perjantai 29. tammikuuta 2016

Luottamus

Isännän tekemä "puutarharyhmä"
Talviloman levähdyspaikka on jäänyt taakse. Olen kotoillut sukkia kutoen ja muistellut hauskaa tapausta hiihtoladulla. Vastaamme hiihteli toissa aamuna - silloin kun yritin olla valittavainen - nuori hehkeä sporttinen nainen kuunnellen musiikkia korvanappistereoistaan. Tervehdin häntä sanoen Moi ja nyökäyttäen päätäni ajatellen jos hän ei kuule. Nainen vilkaisi minua kummissaan eikä vastannut tervehdykseeni. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän huikkasi iloisesti Terve - perässähiihtäjälleni. Olen huomannut muulloinkin tällaisen latukulttuurin, että naiset tervehtivät kohteliaasti miehiä ja miehet naisia.

Asialle löytyi nyt kyllä toinenkin selitys, sillä perässähiihtäjä kertoi, että tämä oli se joka tuli eilen lumikengillä Riihituvalle. Ahaa - se nuori nainen, joka oli katsonut että ladulla on niin paljon lunta, että voisi hiihdon sijasta kenkäillä. Mietin tyytyväisenä, että tuo minun mieheni on yhä pidetty naisten keskuudessa. Kun menin hänen kanssaan kihloihin, joku kesätyökaveri loihe lausumaan haikeasti: Kyllä Joukolla olis ollu ottajia. Se kuulosti hauskalta, olin siis voittaja!

Isännän panemaa raja-aitaa
Ja kyllähän minä olen voittaja ollut. Minä, joka nuorena kuvittelin eläväni yksinäistä vanhanpiian elämää, olen saanut ison ihanan perheen. Puolisoon on saanut luottaa käytännön töissä ja rakkausasioissa. No, tuossa oli nyt kyllä ylisanoja. Koskaan en ole nimittäin voinut luottaa siihen että hän toisi kaupasta mitä listaan on kirjoitettu. Mutta ei ole tarvinnut tulla mustankipeäksi kokousmatkoista. Siksi kai meidän puutarhassa on nurmikko pidetty vihreänä ja usein aika pitkänä, vaikka talossa on päältäajettava ruohonleikkuri. 

Kiitos jokaiselle luotettavalle naiselle ja miehelle, joka tätä maata rakentaa perhettä kasvatellen ja elättäen, osoittaen rakkautta hyvin käytännöllisellä tavalla. 


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kuoleminen alkaa

Aamulla yritin löytää kaikkea surkeaa ja säälittävää ääneen. Sanoin että ei luista yhtään, vaikka ajattelin mielessäni, että voitelu osui taas nappiin. Voihkin että kyllä on raihnainen olo, vaikka potkussa tuntui olevan kohtalaisesti voimaa. Pitoa en kehdannut moittia, koska suksi ei kertaakaan lipsahtanut. Niinpä valitin että takamus on kipeä. Takaa kuului ääni, että ainakin se näyttää hyvältä. En muista keksinkö tuon jälkeen enää mitään valitettavaa.

Oli tavoitteena kiertää suksilla kotolenkki 17 km ja se oli kova tavoite. Eilen se jäi minulta tekemättä, koska oli niin takkuinen keli ja lunta paljon ladulla. Sujuttelin reilun neljän kilometrin päästä takaisin mökille. Tänään jännitti, kun oli uusi yritys. Latu oli avattu ja keli oli mainio. Sopivasti pehmeää lunta ladulla, ettei potku sattunut polviin. Ei yhtään viimaa edes aukeilla paikoilla. Olin onnellinen ja lopulta se täytyi tunnustaa.

Takaa kuului eräällä suolla ääni: Noista puista tulee mieleen, että kasvu on lakannut ja kuoleminen alkanut. Sanoin, että sinähän puhut runoa, ja pysähdyin vaikuttuneena ottamaan kuvan männyistä. Sanat jotenkin sattuivat sydämeen, sillä sellainen olo minulla usein on, kun huomaan, etten pysty kehittymään henkisesti ja ruumis muistuttaa rapistumisesta. Erityisesti portaissa tunnen itseni vanhaksi. Kasvu on pysähtynyt ja kuolema edessä. Toisaalta perässähiihtäjä sanoo lohduttavasti, että harva meidän ikäinen jaksaisi kuitenkaan hiihtää näitä retkiä.


Itse sanoin myöhemmin, että kaunis portti. Tarkoitin vanhaa petäjää, joka kauniisti rytmitti suoraa reittiä alas laaksoon. Alamäki oli alkanut, eikä se tuntunut ollenkaan pahalta, vaikka elämässä alamäki ei aina tarkoita hyvää.

Taivun tähän ajatukseen, että en ole enää nuori, terve enkä vahva. Olen vanha ja viisas. En kasva, mutta minulla on varaa olla osaamaton ja myöntää epäonnistuminen. Ei tarvitse painaa toisia ollakseen itse jotakin. Kasvu on pysähtynyt, mutta olen kaunis.



maanantai 25. tammikuuta 2016

Valoa


Tänään maailma näytti valoisimmat puolensa. Tammikuun aurinko kultasi vaarat. Joku oli varannut meitä varten kiehisiä valmiiksi tulentekoon. Huomaavaisuus lämmitti samoin kuin tulet. Jäi sytykkeitä vielä seuraavallekin, kun olin varannut puukon mukaan. Paistoimme makkarat autiomökin kamiinan pesän suulla. 
Kelit ovat voitelun kannalta helpot. Olen aamuisin lisännyt aina jotain vanhojen vaksien päälle. Tänä aamuna vähän sinistä. Suksi luisti ja jaksoimme hyvin. Lihasoppa maistui pakkaspäivänä. Sydän on löytänyt paremman rytmin.

Minulla on usein mielessä runonsäe: Valossa näkyy kirjoitus. Olen varmasti ainakin kolmasti selannut runokirjojani löytääkseni kuka on kirjoittanut nuo kiehtovat sanat. Luullakseni Niilo Rauhala tai Irja Hiironniemi. Runokirjat eivät ole nyt käsillä.

Luulen, että kirjoituksessa on lupaus ja siksi tuo runonsäe on täynnä toivoa. Jumala loi valon, jotta kirjoitus näkyisi sinussa ja minussa ja ympäröivässä luonnossa. Valon kajo tuo esiin milloin mitäkin: Luojan kaunista käsialaa, rohkeutta ja rakkautta.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Rukoilevat puut

Joskus luonnossa on helppo rukoilla. Ja kun katselee ympärilleen, tuntuu että puutkin rukoilevat mukana. Osallistuimme tänään televisiojumalanpalvelukseen Kokemäen kirkkoväen mukana ja sitten lähdimme hiihtelemään, rukoushiihtoon. Yhteisöllisyys jäi puuttumaan, mutta joskus on hyvä olla rauhassa ja kilvoitella ihan yksin tai Jokun kanssa, jaksamisen rajoilla. 

Laulussa sanotaan, että Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa. Olen tuon usein kokenut todeksi. Mutta kyllä minulla on unelma myös seurakunnasta, missä kokoonnutaan yhteiseen messuun, ja sen jälkeen kirkkokahveille vaihtamaan kuulumiset. Siellä voi tutustua ja saada uusia ystäviä. Sellaistahan meillä Vaasassa onkin, mutta joskus toivoisin, että kirkossa olisi vielä rohkeampia laulajia, tai vielä enemmän väkeä, niin että veisuu kuuluisi väkevänä. Veisuu jos mikä on sellaista rukousta, mihin on helppo liittyä mukaan, yhteisöllisyyttä parhaimmillaan! Tuntuu että parempaan suuntaan ollaankin menossa. Jotkut seurakuntalaiset ovat viime vuosien aikana lähteneet omille naispappeusvapaille vyöhykkeille SLEY:n Lutherkirkolle tai Lähetyshiippakuntaan, ja jotkut ovat siirtyneet taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Mutta tilalle on tullut uutta väkeä! Jos asiaa katsoo myönteisesti, niin yhdestä messuyhteisöstä on kasvanut kolme ja vähän neljättä.

Eräs messussa tutuksi tullut ystävä sanoi toissa päivänä, että on tullut siihen tulokseen, että oleellisinta on se mitä Jeesus on tehnyt puolestani ja saan henkilökohtaisella uskolla tarttua Jumalan armon lupauksiin. Saan rukoilla ja luottaa Jumalan hyvään johdatukseen elämässäni. Ei sillä ole väliä, kuka Jeesuksesta ja Jumalan armosta kertoo, onko hän nainen vai mies, viisas vai tyhmä (lukija älköön vetäkö sanajärjestyksestä johtopäätöksiä).

Luonnossa liikkuessani olen pannut merkille, että eläimet pitävät naista jossain määrin vaarattomampana kuin miestä. 




lauantai 23. tammikuuta 2016

Kokemusasiantuntijoita

Eilen sain olla Hiippakunnan maahanmuuttajaseminaarissa Kuortaneen Haapaniemessä. Meitä oli pikkubussillinen, joista viisi oli kokemusasiantuntijoita eli maahanmuuttajia. Ajoin bussia, ja oli mukava kuunnella porinaa. Sudanilainen pastorimme Stefanos Khalifa oli juuri palannut Egyptistä, missä hän oli Sudanin kirkon kutsumana tapaamassa siellä asuvia sudanilaisia kristittyjä, joita on peräti puolisen miljoonaa! Egyptissä on kuulemma nyt aika hyvä tilanne, voi vapaasti harjoittaa uskontoaan. Sen sijaan Pohjois-Sudanissa on raskasta, monet papit ovat vankilassa ja Stefanos pyytää esirukousta kansansa puolesta. Stefanoksen lisäksi mukana oli englanninkielisen kansainvälisen seurakunnan pylväät Oliverit (David Oliver on anglikaanikirkon diakoni) ja hiljakkoin paluumuuttajana Vaasaan tulleet Kajavat (Juho Kajava on toiminut Inkerissä Pitkärannan seurakunnan kirkkoherrana).

Ryhmässämme oli myös kaksi luottamushenkilöä ja kaksi meitä työntekijöitä. Seminaarin anti ei ehkä ollut mikään päätä huimaava meille vaasalaisille, joilla on pitkä kokemus monikulttuurisuudesta. Mutta aina on innostavaa nähdä muiden seurakuntien ihmisiä. Ryhmämme jäsenet toivat keskustelupuheenvuoroissaan esille sitä runsasta toimintaa mitä maahanmuuttajatyön sihteeri Gina Rivera on ollut Vaasassa organisoimassa. Meillä on mm. kaksi sudanilaisten kristittyjen arabiankielistä jumalanpalvelusyhteisöä, luterilainen ja anglikaaninen. Stefanos on luterilaisen yhteisön pastori ja leipätyönään hän hoitaa vahtimestarien sijaisuuksia seurakuntayhtymässämme. Englanninkielisistä jumalanpalveluksista kolme kuukaudessa pidetään luterilaisen kaavan mukaan ja yksi anglinkaanisella kaavalla. 

Seminaarin alustuksista ja paneelista jäi itselleni ajatuksena itämään mahdollisuus ystäväperhetoiminnan laajentamiseen Vaasassa. Olisi hyvä tarjoita mahdollisimman monelle ulkomaalaiselle opiskelijalle ja muille maahanmuuttajille ystäviä, jotka lähtisivät mukaan kauppaan ja apteekkiin ja kutsuisivat kotiinsa suometettavaksi.
Vaasalaisia maahanmuuttajaseminaarissa
Kuva David Oliver
Alkuviikosta meillä oli suomenkielen kielioppaiden kokoontuminen. Se oli jatkoa joulukuun alussa pidetylle kielioppaiden kurssille. Mukana oli lisäkseni 14 pätevää ihmistä, jotka suunnittelivat Vaasassa pidettäviä suomen kielen alkeiskursseja turvapaikanhakijoille ja maahanmuuttajille. Mukava aktiivinen porukka on aloittamassa suomenkielen kurssin Palosaarella, Ristinummella ja Keskustassa. Lisäksi Ristinummelle löytyi tukea erään bulgarialaisen nuoren naisen aloittamalle maahanmuuttajatyölle. Gerbyhin tarvittaisiin vielä opettajia. Koin tuossa kokoontumisessa, että vapaaehtoiset alkavat kyllä aikuisina pätevinä ihmisinä toimimaan, kun heidät vain saattaa yhteen. Vapaaehtoistyö on seurakunnan suuri voimavara, jonka käyttöä voitaisiin edelleen lisätä.

Olen ollut aika väsynyt liittyen kotimurheisiin, sydän- ja nivelvaivoihin. Flunssa on onneksi hellittänyt ja on mahdollisuus palautua. Saan nyt olla viikon lomalla vetreytymässä. Kudon sukkia ja hiihtelen. Tämä on etuoikeuteni suomalaisena! 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Ihana leipä

Tänään on ihan yhtä toiveikas olo kuin 8.12.1987. Katsoin silloin iltauutisia ja ajattelin että ihmeiden aika ei ole ohi. Mihail Gorbatsov ja Ronald Reagan olivat pitäneet huippukokousta Washingtonissa ja tuloksia pidettiin merkittävinä maailmanrauhan kannalta. Ajattelin, että maailmalla on toivoa, oli kevyt ja hyvä mieli. Tuolla hetkellä perhettämme oli jo kohdannut tietämättäni suuri tragedia, mutta myös nämä valoisat ajatukset jäivät tuolta illalta mieleen.

Eilen ja tänään olen iloinnut kirkkojenvälisestä liennytyksestä. Oulun piispa Salmelle ja hänen delagaatiolleen oli annettu Pietarinkirkon roomalaiskatolisessa messussa yllättäen Herran ehtoollinen. Vieraat olivat menneet ehtoollisjonoon nöyrästi oikea käsi vasemmalla olkapäällä pyytämään siunausta, mutta heille oli jaettu katolinen ehtoollinen.


Kristittyjen yhteyden kipeä haava on ehtoollisyhteyden puuttuminen eri kirkkokuntien kesken. Jeesus lupasi rukoilla että hänen omansa olisivat yhtä, mutta tässä eivät Herran rukouksetkaan ole auttaneet. Suomen kirkko on ollut ekumeenisesti aktiivinen ja perinteisesti myös ehtoollispöytämme on ollut hyvin avoin eri tavoin ajatteleville kastetuille kristityille. Toisaalta on jouduttu toteamaan että joitakin kirkkokuntia loukkaa se, jos jaamme ehtoollista heidän jäsenilleen, vaikka emme jaa samaa ehtoollisteologiaa. Siksi piispat ovat antaneet ohjeet että toimisimme korrektisti, ettei vieraanvaraisuutemme haavoita ekumeenista yhteistyötä. Muistanpa miten unkarilainen harjoittelijamme nautti 90-luvulla muutaman kerran ehtoollista, kun kävimme kotipaikkani jumalanpalveluksessa - mutta sitten hänen katolinen Paterinsa ilmeisesti kielsi nauttimasta luterilaista ehtoollista, ja vieraamme tyytyi selailemaan kirkossa rukouskirjaansa. 

Nyt siis luterilaiset saivat Vatikaanissa yllättäen ehtoollista. Se on uusi ekumeeninen avaus ja toivonpa että jatkoa seuraa. Kirkkojen ei tarvitse yhdistyä eikä kaikista asioista tarvitse ajatella samalla tavoin, mutta olisi hyvä jos Kristuksen omat voisivat nauttia sakramentin samassa pöydässä. Meidän naisten ei vielä ilmeisesti pitkään aikaan kannata odottaa että pääsisimme ortodoksikirkon kuoriin. Evankelisluterilaisen kirkon pastorien ei myöskään kannata näillä näkymin yrittää saada leipää Luterilaisen Lähetyshiippakunnan pastoreilta. Monet näistä pastoreista ovat kirjoittaneet marttyyrimaisesti siitä miten luterilaiset piispamme ovat hylänneet heidät, vaikka he itse ovat asettuneet piispojemme yläpuolelle kieltäytymällä jakamasta vääräoppisiksi katsomilleen kristityille ja piispoille ehtoollista. Monet vapaat suunnat jakavat ehtoollista vain sellaisille, jotka ovat saaneet ns. uskovien kasteen eli aikuiskasteen. Ehtoollisen viettämisestä ja jumalanpalvelusten toimittamisesta on tehty rajanvedon ja oikeassaolemisen paikka, vaikka juuri siellä pitäisi vallita sopu ja rauha sisarten ja veljien välillä. 

Olen arjen keskelläkin huomannut, että jos joku ei pidä toisesta, hän saattaa karttaa nimenomaan samaa ruokapöytää. Hän voi puolustella sanomalla, että on parempi pitää etäisyyttä, ettei tule sanaharkkaa. Mutta todellisuudessa kyse taitaa olla siitä, ettei pidä toisesta, hänen käsityksistään, ruokatavoistaan, naurustaan, puhetyylistään. Näin on myös uskonnollisten yhteisöjen välillä. Eri ryhmillä on erilaisia tapoja ja ne voivat tuntua vierailta. Takana on myös teologisia hiusten halkomisia, mutta ajattelisin, että erilaisten oppikäsitysten kanssa olisi päästy reippaammin eteenpäin, jos ei olisi jotain muutakin, henkilökohtaista torjuntaa.

Mutta tämä kaikki päättyy hyvin, sillä taivaan juhlassa meille kaikille murtaa ihanaa taivaan leipää sama Herra.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Etäpäivä

Tälle päivälle tuli tapaamisen peruutus enkä ruvennut rustaamaan mitään uutta kohtaamista, vaan totesin että nyt on mahdollista tehdä etätyöpäivä. Ihmeesti olen saanutkin aikaa kulumaan erilaisen tiedottamisen, muistioiden ja raamattuluennon parissa. Juuri äsken vasta päätin päivän työt. On sellainen tuntu, että tällä kertaa työnteko olikin tehokkaampaa kotona.

Välillä ehdin jopa hiihtämään. Kunto pääsi rapistumaan kuuden viikon flunssan aikana, joten tyydyin reilun kolmen kilometrin lenkkiin. Mukavaa kuitenkin kun Joku sai houkuteltua ulkoilemaan. Kyllä se aina piristää ja varmaan se kuntokin nousee jos vain lähtee silloin tällöin ulos. Nythän jo tarkenee!

Etätyöpäivänä olen miettinyt myös sitä miten lähelle jaksan ja uskallan päästää ja mennä. Voi olla, että työkaverin lähellä ei oikein osaakaan olla lähimmäinen, vaan yrittää pitäytyä etäisempään työtoverin rooliin. Epävarmuudestakin se johtuu, kun ei tiedä, mitä toinen odottaa ja toivoo. Ihmisiä kuitenkin ollaan ja ihmisen surut ja kivut ovat olemassa, vaikka niitä koettaa töitä tehdessään painaa taka-alalle. En aina osaa valita sopivaa etäisyyttä ja läheisyyttä, mutta se kuuluu ihmisen osaan, ettei aina osaa.

Puhuttiin tänään Jokun kanssa siitäkin, että kun tullaan vanhaksi, voisiko hyväksyä sen, että ei ole enää aina niin skarppi eikä aina pärjää eikä se ole edes häpeä. Voisiko hyväksyä sen toisessa ja erityisesti itsessään? Äidin opettaja sanoi joskus, että oletkos sinä nyt Eeva kun en ole ihan varma, ja kun vastasin, että olen pikku-Eeva niin se riitti, ja jatkettiin juttelua niistä 80 vuoden takaisista asioista... Hän sanoi myös, etten ole varma oliko täällä eilen pääsiäishartaus, kun joskus muistini on niin huono etten muista vaikka olisi ollutkin. Se tuntui aivan normaalilta, ettei aina muista kaikkea sitä, mikä on ollut lähellä, vaan muistaa paremmin sen, mitä tapahtui tammikuussa 1918.

Meidän olisi oikeastaan Jokun kanssa pitänyt puhua siitä että voisiko jo nyt hyväksyä sen ettei osaa eikä muista ja että on keskeneräinen.


Sellaista olen kans miettinyt, että nuorena monet mukavat ihmiset pyysivät kylään, mutta meidän osalta jäi vastavuoroisuus usein toteutumatta ja nuo mahdolliset syvät ystävyydet jäivät kokematta. En kai jaksanut siivota ja laittaa. Sitä paitsi olen toisaalta ekstrovertti, mutta toisaalta introvertti - olen aina vapaa-aikana kaivannut omaan läjään -olemista. Olen siinä menettänyt hyviä ystäviä ja toisaalta saanut omalla tavallani kerätä voimia siihen, että uskallan päästää myös lähelle. 

Tähän keskeneräisyyteen on tyytyminen. 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Kaksi taiteilijaa

Tapasin tänään Nikolainkaupungissa paitsi rippikoululaisia myös kaksi ikämiessarjan taiteilijaa, toisen työssäni, toisen iltakirkossa vapaa-ajalla. Pakkaspäivän kohtaamiset olivat miellyttäviä. Sain katsella ja kuunnella taidetta ja elää mukana. Sanat ja muodot herättivät minussa monenlaisia arvokkaita tunteita. Koin tulevani kohdatuksi ja myös itse sain katsoa silmiin.  

Nyt iltasella, kun pakkanen on kiristynyt yli 30 asteen, ajattelen, että molemmila taitelijoilla on ollut kokemus, että omaa työtä ei ole aina osattu kunnioittaa niin että olisi ymmärretty, miten tarkoin harkittua ja voimakkaasti elettyä luomisen työ on ollut. Toisaalta iloitsen siitä, että molemmat taiteilijat ovat myös saaneet kokea ansaittua arvostusta. Kerron jotain jälkimmäisestä kohtaamisesta.

Illalla oli runo- ja virsi-ilta Vaasan kirkossa. Runoilija rovasti Niilo Rauhala lausui runojaan ja veisattiin hänen kirjoittamiaan virsiä. Siinä oli hyvä istua kuuntelemassa ja veisaamassa. Niilo Rauhala on sydämellinen ja vaatimaton persoona, ja hänen runoilijantyönsä on mittava. Hän on julkaissut yli 20 runokokoelmaa, ja hänen runouttaan on lunnehdittu uskonnolliseksi modernismiksi. Sen arvo tunnustetaan laajalti myös ns. uskonnollisten piirien ulkopuolella. Kävin tervehtimässä ja kiittämässä hienosta illasta.

Tapasin Rauhalan ensimmäisen kerran jumalanpalveluskomitean ja vastavalitun kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan yhteiskokouksessa. Siitäkin on jo 20 vuotta! Hän teki vaikutuksen, kun hän lausui kirjoittamansa uuden kiitosvirren 727. Ajattelin että hän oli jotenkin nöyrän kiitollinen siitä että oli saanut nuo kauniit sanat. Komitea luovutti sitten ehdotuksensa kirkolliskokoukselle ja me yritimme siellä vielä mukamas parannella.
Toinen Rauhalaan liittyvä muisto liittyykin asiaan, jota ei ole niin mukava muistella. Rauhala oli kirjoittanut myös useita Päivän rukouksia evankeliumikirjaan ja me käsikirjavaliokunnassa emme ymmärtäneet miten tarkoin harkittuja sanavalinnat olivat. Muistan miten hän oli pahoittanut mielensä esimerkiksi siitä, että olimme muuttaneet tähtitaivaan öiseksi taivaaksi. Joku ehdotti mukamas tautologian välttämiseksi öistä taivasta ja koska kyseinen edustaja ei ollut saanut sinä päivänä ehdotuksiaan läpi, minäkin annoin sympatiaäänen muutoksen puolesta. Rauhala oli kuitenkin halunnut välittää toivoa ja tähtien kirkkautta eikä sana öinen ollut hänen mielestään hyvä valinta. 

Oikeassa hän olikin, ja vaikka nämä asiat on jo sovittu, niin on hyvä oppia virheistä. Millä oikeudella me nuoremmat luulimme olevamme tietävämpiä? Tämän muistaen olen 20. sunnuntaina helluntaista poikennut evankeliumikirjan sananmuodosta ja muistellut rukouksessa Abrahamia tähtitaivaan alla - niin kuin sen tulisi olla. 

Tällä kirjoituksellani en tarkoita, että taiteilijat olisivat jotenkin pikkusieluisia. Ei, haluan muistuttaa siitä, että kunnioittaisimme kaikkien lähimmäistemme työtä ja elämäntyötä emmekä mestaroisi väärässä paikassa. Kaiken kaikkiaan toivoisin, että kansainvälistyminen toisi suomalaiseen kulttuuriin ehkä entistä enemmän vanhempien ihmisten, heidän kokemuksensa ja ajatustensa kunnioittamista.  

lauantai 16. tammikuuta 2016

Pehmeä lumi

Olemme vihdoinkin saaneet vähän lunta. Tämä on ollut hieno päivä ja kruunasin sen lämmittämällä itselleni saunan ja kierimällä alasti lumessa. Eräs ystävä haastoi niin tekemään, ja kannustuksesta oli suuri hyöty, sillä pehmeää puhdasta lunta ajatellessani kykenin voittamaan laiskuuteni ja kävin tekemässä tulet saunanpesään. Minullahan on yleensä täällä niin hyvä palvelu että Joku lämmittää saunan. Tarvitsee vain kysyä voisko Joku käydä kaupassa, lämmittää saunan tai laittaa autonlämmityksen päälle. 
Todiste lumessa kierimisestä
Agronomit ovat mahdottoman mukavia ihmisiä! Kaikilla agronomeilla tuntuu olevan sydämen sivistystä, myös itselläni jonkin verran. Isännän kaksi kurssikaveria koukkasi aamupäivällä tätä kautta matkalla kurssitapaamiseen. Yhtä alempaa vuosikurssia siis kuin minä. Miehet olivat ihan yhtä komeita ja mukavia kuin 35 vuotta sitten! Ja juttu luisti niin että tunnin kahvihetkessä puhuttiin jo monista tärkeistä asioista. Kun miehet olivat lähdössä, joku sanoikin, että aivan kuin olisi eilen nähty, kaikki ovat niin kuin ennenkin. Ilahduin tuosta niin että lähdin voimaantuneena ja läsnäolevana töihin. Sellainenhan papin pitäisi aina olla, vaan ei ole.

Oli kaunista saattaa arkkua hautaan tällaisessa puhtaan lumen leppeässä talvisäässä. Hautajaisista tultua tein paistinperunoita ja vein niitä naapuriin, sillä itse olin saanut hyvää pitoruokaa. Lämpsähytin myös muutaman pinaattilätyn jälkiruuaksi omenahillon kanssa. Isä oli käynyt autolla kaupassa ja oli kaikin puolin virkeän oloinen. Näyttää siltä että säännöllinen syöminen saa ihmeitä aikaan. 

Meidän jokirannassa oleva hirsisauna on rakennettu, kun olin alakoulussa. Tässä noin 130 vuotta vanhassa talossa ei ole koskaan ollut sisäsaunaa ja hyvä niin. Kun olin lapsi, sauna oli karjakeittiön vieressä. Siellä oli peltitynnöristä tehty kertalämmitteinen kiuas. Rantasaunassa taas oli ensin sähkökiuas, mutta sukupolvenvaihdoksen jälkeen laitoimme sinne puukiukaan. Olemme itse asiassa melkoisia saunanomistajia. Meillä on kotona olevan pihasaunan lisäksi pieni metsäsauna Jurvanvälillä tekoaltaan rannalla sekä sähkösauna ja telttasauna Syötteen mökillä. Parhaat löylyt saa metsäsaunassa, joka on pieni hirsisauna, mutta siellä on ilmavaa ja ihanaa. 

En ole mikään himosaunoja, yleensä otan lyhyet löylyt ja peseydyn. Tänä talvena olen saunonut tosi vähän. Pitkällinen flunssa teki minut viluiseksi ja yleensä olen työn vuoksi joutunut pesemään tukkani aina saunapäivän aamuna enkä sitten olekaan viitsinyt illalla saunaan. Viluisuus kyllä varmasti pakenee, jos alan virkistää pintaverenkiertoa lumikylvyillä. 

Taulussa isä istuu poikasena ruuhessa
Siihen aikaan saunottiin nykyisessä kellarissa

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Moite

Moite tuntuu niin pahalta, että koko ruumis reagoi: hartiat kiristyvät, sydän lyö ylimääräisiä lyöntejä ja vatsassa tuntuu epämiellyttävältä. Elämässä on saanut kokea sekä ansaittuja että ansaitsemattomia moitteita eikä vaikutuksessa juuri ole eroa. Ansaittu moite tuntuu pahalta siksi että tuntee itsensä syypääksi ja ansaitsematon moite siksi että toisen haavoittamisenhalu tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. 

Osaisinpa käsitellä ansaitsematonta moitetta niin, etten antaisi sen vaikuttaa mielialaan. Kiittäisin itse itseäni ja ajattelisin, että harmi kun toinen ei huomaa miten hyvin olen toiminut. Osaisinpa lieventää ansaittua moitetta ajattelemalla, että en tosiaankaan ole hoitanut tätä asiaa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eipä täällä kukaan täydellinen ole.

Olen ollut usein kärkäs sanomaan läheisille moitteen sanan. Kerkeän kieleni tuntien olen sitten kilvoitellut että osaisin kiittää aiheesta, etteivät todennäköisesti jo piankin antamani moitteet tuntuisi niin pahalta. Menestys kilvoitusrintamalla ei ole ollut erityisen hyvä. Palautteen antamisen tasapaino heilahtaa varsinkin väsyneenä negatiivisen puolelle. 

Uskon että positiivisen kierre on mahdollista saada aikaan työpaikoilla ja kodeissa, mutta se vaatii asian tiedostamista. Huomaan, että minulla on paljon positiivisia ajatuksia kanssaihmisistä, mutta ne jäävät usein ajatuksen asteelle. Joskus huomaan sanoa iloisia ja myönteisiä asioita, mutta joissakin kohden on aivan sokeita pisteitä. 

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Entä jos olen metsä ja koetan vastata toisin kuin minulle huudetaan?

tiistai 12. tammikuuta 2016

Ajatusten ja ihmisten epäjärjestys

Olen ollut viime päivinä vähän huolissani omasta hajamielisyydestä. Siihen on kyllä luonnolliset syyt, mutta olisi hyvä, jos en pitkin päivää tyrkkisi tavaroita outoihin paikkoihin joista niitä on vaikea löytää. Tähän asti olen voinut ajatella, että kaikki kadonneet tavarat ovat korkealla, ylätasoilla mihin noin 187 cm pitkät ihmiset niitä kadottelevat. Mutta esimerkiksi jauhopussin työntäminen astiakaapin alatasolle oli mitä ilmeisimmin omia tekosiani. Toivon tämän sekoilun vähenevän sitten kun on vähemmän tuumattavaa.

Eilen illalla keksinkin, että kaikkein rentouttavinta on aloittaa uusi sukankudin vähän vaativammalla mallilla ja istua ilta aivan rauhassa. Siinä kun samalla ajattelee asioita, niin aina jotain myös muistaa ja oivaltaa. Asiat jäsentyvät ja löytävät mittasuhteensa. Olen siis viettänyt vapaa-aikaa lämpimässä niin kuin talon vanha kissakin. 

Luin jostain, että sotkuinen työpöytä kertoo siitä että kyseessä on luova ja kaikin puolin fiksu ihminen, joka käyttää ajan ensisijaisesti työn tekemiseen ja vasta toissijaisesti järjestelyyn. Se oli kiva kuulla. Ehkä joskus saavat myös tekemiset ja ajatukset mennä epäjärjestykseen ja siitä syntyy jotain muutakin uutta kuin sukka. Kun aikansa ajattelee, niin asiat myös selkiytyvät aikanaan. 

Kirkkoraamatussa esiintyy sana epäjärjestys mielenkiintoisesti 1. Aikakirjan 15 luvussa, missä sanotaan että tuohon aikaan eivät matkamiehet voineet kulkea rauhassa, sillä kaikkialla ihmisten kesken vallitsi epäjärjestys. Jumala oli antanut kansakuntien joutua sekasortoon ja ahdinkoon. Mutta olkaa te vahvoja älkääkä menettäkö rohkeuttanne. Te saatte teoistanne palkan. (2. Aik.15: 5-7.) Ihmisten kesken on usein epäjärjestystä, mutta silti saan olla rohkea ja koettaa tehdä hyviä tekoja. Hyvät teot luovat rauhaa.

Toisen kerran epäjärjestyksestä puhutaan Uudessa testamentissa seurakunnan kokousten yhteydessä. Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala. Kaiken tulee siis tapahtua arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä, myös profetoimisen ja kielillä puhumisen. Ei mitään kilpalaulantaa! Tässä raamatunkohdassa käsketään myös naisten pysyä vaiti seurakunnassa ja kysyä kotona mieheltään, jos jotain jäi epäselväksi. (1.Kor.14:26-40.) Tähän Paavalin sanaan vedoten jotkut yhä vastustavat naisen toimimista papin virassa. Kuulostaa omituiselta, jos kuitenkin annetaan naisten puhua kirkkoneuvostoissa, pitää pyhäkoulua, todistuspuheenvuoroja ja jopa raamattutunteja. 

Toivoisin että seurakunnissamme ihmisten kesken ei olisi niin paljon epäjärjestystä! Mutta Raamatun tulkinta aiheuttaa paljon päänvaivaa ja hajaannusta. Raamattu kun on luonteeltaan sellainen kirja, että en ole keksinyt tapaa miten sen voisi ottaa kohta kohdalta sellaisenaan ilman mitään selityksiä. Olen tullut samaan tulokseen kuin Katekismuksemme, että Raamattu on paitsi jumalallinen myös syvästi inhimillinen kirja. Kuitenkin se kantaa pelastuksen ja toivon sanomaa!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Viisaampi

Veli sanoi, että ajattele vain omalle kohdalle, kun me tullaan vanhaksi. - Voi, siinä ei tarvitse edes mielikuvitusta! Eilen sanoinkin eräälle itseäni iäkkäämmälle rouvalle, että me Naskalissa ollaan jo niin vanhoja, että meitä tähystetään milloin mistäkin putkesta, ja ihmettelin, eikö häntä tosiaan ole tähystelty mistään suunnasta. No on tietenkin, mutta vain päältä päin. En viitsinyt kertoa, että olen huomannut nukkuvani tavallista paremmin kun rintakehä on täynnä piuhoja jotka vaikeuttavat turhaa kääntyilemistä. 

Ei tässä kukaan ole toistaan parempi, vaikka joskus asetutaan huolenpitäjän rooliin. Meillä tuli tänään kotiutetun isän kanssa väittely taskulampusta. Sanoin, että kas, olen unohtanut uuden taskulamppuni sun pöydälle. Isä sanoi että tuo on muuten mun lamppu. Mä ajattelin että ei meillä millään voi olla juuri samanlaisia tehokkaita Airamin lamppuja, ja mähän kävin täällä lampun kanssa enkä sitten löytänyt sitä kotoa. MIelestäni isä saattaa sekoittaa suurempiakin asioita kuin lamput. Otin päättäväisesti lampun mukaani. Myöhemmin ajattelin, että voin tietysti tarkistaa onko lampussa ladattavat patterit kuten itselläni on. Mutta ei tarvinnut. Kävi ilmi että oma lamppuni oli ollut pojalla lainassa ja oli tismalleen samanlainen kuin isän. Kävin heti palauttamassa isän lampun, jossa tosiaankin oli tavalliset paristot. Ihan hyvä juttu että isä oli oikeassa.
Rovaniemen kirkon tuhlaajapoikapiirros
Myös suhteessa Taivaalliseen Isään tekisi mieli ottaa joskus se tietävämmän osa. Luulen ymmärtäväni mikä on parasta rakkailleni ja itselleni. Voin kysellä onko Jumala erehtynyt tai nukkuuko hän veneessä. Mutta aina uudestaan saan löytää itseni lapsen paikalta: Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. (Ps. 139:6). Toivon, että jaksaisin aina luottaa siihen että Jumalan johdatus on hyvä. Koen, että ihmisen osa on hyvä, kun aina on joku suurempi ja viisaampi, johon saa turvata ja jonka luo saa palata.





torstai 7. tammikuuta 2016

Nouseva Suomi

Toissa iltana ajattelin, että kyllä Suomi varmasti nyt lähtee nousuun. Ainakin aikaisemmin jääkiekkomenestys on antanut kansallemme omanarvontuntoa ja uskoa tulevaisuuteen. Toivotaan että se vaikuttaa nytkin: Oi nouse Suomi!

Tänään taas olen ajatellut, että meille pohjoisen asukkaille on varmasti merkittävää sekin, että saamme kokea paukkupakkasia ja niistä selviytymistä. Tämä päivä oli ainakin itselleni osittain selviytymistaistelua, sillä huonosti nukutun yön jälkeen sain todeta, että Skodan akku ei jaksanut pyöräyttää moottoria, vaikka moottorilämmitys oli ollut päällä vajaat kolme tuntia.

Pääsin kuitenkin linja-autolla töihin. Linjuri tuli miltei ajallaan ja minä tarkenin odottaa, kun olin aivan erinomaisesti kerrospukeutunut. Olin myös virittänyt hienostuneet korvalaput korville ja söpöt koirankarvalapaset nahkasormikkaiden päälle. Lämpimässä linjurissa panin hämmästyneenä merkille, että bussista poistuvat laihialaiset lukiolaispojat kiittivät kuskia iloisesti. Voi miten fiksuja tämän päivän nuoret ovat! 

Nikolainkaupungissa sain kannattaa taksia kahteen kertaan päästäkseni syntymäpäiväkäynneille palelluttamatta kukkasia. Muita matkoja kävelin iloisella mielellä. Mies oli iltapäivällä hakenut pakulla autooni uuden akun seitsemän vuotta palvelleen tilalle. Pääsin kuitenkin taas linja-autolla kotitien päähän ja ihailin sitä miten mainiosti yhteiskuntamme toimii pakkasella. Ei ainakaan 30 asteen pakkanen meitä lamaannuta. Päin vastoin, monenlainen toimeliaisuus lisääntyy.
Tämä koskipaikka on nyt umpijäässä ja jäät paukahtelevat
Yhteen asiaan olen kuitenkin kiinnittänyt tänä talvena huomiota. Kaikilla vastaantulijoilla ei ole lämmintä takkia. Toivoisin, että myös alkoholisteilla olisi perusoikeus lämpimään takkiin. Diakoniatyö jakaa saamiaan vaatteita vastaanotoilla, mutta miesten vaatteiden tarve on suurin ja niitä on vähiten jaossa, koska miehet yleensä pitävät vaatteensa niin loppuun. Jos sinulla on ehjä miesten takki tai muu käypä vaate, josta voit luopua, ei ole huono ajatus jos lahjoitat sen kotiseurakuntasi diakoniatyölle tai jollekin tutulle, joka palelee pakkasilla verkkaritakissa. 

Olisi tärkeää että Suomen nousu olisi etenkin henkistä nousua: keskinäistä kunnioitusta, välittämistä, huolenpitoa ja rohkeutta kohdata toinen ihminen. Tarvitaan myös taitoa ja halua nähdä hyvät asiat ja löytää huumorin kukkia hankikeleillä. 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Rakkauteen kutsutut

Olen paikkaillut erästä tietämyksen aukkoa lukemalla joulunaikana syvällisen teologin Juhani Rekolan kirjaa Beetlehem on kaikkialla. Kirjassaan hän pohdiskelee mm. legendoja joita on kerrottu tietäjistä, jotka saapuivat Jeesuksen seimen äärelle. Tietäjien lukumäärää ei tiedetä, mutta yleensä heitä ajatellaan olleen kolme. Tänään oli Vaasan kirkossa suuri juhla ja olimme oikeastaan neljännen tietäjän jalanjäljillä. 
Neljännen tietäjän jäljille

Rekola kertoo, että ensimmäinen tietäjä tulee lyhty kädessä. Hän haluaa selvittää asiat älyllisesti ja valaista järjen valolla muitakin. Hän ei tyydy uskomuksiin. Toinen tietäjä tulee miekka kädessä. Hän kaipaa vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja haluaa muuttaa maailmaa. Kolmannella tietäjällä on kädessään kukka. Hänen herkkä ja avoin sydämensä on käsittänyt, että Betlehemin tähden valossa hän omistaa jo kaiken olennaisen. Hänen sydämensä on täynnä iloa ja vapautta jo matkalla. 


Neljäs tietäjä myöhästyy. Hän jää muista, koska huomaa matkalla kaikki onnettomat ja kärsivät ihmiset. Autettavia on paljon ja hän menettää kaikki lahjat, jotka oli varannut kuninkaalle. Hän ei kestä nähdä leskiäidin tuskaa, vaan tarjoutuu kaleeriorjaksi äidin ainoan pojan puolesta, sillä poikaa ollaan ottamassa laivalle isänsä velkojen tähden. Laivalla kuluu 30 vuotta. Tähti sammuu, mutta vapauduttuaan tietäjä jatkaa matkaansa länttä kohden. Saavuttuaan Jerusalemiin hän löytää kolme ristiä. Keskimmäisellä ristillä riippuvan otsalla on kuninkaan kruunu, vaikkakin orjantappuroista punottu. Hän tuntee kuninkaansa ja heittäytyy ristin juurelle: Mitään tuotavaa minulla ei ole, mutta ota sydämeni!
Jeesuksen syntymä ja kuolema Vaasan kirkossa
Rekola kirjoittaa, että Betlehemiin matkalla olevan kulkijan rakkauden erityistuntomerkkejä ovat sääli ja nöyryys. Niitä maailmassa ei arvosteta. Tällainen säälivä ja nöyrä rakkaus erehtyy usein ja käyttäytyy silloin naurettavasti. Se on kömpelö. Se sekoittaa tärkeitäkin asioita. Erehtyminen kuuluu kuitenkin suuren rakkauden ominaisuuksiin. - Aito rakkaus erehtyy usein, ja mitä suurempi ja palavampi se on, sitä pahemmin. Niin tekee myös suuri viha. Joka ei rakasta eikä vihaa, hän on kaikkein tarkkanäköisin. Erehtyessään rakkaus kärsii. Se kärsii ihmisten puolesta. Se kärsii Jeesuksen puolesta ja hänen kanssaan. Siksi se voi saada jotakin aikaan. Se voi sovittaa, niin kuin rakkaus voi tehdä.

Oli hienoa olla mukana seurakunnan suuressa juhlassa, josta lähdettiin ristin jäljessä erehtymään, rakastamaan ja kärsimään.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Kylmäkorven tiellä ja Etelänristin alla

Joulun aikaan olen pohtinut paljon yhteyttä ja yksinäisyyttä. Oli hienoa kun saimme lähes koko perheen voimin kokoontua yhteen jakamaan joululahjoja, syömään ja veisaamaan jouluvirsiä. Toisaalta sekä omaan jouluuni että monen muun suomalaisen jouluun sisältyi myös kipeitä tunteita, huolia, asioita joissa lopulta on kovin yksin. Täällä maan päällä harvoin tavoittaa täydellistä iloa. Joulun aika jatkuu vielä Nuutinpäivään asti, vaikka yhden lapseni maalaama joulupukki on jo matkalla Kylmäkorpeen päin. Niin viitassa sanotaan ja niinpä onkin ilma kylmentynyt. 

Eräs huolen aihe on ollut, että isä oli kaatunut uudenvuoden aattoa vasten yöllä pääsemättä ylös, ja joutunut odottamaan apua 12-20 tuntia. Se on pitkä aika, ja isästäni se tuntuukin yhä kolmelta vuorokaudelta. Onneksi mitään murtumia ei kuitenkaan nyt tullut ja hän on kuntoutumassa. Aika näyttää, miten arki alkaa sujua.

Tunsin suurta yksinäisyyttä ja huolta, kun yritin esittää keskussairaalassa näkökohtia, ettei häntä toiveistaan huolimatta kotiutettaisi liian pian, vaan selvitettäisiin, ettei taustalla ole jotain joka vaatii vielä huomiota. Toivoin mielessäni että kaikki lääkärit ja hoitajat pitäisivät tärkeinä myös niitä tietoja ja kysymyksiä joita lähiomaisilla on, mutta niin ei valitettavasti aina ole. Olenkin ymmärtänyt jo aiemmin että jos täytyy tehdä diagnooseja, niin joskus terveyskeskuksen asiantuntemus ja yhteistyökyky on laajempialaista. Olen pannut merkille myös, että terveyskeskuksessa tutut vanhukset saavat arvokasta kohtelua. Olen kiitollinen näistä "lähihoitajista".

Isä on ollut pirteä vanhus, kun on vielä huolehtinut asioistaan, ajellut autolla ja viettänyt vilkasta seuraelämää. Hänen elämäntyönsä on ollut valtava yhteiskunnallisella ja erityisesti osuustoiminnan saralla. Hän on monessa suhteessa ollut ennakkoluuloton muutoksen tekijä. Hänen toimissaan ja elämäntapahtumissaan olisi aineksia mielenkiintoiseen elämänkertaan, mutta hän halusi joitakin vuosia sitten panostaa mieluummin Perälän-Suorttilan kylähistoriaan, ja sen jälkeen hän ei ole enää jaksanut paneutua kirjallisiin töihin. 

Tänä vuonna sain joululahjaksi todella mielenkiintoisen kirjan: Selma Rainion elämänkerran. Olen ollut kiinnostunut Namibian ja Suomen Lähetysseuran työn historiasta siitä lähtien, kun sain lapsena tutustua isokyröläiseen lähettiin Kirsti Pakkalaan, ja hän sytytti minussa lähetyskipinän. Selma Rainio oli ensimmäinen lääkäri Ambomaalla eli nykyisessä Namibiassa. Hän lähti sinne 1908. 

Suomessa ei silloin vielä ollut montaa naislääkäriä, ja Selmaa painoi ajatus siitä, että Suomi on hänet kalliisti kouluttanut, ja hän antaa työnsä Ambomaan hyväksi. Hän sai kuitenkin rauhan ajattelemalla, että Jumala, joka hänet kutsui, voi siunata Suomen kansaa. Kirjeitten kulku kesti silloin kuukausia ja ensimmäiselle kotimaanlomalle hän pääsi 11 vuoden työkauden jälkeen. Hän oli mukana naisten emansipaatiossa, mutta siihen aikaan oman uran luominen merkitsi naisihmiselle miltei automaattisesti yksinäisyyttä, perheestä luopumista. Kaikesta päättäen se ei kuitenkaan ollut Selmalle ylivoimainen uhraus. Hänen valtava elämäntyönsä vaikuttaa yhä Namibiassa ja siellä asuu paljon hänen kaimojaan. 

Toivoisin syksyllä pääseväni matkalle, jossa saan eläytyä paikkoihin, missä mm. Martti Rautanen, Selma Rainio ja Kirsti Pakkala ovat vaikuttaneet. Muutama vuosi sitten kirjoitin pienen näytelmän vaasalaisesta August Bruno Forsbergista, joka oli ensimmäinen pappi Ambomaalla ja asui siellä Martti ja Frieda Rautasen kodissa. Hän joutui kuitenkin palaamaan kotimaahan keuhkotuberkuloosin vuoksi ja sytytti lähetysinnostuksen Vaasassa Palosaarella. Ambomaan ensimmäinen lähetti Martti Rautanen kirjoitti hänestä toista sataa vuotta sitten päiväkirjaansa kiittävän lausunnon, mutta pohdiskeli, että August on teologiselta katsantokannaltaan ja raamattunäkemykseltään kovin moderni kun ei esimerkiksi usko että aurinko saattoi Aijalonissa pyörähtää kierrollaan taaksepäin, vaikka Raamatussa niin kerrotaan. Näitten samojen kysymysten kanssa yhäti painimme eli onko Raamatun sana otettava aivan kirjaimellisesti vai riittääkö että etsitään sitä uskon ydintä, mitä eri kirjoittajat tuovat esiin siltä pohjalta mitä ovat Jumalan teoista historiassa ymmärtäneet. 

Selma Rainioon palatakseni olen jo aikaisemmin ihaillut hänessä esiin tullutta ennakkoluulottomuutta, mitä hänellä tuntui olevan paikallista kulttuuria kohtaan. Hän kun saattoi pohdiskella että onko välttämätöntä pukea ambolaiset eurooppalaisiin asuihin, kun heidän kansallisasunsa ovat aivan kauniita, vaikka naisilla onkin rinnat paljaana. Lähetystyössä on joskus pyritty turhaankin muuttamaan alkuperäistä kulttuuria, mutta joskus on ollut myös tällaista hyvää herkkyyttä nähdä mikä on kaunista ja hyvin. Mielestäni on myös hyvä, että kristinuskon myötä on joitakin asioita muuttunut ja on pyritty pääsemään eroon esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksesta tai lapsiavioliitoista.  

Koen että elämässä säilyy tasapaino, jos jaksaa ajatella asioita ja ihmisiä, jotka ovat itsen ulkopuolella, kaukaisiakin lähimmäisiä Kylmäkorven tiellä tai Etelänristin alla.