Papin uskollinen ystävä

Skotlanninpaimenkoira Fiona täyttää tänään kymmenen vuotta. Kun se tuli taloon, olin lopettelemassa työuraani Jurvan seurakunnassa ja leikkasin mietteissäni matonkuteita. Koiranpentu leikki tuvassa ja arvelin, että se tulisi aina pitämään saksien ääntä rauhoittavana. En ymmärtänyt, että pientä koiraa olisi pitänyt sosiaalistaa, viedä enemmän ihmisten ilmoille ja kutsua tuttavia kylään. Siitä kasvoi vähän ihmisarka ja yllättäen myös traktoria pelkäävä koira, vaikka sai asua maatalossa. 

Ensin alkuun tuntui oudolta, että kuono kasvoi pitkäksi, kun olimme tottuneet lyhytkuonoisiin koiriin. Sitten koira alkoi näyttää kauniilta juuri sellaisena kuin on. Parasta Fionassa on ollut sen uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä. Se on kulkenut kanssani satoja kilometrejä marjasoilla ja pyörinyt ympärilläni pudotellen kypsiä marjoja sammalikkoon. Siitä en ole sitä koskaan torunut, koska seura on tuntunut niin iloiselta ja mukavalta. 

Fiona 2-vuotiaana, Martta Perälä

Oheinen kaunis kuva ystävästäni on kuin muotokuva. Tyttäreni on ottanut sen Fionan ollessa vielä aivan nuori koira. Kuvan salaisuus on siinä, että se on otettu halvalla kännykällä, jossa on todella vähän pikseleitä. Taiteellinen vaikutelma on mielestäni kymmenen pistettä. 

Jo nuorena Fiona säikähti traktoria ja sai paniikkikohtauksen. Se juoksi suoraan kolmostielle ja jäi auton alle. Auto ajoi kokonaan sen yli. Haavoittuneena se pakeni pimeään. Poikani löysivät sen ja kantoivat kotiin. Koira oli todella kipeä ja häntänikama oli murtunut niin ettei häntä noussut. Mutta eläinlääkärin hyvillä ohjeilla olo alkoi vähitellen kohentua ja häntäkin nousi jo vajaan vuoden kuluttua. Vieläkin colliepaniikki voi yllättää traktorin äänestä ja puintiaikana koiruli ei oikein uskalla ulkoilla ennen pimeän tuloa. 

Koiralla on siis traumoja, vaikka sitä ei ole koskaan kohdeltu kaltoin. Myös meillä kaikilla ihmisillä on traumoja, jotka vaikuttavat elämäämme. Niiden kanssa voi kuitenkin elää, ja elämä voi olla jopa kaunis ja onnellinen huolimatta kivuista ja kauhuista.

Kuva: Martta Perälä 

Kun sisareni Saara oli aivan pieni, luimme kerran yhdessä iltarukouksen, missä rukoiltiin ensin kaikkien perheenjäsenten puolesta ja jatkettiin sitten kissojen ja lehmien nimillä: Siunaa Tupsua, siunaa Hipsua, siunaa Tuuteria, siunaa Poppanaa... Siihen hän nukahti. Ja tuosta rukouksesta jäi hänelle tapa, kuulin kuinka hän usein sängyssään kävi läpi tätä rakasta litaniaa. Eläinrakkaus on periytynyt polvesta polveen.

Raamatussa sanotaan, että Jumala auttaa ihmistä ja eläintä. Rakastan myös Jesajan kirjan taivaskuvia, missä lehmät ja emokarhut tai sudet ja lampaat käyvät yhdessä laitumella. Jumalan pyhällä vuorella kaikki vihollisuudet myös hmisten välillä ovat lakanneet. Koko luomakunta on yhtä.