jos leivon itse tai kierrätän, joku menettää leipäpuunsa. Mutta jos kulutan, edessä voi olla ekokatastrofi. Jotkut ovat vielä olleet optimisteja eivätkä usko ilmastonmuutokseen: On sitä ennenkin ollut lämpimiä talvia ja sateisia kesiä. Mutta luulen, että rautaiset tilastot ovat alkaneet vakuuttaa hyväuskoisimmatkin siitä, että maailma muuttuu monella tapaa ja hallitsemattomasti.
Palasin hetkeksi lapsuuden kesään. Kävin pienessä tihkusateessa etsimässä jälkiruokaa. Mutta vaikka pikkumansikat olivat suuria, en kokenut samaa kesäistä iloa kuin lapsena. Polveen sattui ja ojanpyörtänö oli kovin jyrkkä ja liukas. Muistelin miten lapsuuden kesisin perkasin ahkerasti kasvimaata ja pesin laiturilla mattoja - ja olin ruskea kuin papu. Nyt olen hidas mutta kankea, niin kuin lankoni tapasi sanoa. Mansikat sentään maistuivat yhtä hyviltä kuin ennenkin!

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, että maailma pelastuisi. Mutta kun kuuntelen sydäntäni ja teen valintoja rakkaudesta, on perusta oikea, vaikkei viisautta olisikaan. Jaoin mansikat tasan kolmelle. Näissä lähipiirin asioissa voin yrittää toimia arvopohjani mukaan, ja rukoilla viisautta niille, jotka päättävät suuremmista asioista. 

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Tien kulkijat sadesäässä

Ystävät kutsuivat Kainuuseen. Saimme nauttia sotkamolaisten agronomiystävien lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Ja kun kotipuoleen tuli helle niin olihan se hienoa onnistua löytämään paikkakunta, jossa sai nauttia virkistävistä kesäsateista, kun niihin on niin tänä vuonna päässyt tottumaan. 

Viime vuosina olen ollut useimmiten rippileirillä herättäjäjuhlien aikaan. Loman sijoittelussa on täytynyt valita herättäjäjuhlien ja marjastuksen väliltä ja olen valinnut marjastuksen. Tänä vuonna päätin lomailla vasta kun pitempikestoiset helteet alkavat, ja sain tähän herättäjäjuhlien aikaan vapaan viikonlopun.


Perjantai-iltana olisi Raision pojalla ollut taas ihmeteltävää, kun Sotkamon suuri puukirkko täyttyi ääriään myöten. Siellä esitettiin Jorma Sutisen sanoittama ja Risto Vähäsarjan säveltämä juhlakantaatti. Kuorolaisia oli parisataa ja yleisöä toista tuhatta. Ystävämme Elina Virkkunen lauloi alttoa. Raikkaat sanoitukset kävivät sävelten saattamina suoraan sydämeen:
Puhjetkaa iloon, puhjetkaa kiitokseen
taivas on avoin meille kaikille.
Laulakoon sydän jokaisen murtuneen,
taivas on avoin meille kaikille.

Kantaatti ei katkennut eikä päättynyt aplodeihin, vaan tuhatpäinen joukko sai liittyä riemuiten kantaatin viimeiseen säkeeseen:
Luotujen kanssa  alttarin äärellä
cantate omnes Deo gloria!
Taivaitten joukot enkelten äänillä
cantate omnes Deo gloria!

Lauantai oli sadepäivä, ja vaikka olin varannut pitkähiaista ja vettäpitävää mukaan, en olisi selvinnyt siitä puolilämpimänä ilman Riston lainaamaa villapaitaa. Sen sijaan vanhukset osaavat pukeutumisen jalon taidon ja olivat ihan tyytyväisen onnellisia. Kerroin havainnostani hellesäästä matkaan läteneille paleleville pohjalaisille, ja eräskin rouva vastasi, että kyllä minäkin kerrospukeudun, mutta nytkin on vain yksi kerros. 
Piispa Jolkkosen raamattutunnilta jäi mieleen ajatus yhteisestä tiestä. Juhlakentän ristikin kuvasti pitkospuita. Ehkä kristinuskon sijasta voisimme puhua "tiestä", ristin tiestä tai Kristus-tiestä. Tällä yhteisellä tiellä me emme puhu toisillemme opettavaisesti ja korkealta, vaan etsimme yhteistä polkua.

Lähetysseuroissa pastori Sara Pykäläinen pohti turvaväliä. Bussipysäkillä ihmiset saattavat varata ympärilleen metrin verran tyhjää tilaa, ja seurakunnan kerhossa ei kukaan välttämättä uskalla tulla viereeni kahvipöytään. Enkä uskalla tehdä mitään silloin kun sydän sanoo, että täytyisi osoittaa välittämistä. Kuitenkin, kun olemme kiviä Kristus-rakennuksessa (Ef.2), olemmekin aivan lähekkäin, vierekkäin ja päälletysten. On abdurdia ajatella, että samaa matkaa kulkevat kulkisivat irrallaan, erillä toisistaan. 

Jäin miettimään, että ehkä vanhemmiten monet pettymykset ovat tehneet varovaiseksi juuri sillä tavalla, että pitää helposti turvaväliä, ei ole niin avoin eikä halua paljastaa herkkyyttään. Tahdon Saran kanssa liittyä kilvoittelemaan liiallisen varovaisuuden ja arkuuden kanssa, että olisin ihminen ihmiselle.

Ei seurapuheista niin paljon jää oikeasti mieleen. Joidenkin puheiden aikana pääosa huomiosta kiinnittyi sateenvarjoon, että koska se on kerännyt niin paljon vettä, että joltain reunalta tulee isompi virta, ja mihin sen virran ohjaan. Enemmän taisi jäädä ajateltavaa niistä mietteistä, joita saimme ystävien luona jakaa. Kotimatkalla ajattelin, että entä jos ottaisin tehtäväksi rukoilla kaikkien niiden tuttujen ja vieraiden ihmisten puolesta, joita näillä juhlilla kohtasin. Entä jos liittyisin näille pitkospuille pyytäen, ettei kanssakulkijoiden tarvitsisi pelätä tätä yhteistä vaarojen matkaa.

On juhla taivasalla
alussa heinäkuun
ja kansa nurmikolla
myös alla joka puun.
On harras juhlakenttä
ja liike ihmisten,
kun käsi koskee kättä
ystävän tavaten.

Tuon kansan moni tuntee
omaksi perheekseen, 
kun heikkoja se tukee
matkalla taivaaseen.
Ei omaa voimaa sillä,
kaipaava sydän vain.
Ja pienin uskon tiellä
on sille arvokkain.

Kun monet rukoukset
kentältä nousevat
ja virret ajatukset
sanoiksi pukevat,
saa syntisinkin otteen
elämän leivästä
ja armahtavan katseen
Kristuksen silmistä.

Juhlien loppuessa
tuo kansa polvistuu
ja päitten painuessa
penkeille kumartuu.
Jää kiitosmieli soimaan,
kun kotiin lähdetään
ja siunauksen huomaan
ystävät jätetään.
(On juhla taivasalla -kantaatista, sanat Jorma Sutinen)


torstai 2. heinäkuuta 2015

Värejä haudalle

Tämä akileija on kotipihasta
Lähipiiriini kuuluu eräs puna-viher-värisokea, joka voi sekoittaa esim. vaaleanruskean ja vaaleanvihreän. Hänen on myös vaikea löytää suolta marjoja, joten hän on saanut vapautuksen marjastuksesta. Tuollainen kohtalo säälittää. Olen koettanut asettua hänen asemaansa ja ajatellut, että me kaikki saatamme nähdä värit hieman erilaisina. 
Leucanthemum vulgaris

Puhuin tästä kerran eräälle sokealle papille, ja hän vastasi, että joo, ja me näemme muutenkin ihan eri asioita. Hän oli ajanut Afrikassa kahdesti taksilla paikasta A paikkaan B ja pyytänyt taksikuskia kertomaan, mitä matkan varrella on. Ensimmäinen taksi oli sanonut että tässä ei ole oikeastaan mitään. Toinen oli kertonut vuolaasti, että tässä on kapakka ja tässä on kapakka ja tässä. - Jokunen aika sitten olettamukseni sai vahvistusta myös siitä, että maailma kohisi mekosta, jonka värit eri ihmiset näkivät eri tavalla.

Muutama päivä sitten joku moitti tekstaripalstalla, että seurakunta oli istuttanut haudalle keltaisia kukkia. Hän varmaan halusi punaisia kukkia kertomaan rakkaudesta. Mutta minä ajattelin heti, että haluaisin haudalleni joskus jotain keltaista, vaikkapa kimpun niittynätkelmää tai kulleroita. Tämä johtuu siitä, että rakas kummitätini Aili valikoi usein muistokukiksi keltaisia ruusuja. Keltainen ei ole kirkollinen väri, mutta se kuitenkin muistuttaa pääsiäisestä, ylösnousemuksen juhlasta.
Lathyrus pratensis
Ehkä haudalleni sopisi tuoda joskus myös sutikukkakimpun. Ensinnäkin olen aina pitänyt maalaamisesta. Toiseksi olen ollut vähän piikikäs. Huopaohdake kestää hyvin maljakossa, on komea ja erikoinen kuten minäkin. Lisäksi sen violetti väri on kirkollinen paastonajan väri. Paastoamisessa olen ollut huono, mutta katumista tuntuu olevan joka päivässä. Itse olen vaalea ja olen usein ihaillut, kun jollain tummatukkaisella naisella on ollut päällään väkevää lilaa. 
Cirsium helenioides
Jumala tunsi syvää iloa, kun hän suunnitteli tämän värikylläisen maailman. Hän katseli kaikkea tekemäänsä, ja se oli sangen hyvää. Niin myös sinä, lukijani. Vaikka olisit väritön kalpeanaama ja näkisit värit toisin kuin minä, soinnut kuitenkin kauniisti luonnon väreihin. Ei kun sammalmättäälle ihmettelemään kesää.

  

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Elämän tuoksut

Tämä on hyvien tuoksujen kesä. Ensinnäkin vauvantuoksu on tietenkin yksi maailman parhaista tuoksuista. Harmi vain että esimerkiksi Italian matkalta asti en kuvien välityksellä pystynyt aistimaan aitoa tuoksua. Olen saanut myös pyöräillä joitakin satoja kilometrejä uudella käytettynä ostetulla pyörälläni, jonka varustelu on nyt vihdoin saatettu valmiiksi. Pyörä on merkiltään Nishiki, ja kyllä mielestäni myös puhdas hiki haisee aivan hyvältä.
Nishiki odottaa peltolenkkiä
Parasta kuitenkin on, että pyöräillessä pääsee niin lähelle luontoa, että tuoksut suorastaan tunkevat nenään. Yksi rakkaimmista on kuivavan heinän tuoksu. Sitä on nyt paljon ilmassa, kun pientareita on niitetty, vaikka karjatiloja ei ole lähellä. Heinän tuoksu tuo mieleen monia asioita siltä ajalta, kun tämä oli karjatila. 

Haistelimme silloin ilmoja. Sääennustukset eivät vielä olleet kovin varmoja, mutta rukoilimme ja olimme rohkeita. Kaadoimme nuorta heinää, vaikka vanha pari varoitteli. Ja aina meillä oli sellainen siunaus, että saimme ajaa latoon hyvällä tuulella hyviä heiniä. Heittelimme suolaa päälle ja koko kartanolla leijui heinän herkullinen tuoksu, kun sade alkoi ropista kattoon. Yhtenä vuonna paalit painoivat turhan paljon, kun ajoimme niitä latoon, mutta silloinkaan heinä ei homehtunut, kun oli uusi heinämaa, ja mukana oli edellisvuotista ohranolkea. Toisena vuonna teimme äkkiä latokuivurin kolmen päivän heinille ja sitä käytetiin sitten useana vuonna. 
Trifolium pratense
Ulla-Leena Lundbergin Finlandia-palkinnon voittanut Jää kutkutti minua erityisesti siksi, että romaanin pastorska tiesi tasan tarkkaan milloin heinät pitää tehdä. Muut saarelaiset pyysivät silakkaa, mutta pastorska sai korjattua hyviä ja ravintorikkaita heiniä rakkaille lehmilleen. Eikä hän oikein osannut surujaan itkeä muuta kuin lehmän kylkeä vasten. Se oli minulle niin tuttua ja juuri niin kuin asiat on. 

Viljelysten kannalta on kesäkuussa ollut liian märkää, mutta syysruis ei ole kärsinyt siitä. Näillä lakeilla on monella nyt poikkeuksellisen komeita ruispeltoja, ja ne helimöivät näinä päivinä. Sitten lakeuden täyttää ihana tuleentuvan viljan tuoksu. Odotan myös marja- ja sienimetsien, omenien ja kirsikoiden tuoksua.

Jossain vaiheessa puhuttiin, että ihminen on menettänyt hajuaistinsa, koska sitä ei enää tarvita. Mutta kyllä sitä tarvitaan, että voi haistaa vaikkapa rakennuksessa piileskelevän homeen lemahduksen tai ruuan herkulliset aromit. Tulossa olevan sadekuuron voi myös haistaa etukäteen, kun on valppaana. Tuoksuihin sisältyy uskomattoman paljon muistoja, ja sanotaankin, että tuoksumuistot säilyvät pitkään myös muistisairaalla. 
Melampyrum pratense

Heinäntuoksusta minullekin palautui niin voimakkaana ja todellisena mieleen iloisia hetkiä paalikuorman päällä ja ne nuoruuden reippaat aamut, kun kävelin kirpeässä pakkasilmassa heinälatoon, raahasin kaksi paalia ruokintapöydälle, jaoin ne karjalle ja kuuntelin onnellista rouskutusta.

Paavali kirjoitti, että me olemme Kristuksen tuoksu (2.Kor.2:15). Ymmärsin, että se tuoksu voi vetää puoleensa tai karkottaa. En taida itse voida vaikuttaa siihen, kuka tästä tuoksusta mitäkin ajattelee. Tehtäväni on vain olla aidon tuoksun lähteillä.