Itku ei oo kaukana mutta on naurukin lähellä

Eilen illalla oli valtavan innostava ilta, kun kaksi Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -verkoston kautta tullutta opettajaa oli kouluttamassa suomen kielen kielioppaita. Saimme lyhyellä haulla kasaan peräti 25 pätevää kielioppaan alkua. He voivat pitää mielenkiintoisen verkkomateriaalin tuella suomea taitamattomille turvapaikanhakijoille 10 kielenoppimistuntia. Osallistujat saavat puhua paljon toistaen oppimistilanteessa lauseita vuorovaikutteisesti. Uskoisin sen olevan heille järkevää ja mielenkiintoista tekemistä. Myös seurakuntalaisemme saavat tehdä mieluisaa vapaaehtoistyötä. Joukossa oli myös monta sellaista, jotka lupautuivat toimimaan organisaattoreina.  

Yritin toivottaa ryhmän tervetulleeksi ja sanoa jotain myös lopuksi, mutta yskitti niin mahdottomasti koko illan. Kun talo tyhjeni ja jäin järjestelemään tavaroita, sanoin kyynel silmässä ääneen että Jeesus nyt en meinaa enää jaksaa. Roudasin erilaisia teknisiä vehkeitä ja kahvitustarpeita ympäri toimitilakortteliamme. Luokan pöytiä en enää jaksanut pyyhkiä, vaikka tiesin että kasvatustyön kollegani kokoontuvat aamulla kokoukseen tuohon tilaan. Anteeksi heille! Kaikeksi onneksi paikalla ollut lääkäri oli unohtanut jotain ja kun hän tuli sitä hakemaan, kysyin kannattaisiko tästä yskästä mennä työterveyteen. Hän sanoi että ehkä kannattaisi, sillä Vaasassa on nyt liikkeellä tavallista enemmän mykoplasmaa. Hän auttoi minua myös kahvikärryn kanssa. Alkuillasta olin nähnyt erästä toista lääkäriä toisessa tilanteessa ja hän oli sanonut, että joo nyt on aika pahaa yskää liikkeellä, mullakin on ollu - joten jälkimmäisen lääkärin unohdus ja siihen liittyvä kannustus oli tarpeen että rohkenin varata vielä aamuksi ajan työterveyshoitajalta. 

No, yskin koko yön enkä nukkunut kuin pari tuntia. Kun aamulla tokkurassa yritin pukea itseäni lähteäkseni työterveyteen, muistin miten kerran kävi - ja rupesi kaikesta huolimatta naurattamaan, joka tietysti muuttui pian yskäksi ja miltei itkuksi. Minä kun en yleensä kotona mielelläni käytä erästä pienehköä vaatekappaletta. No, olin erään kerran kuumeinen kun lähdin Herhiläiseen, enkä muistanut lisätä vaatetusta kuin päällypuolelle. Lääkäri halusi kuunnella keuhkoja ja kun nostin herralle paitaa, kauhistuin ja minua nolotti aika tavalla. Ajattelin että jos eivät tässä talossa aiemmin olleet ymmärtäneet että pastorilla ei taida olla kaikki kohdillaan niin nyt se taisi käydä varsin selväksi. Lääkäri ei ollut huumorimiehiä, joten en uskaltanut yrittää väittää että minulla saattaa olla tanskalaisia sukujuuria. Kaikesta huolimatta en meinannut silloin saada sairauslomaa vaan jouduin lopulta kysymään paljonko pitää olla kuumetta että otetaan puheeksi työssä jaksaminen. Tänään minut otettiin todesta heti, ilmeisesti siksi että olin unohtanut pestä ja kammata tukkani ja se roikkui rasvaisena otsalla korostaen kalpeaa ulkomuotoani. Sain sekä lääkäriajan että lääkkeet ja muutaman päivän sairausloman. 

Eilen aamulla huomasin, että kissat eivät ole empaattisia, mutta koirat ovat. Heräsin järkyttävään päänsärkyyn ja jouduin oksentamaan. Kissa kulki perässä ja naukui katkeralla äänellä aamupalaa. Koira sen sijaan tuli vessan ovelle ja katsoi hyvin huolestuneena pää kallellaan että joko tilataan ambulanssi.

Muistan että kerran lapsena minulla oli aivan kamalan pitkä yskä ja syljeskelin vertakin. Vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen huomiota, mutta seurakunnan nuorisotyönohjaaja sanoi että sun pitäis mennä lääkäriin. Liekö 40 vuoden muistot jo kultaantuneet, kun minusta tuntuu, että tämä nykyinen tauti on vielä kivulloisempi ja tuntuu henki loppuvan. En suosittele kenellekään, mutta en osaa sanoa miten tauteja voisi välttääkään, kun edes karpalot eivät varjele kaikelta pahalta. Joskus on vain otettava mitä annetaan, onneksi usein annetaan myös ihmisten empatiaa ja ystävällisyyttä hengen pitimiksi. Mutta nyt nukkumaan!