Silmu ja lehti ja laulu

Tänään täysissä kirkoissa laulettiin hoosiannaa. Laulajat eivät kaikki pitäneet itseään uskovaisina, mutta heillä oli kaipaus ja ilo. Ja heidän luokseen tuli nöyrien Herra, hän joka etsii eksyneitä, rakastaa murheellisia ja vahvistaa heikkoja. Jeesus sanoi yksinkertaisesti, että Minä olen tie, totuus ja elämä, minä olen sinun leipäsi ja valosi, seuraa minua!

Ei ole toista sellaista, joka rakastaa ehdoitta. Hän ei vaadi, että olisit toisenlainen, vaan hän pysähtyy sinun luoksesi ja huomaa sinut juuri sellaisena kuin olet. Hän ei lupaa, että kaikki muuttuu, ja kuitenkin kaikki muuttuu, sillä elämä täynnä rakkautta on erilaista kuin elämä ilman rakkautta.

Jeesus yllättää aina. Hän yllättää ne jotka kuvittelevat että hän ei välitä. Hän yllättää ne, jotka luottavat itseensä. Hän yllättää nekin, jotka luottavat häneen. Mikään ei ole hänelle outoa eikä mikään ole hänelle mahdotonta. Näkymättömissä kasvaa uusi toivo ja uusi elämä.

Etsin runoa ja löysin Niilo Rauhalan kirjan Aavistus ja ihme:

---
Läiskyköön mäntyjen kylkiin jokien paisuva syystulva,
heittäköön haukien parvet pensaiden verkkoihin.
Kaikukoot soitten taivaat kurkilaumojen huudosta,
jyriskööt rinteitä alas pilvien lumikuormat.
Eläköön kuolema, 
jotta elämä käärisi hihansa ja pääsisi töihin!

Puiden talvi on unta ja hiljaisuutta, 
niiden lehdet lepattavat jo juurien syvyydessä,
missä myyrät pitävät majaansa.
Kunpa olisin silmu ja lehti ja laulu
yön ja ylösnousemuksen jälkeen.
(Niilo Rauhala)

Tehottomuus

Näen nykyään lähes päivittäin telkkarissa vanhaa harjoittelijakaveriani. Eikä käy kateeksi. Hän on päässyt pitkälle, mutta en ole varma onko hän niin onnellinen kuin minä. Hän oli ainakin nuorena varsinainen suorittaja. Kun tultiin metsänistutuksesta, hän huikkasi jo eteisessä isäntäväelle että Minä istutin 900 tainta ja Maaria vain 500. Teimmepä mitä hyvänsä, hän muisti mainita oman paremmuutensa tai naureskella osaamattomuuttani. Ja oli ihan totta, että hän oli hyvä työssä kuin työssä enkä juuri koskaan pärjännyt hänen teholukemilleen. Yritin kyllä.

Silloin tuollainen vertailu tuntui ikävältä, mutta nyt vanhempana olen ymmärtänyt, että hyvän elämän ja jopa hyvän työn avaimet ovat jossain muualla kuin suorittamisessa. Minullakin sitä vikaa on ihan tarpeeksi, hyvä jos en ole lähtenyt aina kilpailuun mukaan. Luin juuri Kodin kuvalehden arkistosta artikkelin, missä professori Juha T. Hakala kehottaa laiskottelemaan, pitämään työpöydän sotkuisena, keksimään tyhmiä ideoita, tyytymään seiskan tasoon ja jättämään kaiken viime tippaan. Aika monta noista toimintatavoista olenkin jo pystynyt ottamaan käyttöön. 

Tällä viikolla on ollut pakko olla reporankana aina kuin mahdollista. Talven flunssa on sitkeää sorttia ja yskä syvällä. Haluaisin huomenna veisata hoosiannaa ja rukoilen ihmeparanemista. Kun ei ole liian hyvä eikä liian tehokas, on niin luontevaa ylistää kaiken hyvän antajaa ja laulaa: Herra auta ja pelasta! 

Ei mitään järkeä

Eilinen keskipäivä kultasi horisonttia

Olimme kolme päivää mökillä. Hiihdimme ja saunoimme. No, minulla kyllä alkoi toisen hiihtolenkin jälkeen nousta kuumetta ja niinpä lopun aikaa lepäilin tikuten takkatulen paisteessa. Kotimatkalla aloin mieliä valkosipulilla tuliseksi höystettyä pizzaa. Kun on sairas, kannattaa yleensä noudattaa mielitekojaan, sillä niihin kätkeytyy syvä viisaus ja elimistön tarve.

Kotiin päästyä tutkin Kotipizzan valikoimaa netissä. On tuota yritystä tullut jonkin verran kannatettua. Pariloitu kananpoika -kotzone on ollut yksi suosikeistani, mutta jokunen kuukausi sitten havahduin siihen, että kananliha tuodaan Brasiliasta. Siinä nyt ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä, että lihaa rahdataan tänne maailman ääristä! Meillä syövät kissatkin ainoastaan kotimaista lihaa, välillä lämmintä ruokaa itse pyydystäen, välillä kylmiä leikkeleitä... Sitä paitsi suomalaisessa broilerinkasvatuksessa ei käytetä antibiootteja lainkaan. Valistuneet kuluttajat ovatkin nostaneet asiasta metelin, ja pizzaketju lupasi vaihtaa lihantuottajan tämän syksyn kuluessa kotimaiseen. Kauan se kestää.

Entä pizzapohjat sitten, ne valmistetaan Hollannissa. Ei kiitos. Päätettiin "paistaa" leipää. Olemme todenneet että kaupan kotimaisesta ruisleivästä saa erittäin maittavaa, kun sen ensin pakastaa, ja sitten kärtsäyttää rapeakuoriseksi uunin grillillä. Siihen päälle voita eikä muuta tarvita. Jälkiruuaksi ehkä terveysvaikutteisia karpaloita. Näillä mennään.

Tekisi mieli ajatella, että maailman asioihin pystyy  vaikuttamaan. Kaikkiin ei pysty, joihinkin pystyy. On myös olemassa suuria ja pieniä asioita - riippuu myös näkökulmasta mitkä ovat niitä isoja. Monet minulle pieniltä näyttävät asiat ovat jollekin tosi isoja. Jos työ loppuu tai elinkeinolla ei elä, se kouraisee elämän perusturvallisuutta. 

Myös ne maailmanluokan asiat, joista uutiset kertovat, ovat isoja ja huolestuttavia. Koen että noissa kauheissa asioissa ei ole mitään järkeä ja samalla totean, että järkeni ei riitä. Maailman kaikkinainen pahuus ja kierous järkyttää syvältä. Koetan jättää asioita ja kärsiviä ihmisiä rukouksessa suurempiin käsiin ja pyytää viisautta heille, jotka voivat noihin asioihin vaikuttaa. 

Tasapaino

Olen ollut viime aikoina hyvin tasapainoinen. Paino on pysynyt kaksi kuukautta ihan samana, vaihteluvälillä plus miinus 200 grammaa. Eilen illalla kotiin päin ajellessa ajattelin, että en tunne itseäni ollenkaan nälkäiseksi, ja on helppo olla syömättä, kun puoliso ei ole houkuttelemassa omilla iltapaloillaan. Mutta hänpä olikin järjestänyt muutaman ansan. Kauppatavarat olivat häneltä päivällä unohtuneet tuvan pöydälle, joten ensimmäiseksi heitin tuulensuojaan lohisalaatin. Arvelin, että lämmennyt kala ei enää säily, ja niinhän se olikin: ei säilynyt. Toiseksi huomasin ajatella, että tuoreet munkit eivät enää huomisin ole tuoreita, ja kietaisin niitäkin poskeeni kaksin kappalein. Oikein hyviä olivat. Paino oli aamulla ihan sama kuin ennenkin.

Sielunelämän tasapainoisuus on oikeastaan samanlaista kuin ruumiillinen tasapainoisuus. Tasapaino ei tarkoita sitä, etteikö välillä olisi sitä ja tätä. Mutta perusturvallisuus säilyy. Se on Jumalan suurimpia lahjoja, että voi luottaa hänen hyvyyteensä, saa olla sinut itsensä kanssa ja antaa arvon toisellekin. Silti tunteet voivat vaihdella. Itse esimerkiksi näin toissa yönä painajaisia luettuani illalla koskettavaa kirjaa, ja eilen aamulla kyynelöin ajatellessani kaltoin kohdeltuja lapsia. Päivällä taisin ilahtua jostain pienestä asiasta ja pian huomasin pahoittaneeni mieleni jostain yhtä pienestä. Silti sain olla tasapainossa.

@wikimedia commons

Joskus ihmisparka joutuu niin tiukoille, että perusturvallisuus ja elämän tasapaino järkkyy. Vaaka kallistuu murheen ja ahdistuksen puolelle. Ei ole helppoa hyväksyä sitä mitä kohdalle tulee, ja tuntuu että Jumalakin kätkeytyy. Silloin toisten rakkaus ja rohkaisu voivat antaa toivoa. Näinä hyvinä päivinäni toivon voivani keventää heidän oloaan, joilla on vaikeaa. Itse olen usein saanut kokea, miten joku toinen on säteillyt minulle Jumalan hyvyyttä ja auttanut taas luottamaan.

Meillä on lutissa iso vaaka. Lapsena sillä leikittiin. Kun menen seisomaan vaakaan, tarvitaan toiselle puolelle minua painavampi tai vähintään yhtä painava, että vaakapuoliskoni nousee irti lattiasta. Tai oikeastaan ei. Ei ole pahitteeksi, vaikka joku kasvaakin minua suuremmaksi, mutta itse asiassa heiveröinenkin saa nytkäyttämällä toista nostettua ja heti tuntuu hauskemmalta. Me saamme vuorotellen nostaa toistamme.

Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa 
suuremmaksi tee.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa,
olla ihminen.
Virsi 509:2,4

Huikeat hengelliset kokemukset

Luotan lääkäriin ja kaatua en tahdo. Olen eilisestä saakka muistellut elämäni hengellisiä kokemuksia ja aikonut kirjoittaa niistä. Myös työtoverini muisteli tänään yhteisessä työhuoneessamme syvintä hengellistä kokemustaan, joten nyt on minun vuoroni. Ennen iltauintia upotan teidät omaan kokemusmaailmaani.

Kuuntelin eilen Vaasan radiosta messua ja nautin siitä, että veisuu kuului väkevänä. Siellä veisasivat Vaasan Suviseurojen järjestäjät hyvällä tempolla ja riemullisesti ja kuulosti siltä, että kirkon täydeltä. Oli kiitosjumalanpalvelus. Kaipasin olla mukana tuossa veisuussa, ja olisin voinut hyvin olla, vaikka en pistänyt tikkua ristiin noiden juhlien rakentamiseksi. Mutta yksi lapsistamme oli pitkästä aikaa kotona, ja siksikin lähdin Vaasaan vasta kasteelle.

En ollut vielä pappi 90-luvulla, kun kiertelin maakunnassa maallikkopuhujana eri tilaisuuksissa. Matkakorvauksia en perännyt ja aikaa meni sekä valmisteluihin että matkoihin. Kerran joku kysyi, että saatko sä itte noista tilaisuuksista mitään. Vastasin, että kun Untamalas on seurat, on vähä kun taivahas olis. - Siellä se veisuu oli sellaista.

Marraskuussa 2002 tiesin olevani viimeistä kertaa kirkolliskokouksessa edustajana mukana, koska lähellä olevan pappisvihkimyksen takia menettäisin maallikkomandaattini. Siellä oli ollut hienoa työskennellä ja hyvä työyhteys erilaisten kristittyjen kesken. Oli haikea mieli, mutta samalla sen verran iloinen, etten herkkyydestäni huolimatta vetistellyt - ennen kuin päätösjumalanpalveluksessa veisattiin lopun ylistysvirtenä Ratki taivaassa. Tuo porukka kun osasi todella veisata, niin mieleen juolahti ajatus, että en ehkä ennen taivasta saa kokea enää tällaista virsilaulua - ja silloin padot aukenivat.

Jotkut voivat luulla, että jumalanpalvelukset uudistuvat jollain tempuilla. Loppujen lopuksi ainakin minulle tärkein messu-uudistus olisi se, että kirkot täyttyisivät ja seurakuntalaiset veisaisivat rohkeasti täysin palkein. Itselläni oli kansakoulun alaluokalla kuutonen laulusta, mutta harjoitus on tehnyt miltei mestarin. On pötyä, että meidän nykyinen virsikirja olisi murheellinen, suurin osa virsistä soi duurissa ja valaa toivoa. Virret puhuvat keskeisistä uskonasioista ja kannattelevat tärkeät rukouksemme Jumalan luo.

Eilistä messua kuunnellessa ajattelin että kunpa monilukuiset lestadiolaiset osallistuisivat usein jumalanpalveluksiimme, sillä he todella osaavat veisata. On se sääli, että me kristityt kokoonnumme eri seuroissa eikä tulla yhteen. Entä jos pidettäisiin seurat viikolla ja kaikki kokoontuisivat samaan messuun sunnuntaina? Se olisi valtava todistus ja ilo. Ehkä toiveajattelua, mutta voi tässä vielä niinkin käydä, että kristityt löytävät toisensa. 

Ja samaa virttä veisaat siinä sinä,
samaa kuin minä,
ja virttä samaa koko kirkkokansa.
Kuin lämmin laine kulkein kulkuansa
se soljuu sydämestä sydämeen...
(Mirjami Lähteenkorva)

Kärsimyksen ongelma

Tämän taulun olen pistänyt
kaappiin piiloon

Jos Jumala on kaikkivaltias ja rakastava, miten hän sallii? Tästä meinasin kirjoittaa jo eilen illalla. Joku kokee tämän kysymyksen niin kipeänä, että se estää uskomasta kristinuskon rakastavaan Jumalaan. Itse olen jotenkin yrittänyt opetella ottamaan elämässä vastaan sen mitä tulee, ja luottamaan siihen, että Jumala voi muuttaa pahankin hyväksi. Suuressa murheessa hän voi antaa lohdutuksen ja elämän vaikeista asioista hän voi avata tien, joka on entistä parempi. Hän voi sallia myös pimeän yön, mutta yössäkin hän tahtoo antaa meille turvan niin että uskomme kestäisi loppuun asti. 

Mietin tätä toissa iltana kun olin eräänlaisessa parantamiskokouksessa. Ajattelin, että en kaipaa sellaista väkevää hengellistä kokemusta, parantumista tai suurta ihmettä. Näen tuollaisessa toiminnassa paljon ongelmia. Rukoilen, että uskoni kestäisi kaikki ne koetukset, joita elämä tuo tullessaan. Toivon, että voisin aina luottaa Jumalan hyvyyteen.

Juuri viime sunnuntaina lainasin saarnassani raamatunkohtaa, jonka mukaan Jumalan kädestä tulee niin onni kuin onnettomuus. Jumala antaa valtaapitäville vallan ja taas ottaa sen pois. Puhtaaksi viljeltynä tämä on ankaraa ja vaikeasti käsitettävää tekstiä. Norjan joukkomurhan jälkeen tanskalaiset teologit pohtivatkin, ohjasiko Jumala siis tappajan kättä. Kärsimystä paljon pohtinut teologi Leif Andersen kirjoitti, että se mitä Jumala sallii ja se mitä hän tahtoo ovat eri asia. Emmekä voi siirtää Jumalan kaikkivaltiutta maailmanselitykseksi jonka voi ajattelematta ja ajattelemattomasti singota kärsivälle ihmiselle. On eri asia uskoa olevansa Jumalan turvallisissa käsissä ja eri asia selittää Jumalan tahdolla kaikkea mitä tapahtuu. Ymmärrän sen niin, että ei pidä suorasukaisesti ajatella että pahuus, vääryys ja luonnonmullistukset toteuttaisivat Jumalan tahtoa maailmassa ja yksityisen ihmisen elämässä.

Jumala on luonut tämän maailman, missä on vaaroja, ja hän on sallinut ihmisen tehdä vääriä valintoja. Onnettomuudet ja sairaudet voivat minua kohdata, ja toinen ihminen on joskus osoittautunut petolliseksi, epäoikeudenmukaiseksi ja raatelevaksi. Suojelusenkelit eivät aina varjele. Jumalan tarkoituksia en ymmärrä.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa tahdon luottaa siihen, että Jumala voi pahankin kääntää hyväksi. Monen vaikean asian kautta hän on tahtonut kutsua minua oikealle tielle. Rakkaus on voinut kätkeytyä siihen, mikä on tuntunut ylivoimaiselta kestää. Katkera murhe voi muuttua onneksi. Ja se, mikä jää toteutumatta tässä elämässä, voi toteutua riemullisesti siinä toisessa todellisuudessa, missä ei enää ole syntiä eikä kuolemaa.

Papin uskollinen ystävä

Skotlanninpaimenkoira Fiona täyttää tänään kymmenen vuotta. Kun se tuli taloon, olin lopettelemassa työuraani Jurvan seurakunnassa ja leikkasin mietteissäni matonkuteita. Koiranpentu leikki tuvassa ja arvelin, että se tulisi aina pitämään saksien ääntä rauhoittavana. En ymmärtänyt, että pientä koiraa olisi pitänyt sosiaalistaa, viedä enemmän ihmisten ilmoille ja kutsua tuttavia kylään. Siitä kasvoi vähän ihmisarka ja yllättäen myös traktoria pelkäävä koira, vaikka sai asua maatalossa. 

Ensin alkuun tuntui oudolta, että kuono kasvoi pitkäksi, kun olimme tottuneet lyhytkuonoisiin koiriin. Sitten koira alkoi näyttää kauniilta juuri sellaisena kuin on. Parasta Fionassa on ollut sen uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä. Se on kulkenut kanssani satoja kilometrejä marjasoilla ja pyörinyt ympärilläni pudotellen kypsiä marjoja sammalikkoon. Siitä en ole sitä koskaan torunut, koska seura on tuntunut niin iloiselta ja mukavalta. 

Fiona 2-vuotiaana, Martta Perälä

Oheinen kaunis kuva ystävästäni on kuin muotokuva. Tyttäreni on ottanut sen Fionan ollessa vielä aivan nuori koira. Kuvan salaisuus on siinä, että se on otettu halvalla kännykällä, jossa on todella vähän pikseleitä. Taiteellinen vaikutelma on mielestäni kymmenen pistettä. 

Jo nuorena Fiona säikähti traktoria ja sai paniikkikohtauksen. Se juoksi suoraan kolmostielle ja jäi auton alle. Auto ajoi kokonaan sen yli. Haavoittuneena se pakeni pimeään. Poikani löysivät sen ja kantoivat kotiin. Koira oli todella kipeä ja häntänikama oli murtunut niin ettei häntä noussut. Mutta eläinlääkärin hyvillä ohjeilla olo alkoi vähitellen kohentua ja häntäkin nousi jo vajaan vuoden kuluttua. Vieläkin colliepaniikki voi yllättää traktorin äänestä ja puintiaikana koiruli ei oikein uskalla ulkoilla ennen pimeän tuloa. 

Koiralla on siis traumoja, vaikka sitä ei ole koskaan kohdeltu kaltoin. Myös meillä kaikilla ihmisillä on traumoja, jotka vaikuttavat elämäämme. Niiden kanssa voi kuitenkin elää, ja elämä voi olla jopa kaunis ja onnellinen huolimatta kivuista ja kauhuista.

Kuva: Martta Perälä 

Kun sisareni Saara oli aivan pieni, luimme kerran yhdessä iltarukouksen, missä rukoiltiin ensin kaikkien perheenjäsenten puolesta ja jatkettiin sitten kissojen ja lehmien nimillä: Siunaa Tupsua, siunaa Hipsua, siunaa Tuuteria, siunaa Poppanaa... Siihen hän nukahti. Ja tuosta rukouksesta jäi hänelle tapa, kuulin kuinka hän usein sängyssään kävi läpi tätä rakasta litaniaa. Eläinrakkaus on periytynyt polvesta polveen.

Raamatussa sanotaan, että Jumala auttaa ihmistä ja eläintä. Rakastan myös Jesajan kirjan taivaskuvia, missä lehmät ja emokarhut tai sudet ja lampaat käyvät yhdessä laitumella. Jumalan pyhällä vuorella kaikki vihollisuudet myös hmisten välillä ovat lakanneet. Koko luomakunta on yhtä. 

Hyvä henki

Minussa elää pieni vastarinnankiiski. Kun muut kirjaavat päivän positiivisia asioita, minun tekee mieli havainnoida negatiivisia asioita. Se on hauskaa niin kauan kuin havainnot ovat harmittomia. Yleensä ovat. Elän nyt sellaista elämänvaihetta, että kiitollisuus on kuitenkin päällimmäisenä. Enkä koputa puuta, sillä Jumalan kädestä tulee niin onni kuin onnettomuus, ja ne molemmat näyttävät kuuluvan vääjäämättömästi elämään.

Näin kirkkokahveilla kaksi uutta vaasalaista, jotka sanoivat kuin yhdestä suusta, että meidän seurakunnassamme on hyvä henki. Niin minustakin. Jos jossain työpaikalla tai tilaisuudessa on huono henki, varsinkin vierailija huomaa sen yleensä hyvin pian. Voi johtua omasta rentoudestanikin, mutta olen tänä syksynä kokenut erityistä iloa siitä kun saan tehdä työtä Vaasassa. 

Meillä taitaa olla myös me-henkeä sopivassa määrin. Itse huomaan sen siitä, että ärsyynnyn, jos joku arvostelee kollegojani tai jos joku vierailija tulee seurakuntaamme kuin joku suuri guru vaatien ja moitiskellen. Vierailijalla voi toki olla jotain arvokasta tuotavana, mutta jos hän ei arvosta seurakunnan perustyötä, hänen käyntinsä tuskin rakentaa seurakuntaa. Kaiken kaikkiaan arvioin mielessäni seurakunnan viikkotoimintaa siitä näkökulmasta, rakentaako se yhteyttä ja yhteisöllisyyttä joka sitten porisee seuraavan pyhän kirkkokahveilla ja kilvoittelee viikolla säteillen hyvyyttä lähelle ja kauas. 

Joskus vähemmän on enemmän, joskus täytyy tehdä jotain uudella tavalla. On suuri ilo, kun saa olla miettimässä miten kohtaisimme enemmän ja syvemmin seurakuntalaisiamme ja kaupunkimme asukkaita. Onneksi kaikki ei ole meidän seurakunnan työntekijöiden varassa, vaan jokainen Kristuksen oma voi kantaa ilosanomaa sanoin ja teoin. Sekin on taas koettu tällä viikolla.

Mistä hyvä henki mahtaa tulla? Se sisältää kunnioitusta, avoimuutta, kannustamista ja välittämistä. Entä jos henki kirjoitetaan isolla?  Pyhä Henki on rakkauden Henki, joka voi synnyttää hyvää henkeä ihmisten välille. Pyhä Henki ei epäile uskoamme, vaan tahtoo vahvistaa sitä, osoittaa Kristukseen.

Kissanpäivät

Olemme taas tänään vallanneet nojatuolin: talon 11-vuotias kissa Raita ja minä. Löytökissa Sissikin on välillä istunut sylissä, mutta sitä taisi hermostuttaa kudinpuikkojen kilinä, joten se makoilee nyt sängyllä.

Raita on arvokas kissa, sillä se on hyvä hiirikissa, ja sen taidoille on ollut käyttöä tänä syksynä. Toisinaan se mourustaa ulkoportailla saaliinsa kanssa ja haluaa antaa Sissille lämmintä ruokaa. Sissi ei tiettävästi ole Raidalle sukua, mutta on vähän samannäköinen. Sissin karva on ihanan pehmeä, ja siitä löytyy vielä leikkisyyttä. Sissistä on tullut nuoresta iästään ja pienestä koostaan huolimatta kesällä isoäiti. Olemme saaneet netin välityksellä seurata sen lastenlasten kasvua Haminassa. 

Rippikoulussa tehtiin joskus rukoushelminauha, jossa yksi sininen helmi oli Pyhän huolettomuuden helmi. Luulen, että kissat voisivat opettaa minulle pyhää huolettomuutta, ja tarvitsen sitä taitoa. Tänä syksynä olenkin huomannut, että alan luottaa siihen, ettei kaikkea tarvitse valmistella ja suunnitella etukäteen. En aina ennenkään ole ehtinyt, mutta olen varmasti kantanut siitä vähän huonoa omaatuntoa. Nyt olen kokenut, että joihinkin tilanteisiin saa ja pitääkin mennä rohkeasti omana itsenään kahta tyhjää kättä heittäin. Sen ei tarvitse olla toisten ihmisten aliarvioimista, vaan tervettä luottamusta läsnä olemiseen ja myös johdatukseen. Toisaalta on ilo, että joitakin asioita, kuten saarnoja saa miettiä enemmän - Raamattuun syventymisestä aina itsekin saa vahvistusta uskolleen.

Kissan elämästä on kuitenkin vaikea omaksua tuota levollisuutta, millä kissa nauttii vatsa täynnä lämmöstä ja pehmeästä makuualustasta. Uskon, että jokainen meistä tarvitsee myös päiviä, jolloin saa löhötä, kismitellä ja luottaa siihen, että kyllä minusta huolta pidetään. Iloitaan kissanpäivistä! 

Elämän haaskaus

Mikä tahansa elämän haaskaus,

taivas vastaa rukoilijalle:

- Totisesti, minä sanon sinulle:

tänä päivänä pitää sinun oleman

minun kanssani paratiisissa. 

Mark 15:34, Luuk 23:46,43

(Irja Hiironniemi) 

Vietimme tänään Kirkkopuistossa lämminhenkisen muistohetken huumeisiin kuolleille. Oli kaunis ilta ja meitä oli koolla puolensataa henkeä. Lopuksi sytytimme kynttilät toivon puun juurelle.

Päihteiden usein suorastaan itsetuhoinen käyttö on elämän haaskausta. Mutta elämää voi haaskata muutoinkin. 

Haaskaan joskus elämääni käyttämällä aikaa väärin, johonkin aivan turhaan. Haaskaan elämää takertumalla pieniin asioihin ja laiminlyömällä todella tärkeitä asioita. Haaskaan elämääni kantamalla mielessäni katkeruutta, kun voisin kiinnittää huomioni siihen, mikä on hyvin. Haaskaan elämääni hölpöttämällä turhaa silloin, kun voisin olla hiljaa ja kuunnella muita. Haaskaan elämääni tavoittelemalla vääriä asioita, jotka eivät tuota onnea. 

Tämän haaskatun elämäni saan kuitenkin viedä Jumalalle rehellisesti ja selittelemättä. 

Mandelan perintö

On mielenkiintoista, miten helposti me ihmiset oikeutamme tekemämme vääryydet. Me puolustelemme ja kieroilemme ettei vain tarvitsisi myöntää mitään. Tämä ulottuu myös oikeuslaitokseen. Syytetyn ei tarvitse muistaa mitään eikä kertoa sellaista joka olisi itselle vahingollista. Valehtelu ei lisää tuomion pituutta. Eikö maalaisjärki sano, että sen pitäisi olla päinvastoin?

Jatkan eilen aloittamastani Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon purkamisesta. Totuuskomissiota johti anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutu. Nimensä mukaisesti koston kierteestä pyrittiin eroon etsimällä esiin totuus. Se joka tunnusti olleensa osallinen rikoksiin, jotka liittyivät politiikkaan, saivat anoa armahdusta. Ne jotka eivät tunnustaneet, saattoivat joutua oikeuteen vastaamaan teoistaan. Totuus joka osapuolten kuulemisessa paljastui, oli karmeaa kuultavaa ja myös vapaustaistelijoiden ANC häpesi loppuraporttia niin että olisi halunnut pimittää sen. Ajattelen, että kuitenkin totuuden myöntäminen vapautti ja puhdisti. Raamatussa sanotaankin että totuus tekee teidät vapaiksi.

Mielenkiintoista, että tuoreessa Lähetyssanomissa on artikkeli Etelä-Afrikasta. Nelson Mandelan jälkeen kehitys ei ole kulkenut niin kuin olisi toivottu. Nyt siellä on väkivaltaisuuksia maahanmuuttajia kohtaan. Valkoiset hallinnoivat edelleen 90 % maa-alasta, ja ovat alkaneet häätää mustia asuinalueiltaan, joilla he ovat hoitaneet karjaansa jo monien sukupolvien ajan. Häädöt voivat tapahtua niin että talot rikotaan ja karja anastetaan. Mustien mielestä maa kuuluu alunperin heille, ja valkoiset ovat ottaneet sen hallintaansa laittomasti. Ja maattomat purkavat katkeruuttaan muista Afrikan maista tulleisiin pakolaisiin. 

Etelä-Afrikkaan on tullut kolme miljoonaa laitonta siirtolaista ja turvapaikanhakijaa. Asukaslukuun suhteutettuna määrä on sama kuin jos Suomeen tulisi 330 000 turvapaikanhakijaa. Mutta Etelä-Afrikan ongelma on se, ettei omillekaan riitä elämän välttämättömiä tarpeita, kuten vettä, ruokaa ja asuntoa. Yhteiskunnassa ei ole oikeudenmukaiset olot ja leivänpalasta joudutaan taistelemaan. Eräs kollegani sanoi, että jos rikas Eurooppa ei pysty järjestämään siirtolaisongelmaa, niin ollaan me kyllä aika heikkoja.

Kirkot pystyvät tekemään Etelä-Afrikassa rauhantyötä, sillä niin mustat kuin valkoiset käyvät kirkoissa ja kuuntelevat pappejaan. Kirkot auttavat myös vääryyttä kärsineitä hankkimaan oikeutta oikeusteitse. Rauhan takeita ovat ihmisarvo, oikeudenmukaisuus ja totuus. Jumala siunatkoon kirkkojen taistelua sovinnon ja rauhan puolesta Etelä-Afrikassa! Jumala siunatkoon kristillistä lähetystyötä ja meitä lähettäjiä. 

Vahtua armottomille

Joku kavereista mainitsi päivityksessään kermavaahdon ja heti piti ruveta vatkaamaan. Kermavaahdon lisukkeeksi nautimme mustikoita ja karpaloita. Marjoja ja kermavaahtoa, siinä lapsuuden terveyspommi. Vaahdon kanssa happamatkin marjat on helppo niellä. Entä mikä on se vaahto, joka auttaa nielemään elämän katkerat kuluttavat hapot? 

Eilisen päivän sanoma oli anteeksiantamisen sanomaa. Anteeksiantamus ei ole helppo asia, siinä on nielemistä. Siksi tarjosimme Rauhan päivänä ohikulkijoille tyrnimehua: Rauha on jotain juotavaa! Rauha vaatii nielemistä, mutta on, ah, niin terveellistä. Jos pystyy antamaan anteeksi, voi itse paljon paremmin. 

Nelson Mandelan elämänkerrassa olen juuri päässyt mielenkiintoisimpaan kohtaan: Miten hän pystyi antamaan anteeksi heille, jotka panivat hänet lähes 30 vuodeksi vankilaan ja jopa ystävystymään vankila-aikaisten vihollistensa kanssa? Miten Etelä-Afrikkaan saatiin sovinto rotuvihamielisyyksien ja lukemattomien murhien jälkeen? Mandelalle sovinto oli merkki rohkeudesta eikä heikkoudesta. Hän näki että tulevaisuus on kaikille valoisampi jos voidaan tehdä sovinto. Asetettu totuuskomissio lähti siitä, että asiat selvitetään ja annetaan anteeksi. En ole vielä ehtinyt lukea tuota kappaletta enkä oikeastaan ymmärrä miten on mahdollista, että apartheidin läpitunkemassa maassa päästiin niinkin rauhanomaisesti kiinni uuteen aikaan. 

Lukemieni yli 500 sivun perusteella olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että Mandelan kiinnostus ihmisiin oli se vaahto, joka auttoi häntä näkemään loukkausten ja haavojen yli. Hän pystyi eläytymään toisen lähtökohtiin ja näkemään, mistä väärinkohtelu ja suoranainen pahuus kumpusivat. Hän pystyi näkemään miten rajoittuneita ihmiset ovat, ja hyväksymään sen. Hän ei luokitellut ihmisiä toivottomiin tapauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa, vaan oli valmis pettymystenkin jälkeen taas luottamaan ja näkemään hyvää. Luulen, että nykyisessä ajassamme on apartheidin kaltaista leimaamista, jonka takia meidän on vaikea ylittää rajoja lähipiirissämmekään.

Sain ystävältäni Helena Autiolta eilen sähköpostiviestin ja siinä oli otsikkona Anna anteeksi. Ensin ajattelin, että Helena höpsöttelee, hänellä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää. Sitten tajusin, että kyseessä on runo tärkeästä asiasta. Saatteena oli vielä sanat: Anteeksiantoon on varmasti jokainen joskus kompastunut. Allekirjoitan ja totean että yleensä lepyn herkästi, mutta joitakin sellaisia asioita on, jotka tulevat mieleen kun rukoilen Isä meidän -rukouksen anteeksipyyntörukousta Anna meille anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Se on hyvä rukous, siinä kohdassa voi kiittää siitä, että Jumalan armo on suurempi kuin meidän - ja pyytää että oppisi ymmärtämään ja antamaan anteeksi.

Anna anteeksi

pieniä, helppoja sanoja

monesti vaikeita lausuttavaksi.

Mikä voimanlähde kätkeytyy

noihin kahteen sanaan.

Katkeruuden tuhoava ote

                 irtoaa.

Mikä vapautus ja ilo

anteeksiantamus silloin,

kun pyyntöä ei koskaan kuulunut.

Sinä, Vapahtaja,

joka annoit anteeksi

                 koko maailmalle,

Sinä, joka sovitit syntimme,

auta näkemään ihmisessä

Jumalan kuva.

Pidä luukut avoinna

Jumalan tuulen tulla

puhaltamaan anteeksiannon

terveeksi tekevä kirkkaus.

 (Helena Autio) 

Pyhät työkaverit

Onpa minulla lahjakkaita ja mukavia työtovereita! Heitä ajatellen olen viettänyt tänään Kaikkien pyhien päivää. Olen nyt ollut muutamia päiviä fyysisesti etäällä virkapaikaltani ja ehkä se auttaa hahmottamaan, että on onni kun saa työskennellä sellaisessa työyhteisössä, johon on mukava taas palata, kun kurssit ja vapaapäivät ovat takana. 

Työkaverini ovat motivoituneita ja sitoutuneita työhönsä. Ajattelen ennen kaikkea heitä, jotka parhaiten tunnen yhteistyön kautta, eli heitä, jotka kohtaavat työssään seurakuntalaisiamme - nuorisotyönohjaajina, lastenohjaajina, diakoniatyöntekijöinä, kanttoreina, vahtimestareina, toimistosihteereinä, keittiöhenkilökuntana, tiedottajina ja pappeina. He eivät pönötä, vaan esiintyvät aidosti ja raikkaasti. He kohtaavat ihmisiä ystävällisesti, antavat kiitosta ja etsivät uusia tapoja tehdä työtä. Heihin voi luottaa: Kaikki hoitavat osuutensa sovitusti. 

Olen monta kertaa tuntenut salaista ylpeyttä työyhteisöstäni. Voin esimerkiksi nyt paljastaa sellaisen salaisuuden, että lähes aina kun kuuntelen jotain radioitua messua, jossa papit pukevat helposti vähän etäisen esitystyylin päälleen, ajattelen, että onneksi kollegani Vaasassa ovat varsin luontevia ja tavallisia persoonia, joita mielelläni kuuntelen.  

Kyllä meillä työntekijöillä vikamme on, emmekä aina pysty parhaimpaamme, mutta voi kuinka hyvältä tuntuu ajatella miten paljon meillä on osaamista, lahjoja ja hyvää tahtoa viedä eteenpäin sanomaa Kristuksesta. Työn innostus tulee varmasti siitä, että me koemme myös itse tarvitsevamme Herraa, häntä joka katsoo silmiin, näkee ja välittää. Jeesuksesta Kristuksesta säteilee se rakkaus ja armo, joka tekee meistä - ei täydellisiä, mutta pyhiä.