lauantai 31. lokakuuta 2015

Syli ja kuolema

Aamulla meillä oli raikas riita. Minä aloitin. Olin väsynyt ja turhautunut osallistuttuani kurssille, jonka opetusmenetelmät eivät olleet ajanmukaiset. Ja useinhan käy niin, että puolisokin saa osansa pahantuulisuudesta. Mutta lopulta oli aika lopettaa sanailu. Päätimme pysyä suunnitelmissamme - paitsi ettemme menneet jumalanpalvelukseen, koska olisin kaivannut messua enkä sananselitystä. Kävimme läheisillä haudoilla sytyttämässä kynttilät ja jatkoimme matkaa. Muistelin kymmentä perheenjäsentä.

Ensimmäinen suruni oli Rajamäen paapan kuolema. Olin silloin kuusivuotias, ja muistan hänestä joitakin hyviä hetkiä: hän istui Käyppälän kodissa kamarin ovenpielessä ja otti syliin. Kerran hiihdimme sinne äidin kanssa jokea pitkin ja jään päällä oli sulpukkaa. Paappa sitten sulatti suksemme, joihin oli kertynyt paksut jäätelit, ja laittoi niihin kynttilää. Paluumatka oli helpompi. Muistan myös miten ihailin paapan puupinoja. Vaja oli täynnä polttopuita, jotka oli pinottu kauniisti suoriin riveihin ja tuoksuivat hyvältä. Kun hän kuoli kotonaan keuhkokuumeeseen, äiti sanoi, että tässä on vain paapan ruumis, sielu on taivaassa. Mitään sen enempää en ole oppinut kuolemasta ymmärtämään. 

Kun mumma kuoli, äiti kertoi että mumma oli nähnyt Jeesuksen ja puhunut siitä: Siellä Mikko, siellä Jeesus... Sitä en yhtään ihmettele, sillä mumma veisasi kauniita virsiä ja silitti pitkää tukkaani. Hän oli ollut opettaja, äidin opettajan rakas opettaja, ja hänessä oli ihmeen paljon hellyyttä. Siihen aikaan vanhat ihmiset olivat yleensä aika etäisiä ja kyllähän mekin mummaa ja isän vanhempia teitittelimme. 

Isovanhempien ja sitten vuorollaan seuraavan sukupolven kuolema on elämän luonnollista kiertokulkua, johon ei kuitenkaan voi juuri varautua tai valmistautua. Kuinka monta surua joutuukaan kokemaan, jos saa elää, totesi 16-vuotias pikkusiskoni, kun kummitätini sairasti vakavasti. Niin minäkin ajattelen nyt. Siinä on syvä viisaus - mutta sisareni sanat jäivät lähes hänen viimeisikseen, sillä hän kuoli onnettomuudessa noin tunnin kuluttua tuosta ajatuksesta. Pikkusisareni olivat matkalla sairaalaan katsomaan tätiä ja kuolivat silmänräpäyksessä. Vanhin veljeni oli kuollut rankkaan sairauteen pari vuotta aikaisemmin nuorena perheenisänä. Osa lukijoistani muistaa nämä perheemme suuret surut kertomattakin. En halua herättää sääliä vaan ajatuksen siitä, miten suuri lahja elämä on suruineenkin.

Siitä on jo tosi pitkä. Olen oivaltanut, että kuolinpa vanhahkona tai vanhana, niin jäljellä oleva kaipauksen matka on todennäköisesti lyhyempi kuin se matka, jonka olen jo kulkenut. Sinulle, joka kannat tänään kuoleman surua, tahdon sanoa, että jos ylösnousemus on totta, niin sinähän olet joka päivä lähempänä jälleennäkemistä. Enkä jossittele siksi, ettenkö uskoisi ylösnousemukseen, vaan siksi, että minusta tuntuu joskus hyvältä puhua epävarmana, mutta täynnä toivoa. Onko toinen todellisuus kuitenkaan sen suurempi ihme kuin elämän synty ja elämä itse?

Ehtoollispöydän puolikaari on osa eheää ympyrää, ja saamme siinä kumartua samaan juhlapöytään perillepäässeen riemuitsevan seurakunnan kanssa. Siksi paras lohdutus on Herran pöydässä. 




keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Elämänlaatua

Tänään sain elämääni lisää päiviä, mikäli se naurusta riippuu. Päivä alkoi ihanasti lähivessamme käyttöönottojuhlallisuuksilla. Toimistosihteerit eli pompsulaatit kutsuivat innokkaimmat vessankäyttäjät coctail-tilaisuuteen, missä oli ihana ohjelma, rento tunnelma ja paljon hyvää syötävää, myös kuitupitoista. 

Vessa on pulputellut muutamia vuosia viemärinhajuja ja kun haju lopulta muuttui kissanpissanhajuksi, teimme useampia ilmoituksia kertoen että kissaa ei ole saatu kiinni. Lopulta asiantuntijat saivat selville, että vessassa on tapahtunut vahinko, ei kuitenkaan käyttäjien toimesta. Siinä on ollut asennusvirhe alun alkaen ja sitten on tullut vesivahinko. Vessaremontti kuivatuksineen kesti puolisen vuotta ja nyt vessa vetää melko varmasti pikkuhätämme. 

Olemme hyvin kiitollisia, sillä viimeisen kymmenen vuoden aikana työympäristössämme on tapahtunut monia työviihtyvyyteen vaikuttavia hyviä uudistuksia: vessa, vesiposti ja keittokomero. Myös ilmastointikanavat on juuri puhdistettu ja ilmastoinnin tehon mittauksia tehtiin tänään. 

Toiset hyvät naurut saimme, kun preppasimme erästä johtavaa viranhaltijaa siitä miten hänen ei tule itse huolehtia kaikista pikkuasioista. Opetimme millä äänenpainolla suuri johtaja jakaa työtehtäviä ja miten hän käy paikan päällä huomauttamassa: Minähän sanoin että hommatkaa soppatykki! Hän omaksui vaikuttavan puhetyylin nopeasti, mutta naurusta päätellen hän ei suhtautunut ohjeisiin vakavasti. 

Kaiken lisäksi hän oli varma, että eilen ostamani uimapuku ei muka mahtuisi päälleni. Ja kaksi viikkoa sitten eräs kollega yritti kaupitella minulle jättiläismäisiä papinpaitoja, jotka ovat jääneet hänelle suuriksi. Päätin että näistä vihjeistä täytyy ottaa onkeensa. Olen siis tänäkin iltana syönyt vain jonkin verran tavallista enemmän, vaikka suoritin töistä tullessa tunnin kuntouintirastin...

En jostain syystä ottanut tänään kuvia, mutta liitän tähän kukkahattutätiselfien itsestäni. Otin sen Rewell-Centerissä lauantaina, kun olimme kohtaamassa ihmisiä vakavasti ja iloisesti rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivän merkeissä. Myös tuota tapahtumaa suunnitellessa meillä oli monta mukavaa hetkeä. 


Lähelläni on hauskoja ihmisiä, jotka eivät ole turhantärkeitä. En tiedä lisääntyykö elämän mitta nauruista, mutta ainakin laatu paranee. 















tiistai 27. lokakuuta 2015

Komiaa kotimaista

Joskus parikymmentä vuotta sitten sain käydä Chydenius-instituutin kurssin Rehti elintarvike - Moraalinen sapuska. Kurssi oli sopivasti aikaansa edellä. Mietimme yhdessä ja erittäin hyvien alustajien johdolla, mitä eettisyys tarkoittaa suomalaisessa maataloustuotannossa ja elintarvikkeiden jalostuksessa. Entä mihin suuntaan trendit kulkevat? Joissakin asioissa osuimme naulan kantaan. 

Esimerkiksi eläintuotannon eettisyys nousee aika ajoin esille ja hyvähän se on. Parannettavaakin varmasti löytyy, mutta joissakin asioissa suomalaiset ovat edelläkävijöitä. Esimerkiksi antibiootteja käytetään meidän eläintuotannossamme kolmanneksi vähiten EU-maista (Maaseudun Tulevaisuuden artikkeli aiheesta). Vain Ruotsi ja Slovenia ovat piirun verran edellä, samoin EU:n ulkopuolisista maista Norjassa ja Islannissa käytetään erittäin vähän eläinantibiootteja. Suomalainen broilerituotantohan on ihan kuuluisa siitä, että täällä osataan vahvistaa lintujen vastustuskykyä niin ettei antibiootteja tarvita. Kun ostan suomalaisia elintarvikkeita, ostan mitä ilmeisimmin eettisemmin tuotettua tavaraa kuin jos päädyn ulkolaiseen tuotteeseen. 


Sama koskee myös vaatetusteollisuutta ja monia muita aloja. Suomalaiset tuotteet maksavat yleensä enemmän kuin vaikkapa Aasiassa tuotetut, mutta voin samalla luottaa siihen, että tuotteen valmistusta on valvottu, että ympäristönäkökohdat on huomioitu verrattain hyvin, työntekijä on saanut palkkansa eikä alaikäisiä ole pakotettu nälkäpalkalla valmistamaan minulle ylellisyyshyödykkeitä. Kun ostan laadukkaan kotimaisen tuotteen, autan suomalaisia saamaan työtä. Paremmalla työllisyydellä taas on monia hyviä vaikutuksia koko yhteiskuntaan. 

Tyttäreni on ystävänsä kanssa perustanut hiljakkoin Facebookiin Kotimaisten tuotteiden vinkkiryhmän, johon kuka tahansa kiinnostunut voi liittyä. Ryhmässä saa jakaa löytöjään siitä, mikä brändi on valmistettu Suomessa ja mikä raaka-aine on kotimaista. Ylläpito on koonnut tuotteista ryhmittäin dokumentteja. Jos merkinnät tuotteessa tai kotisivuilla ovat epäselviä, voidaan tarvittaessa lähettää kysely valmistajalle ja saada lisätietoa. Eräissä tapauksissa myös yritykset ovat samalla havahtuneet siihen, että eivät ole osanneet selkeästi tuoda esille tuotteen kotimaisuutta.

Kuluttajana on ollut mukava tulla vähän tietoisemmaksi valinnoistaan. Tänään löysin kaupasta Suomessa suunnitellun ja valmistetun kivan näköisen uimapuvun kuntouintiharrastustani varten. En kylläkään ole aivan varma siitä, onko yritys enää pystyssä, sillä ao. tuotemerkillä varustettuja uimapukuja ei näytä olevan myynnissä nettikaupoissa eikä valmistaja ole vastannut kyselyyn. Voi olla, että tuon yrityksen osalta kotimaisuuskampanja tulee myöhässä, mutta monen muun yrityksen osalta on vielä paljon tehtävissä. 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Mitä on olla nainen?


Naisena oleminen on mitä on. Isäntä lähti Mallastehtaan elojuhlaan, mutta minä jäin kotiin. Tukka on harvinaisen hyvin, mutta en löytänyt mitään päälle pantavaa. Olisin halunnut päälleni jotain tämän illan iltaruskon ja kauniin syksyn oranssia, mutta yksi oranssi paita oli hikinen ja toinen ei sopinut muiden vaatteiden kanssa. Olin viluinen ja karvattijakun kanssa ei ollut mitään kivaa pukeutumispaitaa. Yleensähän pukeudun pantapaitaan... Sitä paitsi en muistanut mitä minulla oli päällä viime vuonna, kun Juha Sipilä puhui juhlassa. Ja oikeastaan housutkin piti laittaa pyykkiin huomista varten. Näin ollen totesin, että alkuperäinen suunnitelma oli ihan hyvä. Olin ajatellut jäädä kotiin lepäämään ja lueskelemaan, mutta sitten kuitenkin pengastin vaatekomerolla, sillä täytyihän tilanne kartoittaa.

Useimpien naisten vaatekomero taitaa olla samanlainen kuin minun: Henkarit ovat ahtaalla ja vaatteita päälletysten hyllyt täynnä, mutta välillä sieltä ei löydy mitään ja täytyy jäädä kotiin tai kulkea miltei alasti. Se kertoo naisen sielunelämästä. Me olemme rikkaita, värikkäitä ja ylitsepursuavia, mutta emme aina huomaa, mitä lahjoistamme ja vahvuuksistamme voisimme käyttää missäkin tilanteessa.

Lueskelen hieman tylsää Nelson Mandelan virallista elämänkertaa. Yleensä nukahdan, kun olen lukenut 20 sivua, joten 600-sivuisessa kirjassa menee monta iltaa. Mutta ajattelin, että tästä miehestä olen jo lapsena kuullut, joten olisi aika muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva. Nelsonille vaatteet olivat tärkeitä. Hän hommasi jo nuorena hienon mittatilauspuvun. Oli ankeaa, kun mustat eivät saaneet ensin käyttää vankilassa pitkiä housuja. Se oli osa mustien alistamista. Hyvät vaatteet päällä rohkeus ja omanarvontunto kohosi.

Luulen että loppujen lopuksi meillä naisilla on kyse samasta asiasta. Monet meistä ovat aika epävarmoja. Emme tietenkään yritä varsinaisesti peittää epävarmuutta vaatteilla. Mutta kauniit vaatteet saavat meidät tuntemaan itsemme oikealla tavalla pukeutuneiksi, iloisemmiksi ja rohkeammiksi. Sitä paitsi siitä tulee ristiriitainen olo, jos olo on oranssi, mutta pitää pukeutua harmaaseen. 

Jotkut kyllä luulevat, että jos on tunnustava kristitty, täytyy olla harmaa. Se on harhaluulo. Jos on tunnustava kristitty, on suotavaa olla oranssi, mutta sekään ei ole pakollista.

torstai 22. lokakuuta 2015

Syksytystä

Eilen kun lähdin kiireellä töihin, kyselin laukkuani että juurihan se oli tässä. Mies koetti auttaa että millaista kassia tarkoitat. Minä siihen tosi vihaisesti että ihan tavallista käsilaukkuani tietysti! - Sehän roikkuu olkapäälläsi! 

Tänä aamuna kävin verikokeessa enkä voinut syödä mitään aamulla, mutta tein eväät mukaan ja laitoin kahvit termariin. Sain myös laboratoriosta mukaani mehun ja välipalakeksin. Ajattelin ravita itseäni työhuoneen rauhassa. Mutta lounaalle mennessäni tajusin, että olen touhuissani unohtanut syödä eväät enkä ole huomannut nälkää ollenkaan. 

Luin juuri jonkun blogista että hän oli käynyt uimassa muttei ollut kastunut, vaikka satoi. Hän ilmeisesti käytti jotain kelluntapukua sekä maan päällä että veden alla. Mä kyllä kastuin tänään sekä ulkona että uimahallissa ja jo yölläkin peiton alla, kun lämpenin tuulen jäähdyttämässä talossa. Syksyttää.

Kävelin kirkkopuiston halki vanhojen puiden katveessa ja mieleen tuli kaksi runoa. Vanhat loppusoinnulliset runot kun on kerran oppinut niin ne palaavat mieleen aika ajoin. Toinen runo on Uuno Kailaan liikuttava Pallokentällä.

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin,
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin....

Ajattelin että kirkon tehtävän toteuttamisessa ei kaikkien tarvitse osata juosta ja potkia palloa. Tällainen ontuvakin pastori pääsee mukaan ja tehtäväni on koettaa katsoa, että kaikellalailla rammat ihmiset löytäisivät kotipaikan seurakunnasta.

Toinen mieleen tullut runo on Lauri Pohjanpään Vanha puu: 

Sano vanha ja viisas ja harmaa puu
min varjossa vuossadat uneksuu
mi nähnyt oot elämän ennen
miespolvien monien mennen,

--

ne oliko outoja päällä maan
ne näkikö unta valveillaan,
taa kaihoten taivaanrantain
ja kaipuuta kummaa kantain?

Ne suriko salaa, harmaaks pään,
ne itkikö yksinäisyyttään
ja kärsivät hiljaisesti? --
Sano, kuinka ne loppuun kesti? --

Elämässä on erilaisia vaiheita ja minussa on ilmeisesti herännyt esiin jotain siitä kaihoisasta runotytöstä, joka olin nuorena. Yllätyksekseni hyväksyn sekä tuon ujon tytön dramaattisuuden ja yksinäisyydentunnon että tukkani harmaantumisen. 






tiistai 20. lokakuuta 2015

Yhteinen onnistuminen

On ollut todella kauniita syysilmoja ja olen saanut olla viikkovapailla eilen ja tänään. Luonto on taas vetänyt puoleensa eikä marjastuslakkoni ole pitänyt. Eilen kävin ihan ennen näkemättömällä nevalla karpalossa, mutta koska siellä oli ruuhkaa, tyydyin kahteen litraan. Tänään sain syysloman viimeistä päivää viettäneen pojan mukaan ja kävimme tuon suon toisessa päässä. Aivan hieno retki! Emme ehtineet poimia kuin vähän toista tuntia, mutta saimme viitisen litraa todella isoja ja maukkaita karpaloita. Yhteisen löytämisen ilo maistui myös makealta. 

Aikaisemmasta elämästä meillä on vain yksi vastaavanlainen kokemus. Yhdeksän vuotta sitten olin löytänyt valokkipaikan, jossa oli juuri sopivasti kypsää. Houkuttelin keskenkasvuiset pojat ja vielä aika pentuisen koiran mukaan. Koska lähettyvillä vaikutti olevan toinenkin porukka lähestymässä kohdetta, päätimme hajaantua alueelle. Siitähän tuli jännittävä leikki! Koira istui keskellä nevanlahtea hyvin vartioivan ja tarkkaavaisen näköisenä, ja saimme tilanteen täydellisesti hallintaan. Kukaan ei tullut liian lähelle. Keräsimme pikapikaa neljä litraa valokkia ja väistyimme autolle tyytyväisinä tehoiskuumme. 

Olisi kiva jos näitä muistoja olisi enemmän, mutta olen huononlaisesti opettanut jälkikasvua marjastamisen saloihin. Olen ajatellut, että kun liikun yksin, saan olla metsässä niin kauan kuin huvittaa eikä kukaan kitise: Mennään jo kotiin! Mutta kyllä kaikista lapsista on löytynyt aikuisena myös luontoihminen. Taitaakin olla niin, että malli opettaa parhaiten. Ja tietysti jos vauvasta asti oppii syömään ja nauttimaan marjoista niin hinku tulee jossain vaiheessa myös itse hankkia superfoodia.

Uskon, että kaikessa kasvatuksessa malli toimii paremmin kuin selittäminen, käskyt ja kiellot. Näin on erityisesti kristillisessä kasvatuksessa. Jos vanhempien (ja pappien) elämä huutaa jotain aivan muuta kuin luottamusta ja turvallisuutta, niin opetetut uskonasiat varmasti jäävät lapsille (ja seurakuntalaisille) vieraiksi. Tässä olen aina tuntenut myös heikkoutta ja saanut kokea armoa.

Sunnuntaina olin liturgina ja saarnasin Vaasan kirkon messussa. Se on aina juhlaa! Olin onnellinen ja tyytyväinen erityisesti seurakuntalaisten hienoon panokseen messun toteuttamisessa. Joku luottamushenkilöistämme kiinnitti huomionsa seurakuntalaisten pieniin unohduksiin. Mahtoikohan häneltä jäädä huomaamatta, miten erinomaisen selkeästi ja hyvin he lukivat Raamatun tekstejä ja rukoilivat ja miten kauniisti viulu soi? Luulen että hän kyllä huomasi nekin, mutta maan tapana ei ole mainita sitä mikä menee hyvin. 
Så ock på jorden -elokuvan juliste
Eilen illalla kävimme elokuvissa katsomassa ruotsalaisen elokuvan Myös maan päällä. Elokuvassa oli draaman ja komedian aineksia ja välillä meni aika överiksikin. Countrylaulaja Lena otti tehtäväkseen johtaa musiikkia kylän pienessä kirkossa, jossa ei yleensä käynyt ketään. Ja TV-hartautta varten piti tuottaa kyläläisten voimin ei enempää eikä vähempää kuin Händelin Halleluja. 

Kaikki kulttuuri herättää ajatuksia, ja tänään olen ajatellut, että ihan varmasti seurakunnissamme saisi vielä enemmän kiittää ihmisiä ja antaa mahdollisuuksia yhteisen ilon ja onnistumisen kokemuksiin. Itse asiassa myös yhteiskunnallisessa elämässä tällainen myönteinen asenne toimii paljon paremmin kuin loanheitto ja kavereista kantelu.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Uudelleenäänitys

Meidän suvussa aatitaan ja tänä aamuna ensimmäinen lapsenlapsemme Aavakin oppi sen. Aattimisessa painetaan posket vastakkain ja lausutaan Aaaaaaaaaaaaaaaaa niin että äänet resonoivat yhteen. On ihana painaa poskensa vasten lapsen pehmeää poskea ja niinpä olen aattinut pienimmäistä aina tavatessamme. Tänään syntymäpäivänäni Aava vastasi samalla mitalla, tai ehkä vähän lyhyemmin. Paras lahja mommalle!

Kun tulin töistä, syyslomalaiset olivat lähteneet, mutta aattimisen ihana muisto on yhä poskella. Olemme syöneet tavallista juhlavamman ilta-aterian ja mietin tässä 56-vuotiaan elämän muistijälkiä. Äskettäin huomasin sivusilmällä, että telkkarissa oli ohjelmaa äänimuistista. Mietin, että äänimuisti on minulle tärkeä, ja aattimisessahan puolet on ääntä ja puolet hyvää kosketusta.

Eilen olin uimahallissa. Kun menin saunaan, siellä oli saman radan uimari. Emme kumpikaan olleet tunnistaneet toisiamme altaassa, kun meillä oli niin hassut uimalasit  - emmekä olleet keksineet mitään sanottavaa. Tosin olin lähes tulkoon kehunut hänen uimatekniikkaansa, kun jäin aina viiden altaanmitan aikana yhden altaanmitan jälkeen. Tuttu emäntähän tuo oli ja juttua riitti. Molemmat totesimme, että tunnistamme ihmiset paremmin äänestä kuin kasvoista. Joskus olenkin suunnitellut että harjoittelisin ihmisten tunnistamista nauhoittamalla vähän ääntä ja merkkaamalla nimen muistiin ääninauhojen yhteyteen - mutta ehkä se olisi laitonta. 
Tavallaan minulla on niitä ääninauhoja päässä, iloisia ja ikäviä. Joskus kun teen jotain, kuulen miten arvostamani ihmisen ääninauha toistaa päässäni jotain kehua tai kiitosta, ja se vahvistaa minua toimimaan tietyllä tavalla. Joku sanoikin joskus, että ihminen on erityisen hyvä siinä mistä häntä on kiitetty, petraa ja petraa siinä missä jo muutenkin on hyvä. 

Ikäväkseni olen huomannut myös, että jos päässä soi oikein ilkeä ääninauha, on todella vaikea antaa anteeksi tuolle ihmiselle. Ikävin ja pysyvin ääninauha syntyy silloin, kun joku puhuu minulle ja minusta halveksivasti. Vihaiset äänet voi jotenkin ymmärtää, sillä vihastus tulee ja menee. Mutta halveksiminen on pysyvämpi asenne ja siksi sitä on vaikea unohtaa. Työyhteisökouluttaja sanoikin hiljakkoin, että viha ei ole niin vaarallista kuin halveksunta. Toivoisin, että saisin äänitettyä jotain uutta tiettyjen kasettien päälle. 

Teknisistä äänistä mukavin oli minusta lypsykoneen tykytys unisena aamuna. Nautin siitä enkä halunnut peittää sitä radion aamu-uutisilla. Kosketuksista kaunein on ollut hellyyden kosketus suuren surun yössä: et ole yksin. Silmäni ovat levänneet varhaisaamun sumussa kauniin suon laitamilla, missä kurjet huutavat. Väreistä kaunein on korpihillan syvä oranssi. Tuoksuista muistan tänään suopursun ja ahomansikan. Ei ole mitään syytä kuunnella niitä ääniä, jotka vievät elämänilon, eikä katsella niitä kuvia, jotka synnyttävät pelkoa.




torstai 15. lokakuuta 2015

Muurahaisten järkevä työ

Eilen eläydyimme eläkeläisten piirissä Marian ja Martan osaan. Erityisesti Martan osa herätti paljon tunteita. Ryhmä lähti hienosti mukaan draamakerrontaan sanoen Jeesukselle Martan suulla: - No jos minä nyt sitten istun tässä niin katsotaan kuka tuo ruokaa pöytään tai tuoko kukaan. - Onko Sinulla Jeesus kova nälkä, voidaanko nyt ensin jutella vähän aikaa ja syödä sitten vähän myöhemmin?  - Kunpa Jeesus kiittäisi vaivannäöstä, sillä se kertoo miten häntä kunnoitan ja rakastan. 

Raamatunkertomuksessa Jeesus on vieraana Martan kodissa. Martan sisar Maria istuu hänen jalkojensa juuressa kuuntelemassa opetuksia ja viisauksia, mutta Martalla on kädet täynnä työtä, hän kulkee edestakaisin hakemaan vettä, yrttejä ja vihanneksia, teurastaa ehkä kanoja, leipoo leipäsiä. Hän ottaa vastuun arkitöistä. Mutta Jeesus sanoo hänelle että sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Tärkeää on vain vähän tai yksi ainoa - Maria on sen oivaltanut. 

Me monet naiset tunnemme että tässä on ristiriitaa. Joku kysyikin eilen, että olisipa kiva nähdä mitä mies sanoisi kun kertoisin että en viitsinyt tänään tehdä ruokaa, vaan lueskelin koko päivän Raamattua. Toisaalta todettiin, että me todella huolehdimme ja murehdimme monista asioista ja touhuamme paljon - olisi tärkeä löytää rauha sydämeen, ymmärrys siitä ettei minua arvosteta vain tekojeni vuoksi.
Kun vanhenen enkä enää jaksa, olen silti arvokas ja tärkeä. Joku sanoi että oli vapauttavaa sanoa ääneen niitä ajatuksia mitä Marttana ajattelee. Mietin että nämä naiset ovat kuunnelleet tätä tekstiä ja siitä pidettyjä saarnoja voimatta useinkaan sanoa ääneen niitä ajatuksia mitä mieleen tulee Martan osasta.

Raamatussa on sopivasti kärjistämistä niin että joudumme miettimään onko elämämme balanssissa. Siellä kehotetaan touhottamaan vähemmän ja keskittymään Jeesukseen. Psalmin sana herättää ihmetystä: Turhaan te nousette varhain, turhaan valvotte myöhään ja raadatte leipänne tähden. Yhtä lailla Herra antaa omilleen, vaikka he nukkuisivat (Ps. 127:2). Toisaalta siellä on myös kehotus: Mene laiskuri muurahaisen tykö, katso sen aherrusta ja ota opiksesi (Snl. 6:6). 

Tämän päivän Kotimaa-lehdessä Lauri Haapala kirjoittaa, että kirkko on kadottanut itsensä. Olemme epäonnistuneet meille annetun tehtävän hoitamisessa. Meillä on megaluokan tuote mutta emme osaa myydä sitä. On aika antaa tilaa uudelle alulle ja kasvulle. Hänen mielestään hallinnolliset rakenteet pitää purkaa, meidän on käytettävä aikaamme menemällä ihmisten pariin ja keskelle eikä omien suunnitelmien, tilastojen ja talouden pyörittämiseen. Messun keskiössä tulee olla inhimillisyys ja ihminen eikä liturgia. 

Olen paljossa samaa mieltä Lauri Haapalan kanssa. Tosin messun keskiöön asettaisin Jumalan ja ihmisen kohtaamisen. Teemme seurakunnissa paljon työtä, mutta teemmekö oikeaa työtä ja oikealla tavalla?  Olen pitkään miettinyt sitä, että suunta on oltava ihmisten pariin kaikin mahdollisin tavoin. Toinen ajatukseni on, että ihmiset ovat aktiivisia ajattelijoita ja toimijoita ja siksi on väärin, jos yritän aina kaataa heidän päähänsä valmista. On paljon tilanteita, missä voidaan pohtia yhdessä ja kasvaa yhdessä. 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Uimalasit

Uimalasit olivat kateissa, kun en ole käynyt uimahallissa muutamaan vuoteen. Ne ovat ajalta, jolloin violetti uimapuku vielä mahtui päälle. Muistin että ne ovat viime uinnin jälkeen kerran eksyneet pyykkikoneeseen, mutta eivät olleet nyt pyykkikoneen lähellä. Onneksi sain yhdeltä perheenjäseneltä uimalasivihjeen ja toiselta kannustusta etsintään, ja niinpä sain jälleen kerran kokea löytämisen iloa. Kannustimena olivat itse asiassa myös uimahallin vapaaliput, jotka voitin arvonnassa, ja iso pinkka kuntoseteleitä, joita olen saanut työpaikalta. 
On se kumma että ihminen tarvitsee niin monenlaisia kannustajia päästäkseen liikkeelle. Tosin tänään oli niin kaunis päivä, että liikuttelin itseäni myös autoajelulla ja muutamalla pienellä metsäkävelyllä koiran kanssa. Sivusilmällä etsimme uutta karpalopaikkaa, mutta emme löytäneet, mikä onkin oikein, koska olen jo juhlinut marjastuskauden päättäjäisiä. 

No, osasin mennä uimahalliin ja vaihtaa vaatteet. Mutta uinnin kanssa oli vähän niin ja näin. Onneksi luin jostain ihan hiljakkoin, että kun aloittelee uintia, pitää antaa itselleen aikaa tottua hengitystekniikkaan. Voi uida vähemmän ja antaa hengityksen tasaantua altaan päissä. Matkaa kertyi lopulta 800 metriä ja ihmettelin, ettei vetänyt suonta. Ilmeisesti pähkinänhimoni on pitänyt magnesiumit aika hyvällä tolalla. Uimalasit menivät vähän huuruun, en tunnistanut ketään ja yritin olla varovainen, etten törmäilisi pahemmin.

Olen aika ujo kaikissa joukkoliikuntapaikoissa. En voisi kuvitella meneväni jumppaan jossain naisjoukossa. Luontainen reviirini metsässä on kilometrin verran joka suuntaan, joten on selvä, ettei ole niin luontevaa istua vaikkapa vieri vieressä saunassa. Nytkin annoin muiden puhua löylyissä, seurailin tilannetta ja ampaisin ulos heti kun näin jonkun tarvitsevan paikkaa. Pukuhuoneessa oli kuitenkin pakko kysyä miten tukankuivaaja toimii. Siinä oli joku pääntunnistin, joka tunnisti muiden päät, mutta ei minun päätäni. Ilmeisesti olen joko liian kovapäinen tai liian kylmäpäinen, tai tukkaa on liian vähän.

Tosin tässä hiljakkoin kun olin kampaajalla ja meikkaajalla iltajuhlaa varten, kampaaja sanoi, että sinulla on paljon tukkaa ja ehostaja sanoi, että sinun ihosi on hyvä. Sellaiset kannustavat sanat ovat mukavia, sillä ne antavat itseluottamusta tilanteessa, jossa ei ole ihan omimmillaan. Muistan kun kansakoulussa joillakin tytöillä oli tapana sanoa, että onnea uudelle puserolle tai että onpa sulla nätit lettinauhat. Jos joku työkaveri on joskus kannustanut, ryhti on parantunut ja muistiin on jäänyt hyvä jälki, johon tulee joskus palattua kun on epävarmalla mielellä. 

Jos ei ole niin kiire, että lasit menevät joka päivä huuruun, voi nähdä yhtä ja toista kiitettävää ja kannustettavaa toisissa. 


lauantai 10. lokakuuta 2015

Ufoja

Minut yllätettiin ufoilla. Muistan kokeneeni kerran aikaisemminkin saman. Silloin oli joku koulutustilaisuus jossain päin Suomea, en edes muista missä. Tuon kaupungin yliopiston rehtori tuli tilaisuuteen, kun se oli jo hyvässä vauhdissa. Hän piti puheen, joka oli ihan eri sfääreissä kuin kaikki muu ohjelma, ja poistui kun oli puheensa pitänyt. Ajattelin, että hän oli kuin ufo, eri maailmasta.

Tänään eräs seurakuntalainen tuli kysymään, saako kaupungissa vierailulla oleva kiinalaisten ryhmä tulla tähän tilaisuuteen pitämään pienen rukouksen Suomen puolesta. Annoin luvan, mutta painotin, että heille on sanottava että lyhyesti. Kyselin myös ääneen, miten heidät saa lopettamaan, jos he innostuvat liikaa. Aavistelin, että kaikki ei tule menemään nyt ihan niin kuin toivoisin tai niin kuin tämä hyväätarkoittava seurakuntalainen toivoisi. 

Joukko vieraita tuli kirkkoon tilaisuuden alettua ja otti vuoronsa. Puhuja ei ollut kiinalainen vaan amerikkalainen noin 80-vuotias rouva. Hän ei alkanutkaan rukoilla, vaan saarnata. Alussa hän kertoi huomanneensa matkoillaan, että moni maa ja perhe on kahtiajakautunut ja riitainen. Ajattelin että tuo on totta. Mutta huomasin että hän ei puhunut Jumalasta ja Jeesuksesta, vaan pahoista henkivalloista, ja siitä miten nuoret ovat poikenneet pois lujalta perustalta ja elävät riettaudessa. Teki mieli huudahtaa, että ei pidä paikkansa. Hän kertoi omasta kutsumuksestaan ja työstään ja sanoi mitä meidän pitää tehdä. On opeteltava hengellistä sodankäyntiä. Meidän pitää rukoilla ja opettaa. Ajattelin että saan rukoilla ja kertoa toivosta.

Olen hätäistä sukua ja näytin hänelle kolme kertaa kelloa, mutta hän jatkoi 20 minuuttia. Luulen että kiemurtelin. Puheen päätteeksi hän rukoili lyhyesti ja puhalsi johonkin sarveen. Se meni paremmin. Olin kiitollinen kun puhe päättyi, ja hämmästynyt, kun vieraat tulkkeineen painelivat saman tien ulos. Mietin mikähän tarkoitus tälläkin oli? Tuttu seurakuntalainen tarkoitti varmasti hyvää kutsuessaan nämä vieraat tilaisuuteen. Olinkohan liian happaman näköinen etupenkissä? Tuon jälkeeen minusta tuntui kyllä hyvältä ja turvalliselta kuunnella tutun papin puhetta Jeesuksesta. Kyseessä oli körttipappi, joka ei tietenkään vielä takaa että pysytään keskeisissä asioissa, päin vastoin. Herättäjäjuhlillakin yksi puhuja aloitti Bertol Brechtin runolla eikä tainnut oikein päästä Jumalaan tai Jeesukseen. Tällä kertaa kuitenkin illan pääpuhuja puhui koko ajan Jeesuksesta ja jo tuo nimi täytti minut ilolla.

Afganistanilainen risti
Raamatussa sanotaan, että koetelkaa henget ovatko ne Jumalasta (1. Joh. 4:1). Olen ajatellut, että se tarkoittaa että etsimme paikkoja, missä puhutaan keskeisistä asioista ja etsitään yhdessä Jeesusta. On paljon tärkeämpää kuulla tai puhua viiden minuutin puhe Jeesuksesta ja toivosta kuin kauhistella vartti maailman tilaa. 

Minulla on työpisteessäni afganistanilainen risti. Sen on seurakunnallemme lahjoittanut nimikkolähettimme Seija Järvenpää, joka eli todeksi Jeesuksen rakkautta tekemällä Afganistanissa mielenterveystyötä.Tuon ristin on joku valmistanut ehkä henkensä uhalla. Seija ja hänen ystävänsä ja työtoverinsa Kaija Martin ammuttiin Afganistanissa taksiin reilu vuosi sitten. Pidän ristiä silmieni edessä muistaakseni, mikä on keskeisintä. Pystypuu muistuttaa siitä miten Jumalan rakkaus laskeutuu luokseni. Poikkipuu muistuttaa siitä, että minut on kutsuttu avaamaan käteni toiselle ihmisille rakastavasti niin kuin Jeesus ne avasi minulle. 

Hänellähän on vain sinun kätesi jotka hän voi levittää
Hänellähän on vain sinun ruumiisi jossa hän voi tulla
                                                   todelliseksi
niin kuin tuulella on puut niin hän tahtoo sinut
mitä muuta voit olla kuin hänen sylinsä
niille jotka kysyvät millainen se on.   (Ylva Eggehorn)

Pystypuu kannattelee poikkipuuta. Ilman pystypuuta poikkipuu leijuu ufona avaruudessa.

torstai 8. lokakuuta 2015

Sarjaankytkentä

Liekö johtunut magneettisesta myrskystä, mutta en saanut nukuttua ennen aamuyötä. Ei ollut mitään syytä murheeseen tai mietiskelyyn, oli vain poikkeuksellisen sähköinen olo. Mietin, että en ota yhden yön menettämisestä huolta, vaan annan ajatuksen vaeltaa missä milloinkin. Talo oli sen verran viileä, etten tarjennut nousta lukemaan Nelson Mandelan elämänkertaa. Huomasin ilokseni, että revontulet olivat näkyneet myös Tampereella, sillä vävykandidaattini FB oli julkaissut niistä FB:ssä hienoja kuvia. Itse en jaksanut illalla kaivaa kameraa esille, sillä minulla oli menossa eräs järjestelyprojekti. Tein vain kävelykierroksen pihalla ihaillen pohjoisen ja lännen taivasta. 

Francescon taivaantulet
Tänään olin kutsumustyössäni, kun sain hoitaa papinvirkaani, jakaa ehtoollista, rukoilla, veisata ja puhua siitä missä turvamme ja toivomme on. Sain käydä kahdessa kodissa ja kohdata seurakuntalaisia muutenkin. Elähdyin seurustelun sakramentista niin etten tuntenut väsymystä lainkaan. Päivän suunnittelupalavereissakin oli mukava ja innostunut henki. Suunnittelimme ensi kevään toimintaa ja Vaasan kirkon messua.

Meillä oli eilen iltapäivällä työyhteisökoulutusta, luennoitsijana työhyvinvoinnin professori Marja-Liisa Manka. Hänen perussanomansa oli huomion kiinnittäminen myönteisiin asioihin. Hän antoi meille myös kotitehtävän: että kehuisimme yhden vieraan ihmisen vajaan vuorokauden kuluessa. Mietin, että se ei ole niin helppoa, kun en näe illalla ketään. Mutta kyllä se onnistui eikä ollut vaikeaakaan. 

Jotkut ihmiset tulevat korostaneeksi omia tekemisiään niin että heidän lähellään voi kokea itsensä jotenkin huonommaksi tai peräti laiskaksi. He saattavat myös huomauttaa, että onko sulla ensi kevään kalenteri vielä noin tyhjä ja minä teen jatkuvasti ympäripyöreää päivää. Olen ajatellut, että sellaisesta ei kannata ottaa mitään stressiä. Vertailu on turhaa. Kukaan ei voi tietää toisen töitä ihan tarkkaan. Papin pitkän tähtäyksen kalenterissa pitääkin olla sen verran tilaa, että sinne mahtuu vielä kristillisiä toimituksia, synttärikäyntejä, laitosvierailuja ja jumalanpalveluksia. Joskus on kovin kiireistä, joskus saakin olla sen verran aikaa että ehtii kadulla pysähtyä juttelemaan. Täytyy itse pitää huolta siitä, ettei hengästy tasamaalla. 

Hautajaisia on ollut viime viikkoina vähemmän, kun on ollut vielä niin kesäistä. Olen kokenut huojentavana sen, että ei ole tarvinnut kolmeen viikkoon seistä arkun äärellä. Mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, nyt kun on alkanut toden teolla syksyttää myös monien ihmisten sielut ikävöivät lämpimään, sinne missä on ikuinen valo. En tiedä oliko tuo sanonta nyt oikeaoppinen, mutta apostoli Paavali sanoo kahdessa kirjeessään jotenkin siihen tapaan, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotini, olen poissa Herran luota. Niinpä ajattelen, että kun ruumis ei ole enää kotini, sieluni pääsee taivaan kirkkauteen. Puhuimme tästä muuten eilen myös lounaalla! Mietimme voiko sanoa että kuollut on enkeli. Nuorisotyönohjaaja Kristiina sanoi, että enkeli on enkeli ja ihminen on ihminen, mutta kuoret jää tänne. 

Virta loppui kotiin päästyä. Illansuussa nuokahdin nojatuoliin. Vaihdoin siitä vielä sänkyyn - toivottavasti unta silti riittää myös ensi yölle. Ajattelen, että olen saanut eilen ja tänään toisilta ihmisiltä energiaa. Olen saanut jostain uutta virtaa silloin kun olen luovuttanut omaa energiaani. Suunnitteluissa olemme myös saaneet yhdessä aikaan enemmän kuin yksittäiset suunnittelijat yhteensä. Ajattelen että yhteinen tekeminen on usein kuin paristojen sarjaan kytkemistä. Kun paristoja tai akkuja kytkee sarjaan, saa aikaan ison latingin, isomman jännitteen kuin mitä yksi patteri tuottaa. Toisen voimaannuttaminen taas on rinnankytkentää. Jos akut kytkee rinnakkain (punaisen navan punaiseen ja mustan mustaan), jännite ei suurene, mutta virtaa riittää pitempään. Niinpä tyhjään akkuun voi kytkeä rinnalle täyden akun, että saa auton startattua. 

Molempia kytkentöjä tarvitaan. Meidän on tehtävä yhdessä, että saamme enemmän aikaan. Meidän on mentävä toistemme rinnalle, että virtaa riittää pidempään. Mutta patterien lataus on rajallinen, täytyy välillä kytkeä laturiin ja liittää taivaalliseen verkkoon. On olemassa ikuinen säteily, kirkkain ääni, kaikkein armollisin, lempeä rakkaus. Hän jakaa voimaa Raamatun sanassa, ehtoollisessa ja luomansa maailman välityksellä, myös ihmisten kautta.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kiitosjuhla



Jeesus sanoi, että Köyhät teillä on aina keskuudessanne. Olenkin miettinyt, että koska köyhyys on suhteellista, köyhät eivät koskaan lopu. Aina on joitakin lapsia, joilla ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin toisilla lapsilla. Aina on ihmisiä, jotka käyvät leipäjonoissa voidakseen käyttää rahaa asumiseen tai johonkin muuhun tärkeään. Suomen köyhät eivät varmaankaan ole yhtä köyhiä kuin maailman köyhät. Mutta he ovat suhteellisesti köyhiä verrattuna lähellä asuviin muihin ihmisiin. Sen verran olemme joskus joutuneet olemaan tiukalla budjetilla, että ymmärrän kyllä, että ei se kivaa ole. Onneksi nykyään on muodikasta kierrättää tavaroita, ei tarvitse olla häpeissään jos ei ole ihan muodin mukainen.

Laihialaisten kulutustaso on vähän normaalia alempi, joten olemme mielestäni pärjäilleet aina hyvin. Tänään pidimme sadonkorjuun kiitosjuhlan kotioloissa sen kunniaksi, että olemme kumpainenkin saaneet laarit täyteen. Viimeinen rapsierä kuivattiin iltapäivällä ja minä tein (luultavasti) vuoden viimeisen karpaloreissun. Valmistin myös viimeisen satsin luumumarmeladia. Olemme kiitollisia, sillä vaikeasta ja kylmästä alkukesästä huolimatta olemme saaneet hyvän sadon sekä pelloilta että metsistä. Olin myös huojentunut siitä, että pihlajanmarjakoi tuhosi omenasadon ja rastaat söivät punaherukat, sillä olen ollut hyvin kiireinen metsämarjojen kanssa. On hyvä, että ihan kaikkea ei tule ihan joka vuosi.

Kysyin iltasalaatin äärellä, mitä ajattelet tulevaisuudesta, arveletko, että meidän lapsenlapsilla on vaikeampi elämä. Vastaus oli, että en ole sitä ajatellut. Minä olen, ja uskon, että uuden sukupolven elämä voi olla vaikeampaa kuin meidän. Mehän synnyimme 50-luvun lopulla, kun oltiin jo sotien jälkeen hyvässä nousussa. Elinaikanamme ei ole ollut sotaa, ei elintarvikepulaa, ja lähes kaikilla on ollut mahdollisuus käydä koulua niin pitkälle kuin on ollut haluja ja taitoja. Tulevaisuuden uhkia ovat luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja muut nopeat muutokset maailmassa. Ihmisten elinmahdollisuuksien kaventuminen näyttää aiheuttavan paitsi kansainvaelluksia myös konflikteja. 

Lupasin opettaa Aavalle ja muille mahdollisille lastenlapsille luontoasioita. Sillä paljon on myös uusavuttomuutta. Monet perheet ostavat kalliita ulkomaan hedelmiä eivätkä osaa hyödyntää sitä mitä saa ilmaiseksi. Opetan myös joitakin perustaitoja, kuten marjojen perkaamisen, vaikka osaavathan hänen vanhempansakin yhtä ja toista. Valokit ja vaaramet kaadetaan laakealle lautaselle tai piirakkavuokaan, ja nostellaan siitä paistinlastalla pakasterasioihin. Samalla napsitaan pois roskat ja vattumadot. Mustikat, puolukat ja karpalot kaadetaan ensin tuulessa sangosta toiseen, jolloin lehdet ja kevyet roskat lentävät pois. Sitten ne perataan perkuuritilällä.

Tosin kehitys menee eteenpäin. Jotkut käyttävät imuria kevyiden roskien poistamiseen pyöreistä marjoista. Minä ostin vuonna 1985 tämän perkuuritilän, koska maatalousoppilaitoksen opettaja-asuntolassa naapurin naiset kehuivat sitä. Mainostin sitä sitten äidilleni, joka sanoi että höpsistä, saan kyllä marjat perattua omin konsteineni. Hän hankki vastaavanlaisen vasta muutaman vuoden kuluttua ja sen hyväksi havaittuaan kehotti minuakin hankkimaan samanlaisen, eikä tietysti uskonut että minulla on jo. Ritilän muovi on hyvää laatua, kun se on palvellut rikkoutumatta jo 30 vuotta. Monet vanhat asiat ovat kestäviä! Syksyn kylmillä perkaan karpalot tuvassa, koska ritilä istuu hyvin muovikorveen päälle. Jonkun markan investointi on ollut varsin kannattava. Ritilällä on jo käsitelty tuhansia litroja flavonoideja ja vitamiineja. Kiitän tänään kaikesta työstä ja siitä mikä on tehnyt työstä helpompaa ja mukavampaa. 

Suuriin johtajiin verrattuna olen taloudellisilla mittareilla mitattuna köyhä, mutta henkisillä mittareilla mitattuna luullakseni varsin rikas. Kiitän tänään myös siitä, että en ole saanut liian vaativaa työtä, ja minulla on ollut aikaa lempiharrastukselleni, joka on lähes ilmainen. Skål!

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Lapsena opittua

Tänään löysin elämäni ensimmäistä kertaa suppilovahveroita jostain muualta kuin torilta. Niin tai löysinhän minä niitä kerran Jurvassa työhuoneeni kynnykseltä, ja ihmettelin kauan mistä niitä siihen on ilmestynyt. Kävin lapsena 4H-kerhon sienikurssin kerhonohjaajamme Raili Kallion mainiolla opastuksella. Hän osasi opettaa sillä tavalla että siitä oli helppo jatkaa sienien tunnistamisen itsenäistä opettelua. Olen siitä saakka sienestänyt sen verran kuin olen marjastamiselta ehtinyt eli ei mitenkään ammattimaisesti. Tunnen tärkeimmät syömäsienet: haperoita, tatteja, kanttarellit, lampaankäävän, vaalean orakkaan ja rouskuja.  En juurikaan varastoi sieniä, vaan ne käytetään tuoreeltaan. Tänä vuonna olen tehnyt muutaman paistoksen kanttarelleista.


Kanttarelleja parin viikon takaa
Lapset ovat ainakin oppineet pitämään sieniruuista. Muistan, kun pojat olivat pieniä ja odottivat minua kieli pitkällään kotimetsästä: Tuliko mitään pannulle pantavia? Vuosi sitten toinen tyttäristäni hurahti sienestämiseen käydessään Syötteen mökillä - siellä oli niin paljon voitatteja ja herkkutatteja. 


Olen joskus yrittänyt etsiä suppilovahveroita, mutta huonolla menestyksellä. Ystäväni sanoi, että en osaa olla tarpeeksi nöyrä ja konttia metsänpohjassa. Eräs työtoveri lupasi kerran näyttää millaisessa paikassa niitä kasvaa, mutta sekin sitten vain jotenkin jäi.

Eilen en päässyt metsään, vaikka oli upea päivä. Sen sijaan teimme lähes 600 kilometrin lenkin, kun kävin vapaapäivän kunniaksi kastamassa kummityttäreni lapsen ja siunaamassa uuden kodin. Tänään minulla oli avustaminen Vaasan kirkossa. Oli mikkelinpäivän perhemessu, ja myös lapsia oli mukavasti paikalla. Oli ihana siunata pienokaisia ehtoollispöydässä ja jutella seurakuntalaisten kanssa kirkkokahveilla. 

Päivä oli kaunis ja lämmin, joten kotiin päästyä haukkasin jotain nopeasti ja suuntasin lempimaisemaani eli suolle. Jotkut saattavat sanoa harmistuneella äänellä, että suksi suolle, ja minulle se passaa. Noukin valikoiden ja nautiskellen taas sangollisen karpaloita ja kun raahasin saalistani autolle, kirjaimellisesti kompastuin suppilovahveroihin. Eivät ne olleet oikeastaan ollenkaan vaikeita havaita!  

Tällä löydöllä oli varmasti oma  tarkoituksensa. Sieniä rakastava poikaseni sai lohtumuhennosta, sillä hänellä on ollut viime päivinä vähän vastoinkäymisiä. En huomannut ottaa suppiksista kuvaa, kun meillä oli niin nälkä. Meillä on ihana maa, kun metsästä löytää lähes kaiken mitä elääkseen tarvitsee. Tosin en ole vielä opetellut metsästämään, mutta ehkä sitten eläkkeellä. Äiti oli kyllä sitä mieltä, että isojen veljien pitää opettaa minut ampumaan rastaita. Sain kurssitusta pienoiskivääriin, mutta en oikein uskaltanut ammuskella, kun kuulin miten pitkälle luodit lentävät. 

perjantai 2. lokakuuta 2015

Lörpöttelyä ja naurua

Kieleni on kovin kerkiäväinen. Usein huomaan höpöttäväni liikaa ja monasti myös asetan sanani huonosti. En tarkoita loukata mutta saatanpa satuttaa. Joskus lounaan jälkeen mietin myös että olen puhunut ruokapöydässä omista asioistani niin antaumuksella, että vuorovaikutus on jäänyt aika vähiin. Silloin tunnen itseni typeräksi, päätän tehdä parannusta ja avata vastedes suutani lähinnä vain lusikkaa tai haarukkaa varten. Mutta minkäs mahdan itselleni. Raamatussakin sanotaan, että kieltä on vaikea kesyttää.

Sangollinen kovia syyskarpaloita
Näitä mietin iltapäivällä karpalosuolla. Eli lepuutin kieltäni mutta käytin aivojani eikä päinvastoin niinkuin tavallisesti. Mutta heti kun näin ihmisiä, höpötin taas yli tarpeen. Luulen että peitin sillä epävarmuuttani. Joskus peitän epävarmuutta myös tekonaurulla. Monet muutkin käyttävät sitä konstia. Lapsenlapsemme on nyt 9 kk ja hän oli oppinut aivan viehättävän tekonaurun jolla hän havitteli myönteistä huomiota. Ja kun tekonauroin hänelle, hän vastasi niin hurmaavasti että tilanne suli oikeaksi nauruksi. 

Tyttäreni sanoi, että suurin osa naurustamme taitaa olla tekonaurua. Nauramme esimerkiksi paljon enemmän kun katsomme leffaa toisten kanssa. Kerroin nauravani aidosti kun luen netistä jotain hauskaa. Hän sanoi, että luultavasti nauran silloinkin usein herättääkseni puolison mielenkiinnon. Tuo taitaa olla totta. Rippileirien iltaohjelmissa nauran isosten sketseille myös luodakseni vapaata naurutilaa muillekin. Usein leiriläiset nauravatkin lähinnä papin naurulle. Kaikkein rentouttavinta on aito nauru, jota ei voi pidättää, kun vesi virtaa silmistä ja vatsaan koskee. Kun kävin hyödyllisessä ja aivoja stimuloivassa eikä siis kalloa kutistavassa kognitiivisessa terapiassa, tuollainen nauru löytyi usein. Oli tavattoman vapauttavaa ja kehittävää nauraa itselleen. Sanotaankin että joka itselleen nauraa se parhaiten nauraa.

Mietin myös sellaista asiaa, että aivan sama ovatko karpalot kovia vai pehmeitä, tummia vai vaaleita, isoja vai pieniä. Maku ratkaisee. Myöskään ihmisten ulkonäkö ei merkitse minulle paljoakaan. Joskus tietysti kasvojen uurteet ja hartioiden asento saattavat kertoa eletystä elämästä ja siitä saattaa tulla ennakkoasenne. Mutta en mielestäni pane paljonkaan painoa ihmisen koolle tai vaatetukselle ehostuksesta puhumattakaan. Miten voisinkaan, kun itse olen tällainen homsantuu. Mietin olenko voinut tässäkin jotenkin kämmätä, voisiko joku luulla että arvostelen ulkonäön mukaan. Tosin nuorempana taisin vähän pelätä ja karttaa kauniita ihmisiä, mutta sekin on turhaa. Esimerkiksi tyttäreni ovat paitsi kauniita myös mukavia.Ihmettelen hartaasti kehen he ovat oikein tulleet.

Lopputulema näistä mietteistä oli syvä tunne siitä että tarvitsen armoa kanssaihmisiltä ja Jumalalta. Persoonallisuutta ei tarvitse muuttaa, mutta sen verran kannattaa hidastaa, että ehtii miettiä mitä sanoo. Kaikki naurun ja olemassaolon muodot ovat sallittuja ja tekemisestä ainakin karpaloiden poimiminen, sillä niitä riittää.



  

torstai 1. lokakuuta 2015

Rohkea tyttö

Äiti keritsi lampaita navetassa. Tavallisesti lampaat asuivat heinäladon puolella missä niillä oli oma aitaus, paitsi tietysti kesällä ne laidunsivat ulkona. Navetassa oli paikat vain lehmille, hiehoille, vasikoille ja kanahäkille. Muistaisin että meillä oli kymmenen kanaa, kymmenen lammasta ja kymmenen lehmää, nuorikarja päälle. 

Vaaleat suomenlampaan uuhet ja kakut eli karitsat olivat aika helppoja käsiteltäviä, jalkoja sitaistiin vähän narulla yhteen ja äiti piti lampaita sylissään. Mutta musta sarvipäinen pässi oli hankalampi pala, sillä se huiski päätään puolelta toiselle ja vaikka sarvet olivat käyrät, ei keritsijä pystynyt sitä yksin hallitsemaan.

Olin alle kouluikäinen eli siitä on nyt jo 50 vuotta. Äiti lupasi, että jos pidät pässiä sarvista, saat villat. Siihen aikaan lapsia ei juurikaan lahjottu, joten tartuin syöttiin. Puristin sisukkaasti sarvista äidin kannustaessa vuolaasti. Ja niin saatiin mustia villoja. Ne vietiin Laihian villakehräämöön ja sieltä sai sitten hakea valmista lankaa. En tiedä olivatko mustat langat peräisin juuri siitä pässistä, luulen että yhden pässin villat eivät olisi riittäneet.

Äiti piti lupauksensa. Hän valmisti mustapohjaisen ryijymaton ja lupasi sen minulle. Hän myös usein muistutti ryijyn tarinasta ja mustasta sarvipääpässistä. Kun muutimme tähän taloon, ryijymatto jäi minulle. En ole varmasti osannut sitä tarpeeksi arvostaa. Kun lapset olivat pieniä, matto oli keskikamarissa ja jotain mehua oli kaatunut ryijylle niin että pohja oli jäykkänä. Sitten se on ollut saunatuvassa. Tänä kesänä pesin sen taas. Ajattelin että mikä valtava työ tässäkin matossa on ollut. Painelin pesutuvan isossa altaassa ja huuhdoin moneen kertaan. 

Monet lapsuudenmuistot tulvivat mieleen. Syyskesällä kuljetettiin lehmiä takamaille odelmikolle ja kotiin nykyisen kolmostien yli. Johtajalehmä Raikas oli viisas ja pysäytti laumansa, kun polkupyörä oli poikittain kylätiellä. Karjapaimen sai rauhassa katsoa koska liikenteessä on sopiva välipaikka ja käydä sitten nappaamassa pyörän pois Raikkaan edestä. Lauma kulki tien yli aika järjestelmällisesti hyvän johdon alaisena. 

Luulen että johtajuus on kriisissä, sillä hyviä johtajalehmiä ei omassa karjassani enää ollut ja sama vaikutelma on tullut johtajuudesta yleensäkin. Kun piispa Eero Lehtinen puhui meille keskikoulussa, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, sillä hän osasi valloittaa juhlasalillisen oppilaita sydämellisyydellään. Lehtori Vilkki sai jokaisen hiljenemään pelkällä katseella, joka ei edes ollut vihainen. Onko enää viisaita kellokkaita ja tarvitaanko heitä?

Yleensä olin kiltti lapsi, mutta kerran halusin nähdä uiko kissa todella kissaa. Yritin pudottaa kirjavan kissin vesikorveeseen, mutta se ei pitänyt ajatuksesta vaan päästi hätäkakan kukkamekolleni. Itkuhan siinä tuli, vaikkei raapooksia juuri tullut. Olen sittemmin nähnyt kissan uittavan poikasensa tälle puolelle jokea, mutta en ole vieläkään saanut selville miten kissa käyttää uidessaan käpäliään. Ihan niin rohkea en ole että yrittäisin enää kissoja kylvettää.

Kerran eräs toimittaja kuitenkin sanoi, että sä oot merkillinen kun sä oot niin rohkea, mutta sulla on niin ujo katse. Sellaiseksi kasvoin tässä maatalossa, kun sain hoitaa monenlaisia eläimiä ja tarttua pässiä sarvista.