torstai 31. maaliskuuta 2016

Epätavalliset ja tavalliset työt

Tänään sain tehdä pari asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Ensinnäkin pidin hartauden yhteisessä työntekijäkokouksessa. Vuoro ei ole aiemmin sattunut kohdalle, mutta tällä kertaa hartauden pitäjäksi merkitty oli lomalla, ja lupasin ottaa hänen vuoronsa. Olen kyllä pitänyt jonkun kerran hartauden pappien ja kanttorien kokouksessa, ja huomannut, että omia työtovereita jännittää toisella tavalla kuin seurakuntalaisia - ehkä siksi, että he ovat alan ammattilaisia. Nyt mukana oli myös diakoniatyöntekijöitä, nuorisotyönohjaajia, tiedottaja ja hallintosihteeri. Tilanne oli siis sama kuin oman perheen joulu- tai pääsiäishartauksissa, joissa asetun totutusta poikkeavaan rooliin. 

Toiseksi toimin tänään ensimmäistä kertaa myös työntekijäkokouksen puheenjohtajana. Aikaisemmin puhetta on lähes poikkeuksetta johtanut kirkkoherra tai hallintokappalainen. Nyt molemmat ovat lomalla ja olen tämän viikon kirkkoherran sijaisena. Aika usein olen tainnut olla Naskalin tilan työntekijäkokouksen puheenjohtaja, ja Jurvan seurakunnan työntekijäkokoustakin johdin, mutta kyllä tämä oli taas uutta.

En jännittänyt näitä tehtäviä, vaan nukuin yöni hyvin. Päätin nimittäin, että en jännitä, koska minun ei tarvitse millään tavalla päteä. Se, että moinen asia piti oikein päättää, kertoo kyllä jotain minusta. Palautteesta päätellen onnistuimme kuitenkin pitämään hyvän kokouksen ja hartaudestakin oli jäänyt ajateltavaa. 

Kaiken kaikkiaan kirkkoherrana olo on tällä kertaa ollut erityisen mieluisaa, sillä moni oli pääsiäisen aikana päättänyt liityä kirkkoon. Tiedotusvälineissä puhutaan jotain aivan muuta, mutta olen allekirjoittanut tällä viikolla kuusi kirkkoon liittymistä ja konfirmoinut yhden aikuisen. Huomiselle taas on suunnitteilla aikuisen kaste. Nämä työtehtävät eivät kuitenkaan ole mitenkään uutta, vaan seurakuntapapin normaalia työtä. 
Tilanne on siis huomattavan hyvä, kun on harvinaista johtaa kokousta ja tavallista liittää Kristuksen kirkkoon jäseniä. Kirkon elämä on lujalla perustalla, koska kyseessä ei ole ihmisten rakentama tuulentupa, vaan Ylösnousseen Kristuksen työmääräys, jonka puolesta hän rukoilee lakkaamatta.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

On olemassa aivan erityinen kirkkaus

Kuva: Francesco Bartoli
Hyvää pääsiäisviikkoa! Juhla saa jatkua ja sisältää sekä vakavuutta että iloa. Olen istunut haikeana ja yksin tyhjässä tuvassa, kun perhekunta on hajaantunut tahoilleen. Apostoli Paavali kirjoittaa, että mielemme on turvallinen, vaikka haluamme jo muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo (2. Kor. 5:8). Minunkin ruumiini tuntuu nyt kovin vieraalta ja kivulloiselta. Jaksoin vaivoin hiljaisen viikon ja pääsiäisen työtehtävät, sillä sydän on löytänyt uuden tehottoman rytmin. Monet asiat aiheuttavat huolta. En varsinaisesti osaa taivasta ikävöidä, mutta ajattelen sitä kyllä.

Juhani Rekola kirjoittaa pääsiäispäivän tutkielmassaan (kirja Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun) tuosta miten Paavali kuvaa kuolemaa kotiinpääsynä. Se merkitsee vierauden loppumista. Vierainahan me täällä olemme, vaikka emme tätä vierautta aina tuntisikaan. Vierashuoneessa nautimme ehtoollisenkin. Kerran päättyy vieraus. Kotiin kuuluu myös se, että siellä ovat omaiset ja läheiset. Hänen mukaansa ylösnousemususko sisältää täyden käänteen mahdollisuuden. Saa elää menneen ja tulevaisuuden yhtymäkohdassa. Voin elää niin että raja on edessäpäin. Silloin kuulun menneeseen ja rakennan sen varaan turvallisesti. Tai voin elää myös niin että raja on takanapäin. Kuulun jo tulevaan. Silloin minun ei tarvitse palvoa arvoja ja ruveta tekemään niistä tiliä. Ne haalistuvat, sillä ne kuuluvat maailmaan joka häviää.

Tuo Rekolan ajatus jotenkin kolahti. Huomasin, että olen jo niin vanha, että raja on jäämässä taakse. Tuntuu päivä päivältä vähemmän tärkeältä arvottaa pieniä maallisia asioita tai arvioida omaa ja toisten uskoa. Sellaista turhaa rajanvetoa on paljon. Tuntuu siltä, että väittely on turhaa, sillä kaikki on kuitenkin Jumalan varassa. 

Rekola kirjoittaa myös Jeesuksen antamasta rauhasta. Se vie toimeliaan puoliuskon mennessään. Puoliusko nimittäin väsyy Jumalan hitaalta näyttävään työhön ja yrittää panna toimeksi. Puoliusko on hermostunut tämän maailman ikävien ilmiöiden edessä. Jeesuksen antama rauha on toisenlaista, se vapauttaa. Hän antaa meille elämän ylitsevuotavaisen maljan.

Tähän ajatukseen sisältyy se lempeys ja kirkkaus, jota soisin saavani elää jo nyt kun vielä olen tässä ruumiissani.



lauantai 26. maaliskuuta 2016

Iloista pääsiäistä

Iloista pääsiäistä Sinulle, blogin lukija! Kristus on todella ylösnoussut. Saat iloita ja ihmetellä. Saat uskoa ja kokea, että elämä on suuremmissa käsissä. 

Meillä pääsiäiseen on valmistauduttu valmistamalla lammaspaistia ja jälkiruokaa. "Pikku-Perttu" on kiipeillyt puissa ja kunnostanut linnunpönttöjä. Osa niistä on ostettu 90-luvun alussa, kun paikkakunnan työttömät tempaisivat teemalla: Töitä työttömille - koteja edes linnuille.

Sinun alttarisi luota, Herra, on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, johon se kasvattaa poikasensa (Ps. 84:3).

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Informaatioähky

Tänään on ollut eräs niistä elämän päivistä, jolloin jossain on tapahtunut kamalia. Olen myötätuntoinen uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan. Mutta en näe välttämättömäksi seurata koko ajan spekulaatioita asiasta. Samalla myös terroristit pääsevät päämääräänsä, kun saavat paljon huomioarvoa.

Alan ymmärtää, mikä ihmisparkoja nykyään uuvuttaa. Kaikki maailman murheet kaadetaan meille tiedotusvälineiden kautta. Eikä ainoastaan henkilövahinkoihin liittyvät murheet, vaan myös turvallisuusorganisaatioiden pähkäilyt tilanteen hallitsemiseksi. Minulla ei taida olla kovin paljoa konkreettista annettavaa maamme ja maanosamme turvallisuudelle. Tai no on, ja sitä teen joka tapauksessa: Koetan opettaa viidettä käskyä ja lähimmäisen kunnioittamista. 

Tiedonvälitykseen tuntuu liittyvän paljon sellaista, että kaikki huolehtivat kaikesta. Kuluneen talven eräs ilmiö on ollut, että tiedotusvälineet vouhkaavat tavallista enemmän säästä. Sääennusteita paisutellaan ja niistä tehdään isot lööpit. Samalla takilla on kuitenkin pärjännyt koko talven. 

Jotkut ovat viettäneet paastonaikaa suojautuen esimerkiksi siltä informaatiotulvalta, mihin sosiaalinen media meidät johtaa. Ei hullumpi ajatus, mutta minä taidan olla jo liian riippuvainen kannettavasta tietokoneesta ja älypuhelimesta. 

Yhdestä asiasta olen kiitollinen: Saan välittää vanhaa ikiaikaista informaatiota siitä, että emme ole täällä sokean kohtalon armoilla. Kun rukoilemme Jumalaa, saamme luottaa siihen, ettei mitään tapahdu meille hänen sallimattaan. Hän voi sallia pahankin, mutta kääntää sen salatulla tavalla palvelemaan rakkauden päämäärää. Kuolema ei ole kaiken loppu. Jotkut toiset informoivat innokkaasti, että jumalaa ei heidän mielestään ole. Minusta se on aika surkea uutinen kerrottavaksi enkä näe sellaisessa uutisessa mitään sellaista joka lohduttaisi, antaisi toivoa tai  edesauttaisi hyvyyttä ja rakkautta. 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Fraktuuraa

Olen lapsesta asti tykännyt lueskella vanhaa Fraktuuraa. Eilen käytin taitoani, kun luin vanhan virsikirjan takana olevia rukouksia. Tänään olen imuroinut kannettavalleni ja yläkerran koneelle monta kaunista fraktuura-fonttia. Tarvitsin niitä, kun tein ohjelmalehtistä keskiviikon kirkkoiltaan. Luvassa on Matthias Salamniuksen 1690 kirjoittamaan tekstiin pohjautuva musiikkinäytelmä Ilo-Laulu Jesuxesta.

Veisasimme diakonian teologian kurssilla eri virsikirjojen virsiä. Huomasimme, miten vielä 1938 virsikirjassa sanottiin monia asioita suorasukaisesti, ja miten nykyisessä 1987 virsikirjassa ja pian ilmestyvässä virsikirjan lisävihossa kieli on siloista ja ajatus kaunisteltua. 

Minulla on yksi rakas kirja, jonka sain isältä vuosia sitten. Se on isäni paapan virsi- evankeliumi- ja rukouskirja, joka on painettu 1885 eli juuri ennen seuraavana vuonna ilmestynyttä ensimmäistä kirkkomme virallista virsikirjaa. Siksipä suurin osa virsistä on ymmärtääkseni ns. Vanhan virsikirjan virsiä 1700-luvulta. Etulehdellä lukee lapsen käsialalla että omistaa Eemeli Rinta. Alla on Eemelin isän nimikirjoitus: Matti Naskali.

Pieni, kouraanmahtuva kirjanen on rikassisältöinen. Olen usein lueskellut tuon virsikirjan takana olevia rukouksia ja ihmetellyt, miten niiden suorasukainen kieli puhuttelee. Rukouksia on myös laadittu todella moniin tarpeisiin: Peltomiehen rukous, virkamiehen rukous, lesken rukous, sairaan rukouksia, rukouksia matkalla ja merellä, kotiinjäävien rukous, rukous kulkutautien riehuessa... Tänään kirkkoon lähtiessä sanoin, että edessä voi olla ajat, jolloin asioista saa puhua hyvin konkreettisesti, ja luulisin olevani siinä vahvoilla. Olen fraktuuraihmisiä. Minulla oli varsinkin nuorempana vaikeuksia seurata miehistä käsitteellistä keskustelua, ja pyrin aina esimerkeillä varmistamaan olenko vielä kartalla ja koskettaako tämä arkielämää.

Kirjoitan tähän yhden vanhan virsikirjani rukouksen iltarukoukseksi
Rukous sopiwaisuudesta:
Ijankaikkinen ja Kaikkiwaltias Jumala! Minä tunnustan ja valitan Sinun edessäs: että minä usein olen kantanut wihaa ja kateutta lähimmäistäni wastaan, ja kuin hän minun jollain muotoa wihoittanut on, ollut nopia wihaan ja en walmis ystäwyyteen, ei ajatellen minun lyhykäistä ikääni, ja sinun tulewaista ankarata tuomiota kaikkien niiden ylitse, jotka mielistyvät lihan töihin, riitaan, kateuteen, wihaan ja toraan. Mutta minä rukoilen sinua, laupias Jumala, ettäs tahtoisit anteeksi antaa minulle tämän suuren synnin, Jesuksen Kristuksen ansion tähden, ja antaa minulle hyvän, suosiollisen ja leppyisän sydämen, niin että minä mielelläni taitaisin anteeksi antaa minun lähimmäiselleni hänen wikansa ja rikoksensa, niin kuin sinä minulle minun moninaisen welkani armosta anteeksi antanut olet; ja niin seurata minun rakasta Herraani ja Wapahtajaani laupeudessa ja hiljaisuudessa, rakastaa minun wihollisiani, rukoilla hywää heidän edestänsä, jotka minua wihaavat ja ei ikinä toivottaa heille mitään pahaa, waan waeltaa rakkaudessa niin kuin Kristus minua rakastanut on, jolle Sinun ja Pyhän Hengen kanssa olkoon kunnia ja ylistys nyt ja iankaikkisesti. Amen.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Mielenkiintoista ja jännittävää

Rovaniemen kirkko: "Hän kokoaa karitsat
käsivarrellensa ja kantaa."
Lehmien hoitaminen oli toisaalta rutiininomaista. Aamu- ja iltalypsyllä juostiin minuuttiaikataulun mukaan. Myönteisiä poikkeamia olivat poikimiset. Toisaalta usein myös joku sairastuminen rikkoi arkirutiinin. Luulen, että monikaan ei voi ymmärtää, millaista aherrusta se oli, kun pienten lasten hoidon lisäksi saatoin rampata öisin hoitamassa sairaita tai kätilön hommissa.  

Työni on nyt vähintään yhtä rikasta, kun saan tavata niin monenlaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Eilen sain jakaa sairaalle ehtoollista. Tänään oli kirkossa siunaustilaisuus ja valtaosa saattajista oli romaneja.  Iltapäivällä sain vielä kuulla sotaveteraanin kertomuksia lapsuuden pappilasta ja Suomen vientiteollisuuden noususta. Huomenna on miestenpäivät.

Maanviljelijän ammatissa sain olla auttamassa Luojan luomistyötä, jalostamassa lehtivihreän tuottamia sokereita ravinnoksi. Pappina saan olla kertomassa Jumalan pelastusteoista ja rukoilemassa ja kiittämässä yhdessä toisten kanssa. Molemmissa näissä tehtävissä olen kokenut, että tärkeintä on että työllä on siunaus. 

Sekä ruokaa että hengellistä ravintoa tarvitaan, että ihmiset jaksavat elää ja toivoa. Tuntisin itseni hölmöksi, jos ojentaisin tyhjää kättä ja sanoisin että ota tästä voileipää. Yhtä uuvuttavaa olisi puhua Jeesuksesta, hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, syntien anteeksiantamuksesta ja taivaasta, jos itse menettäisi uskonsa näihin hengellisiin asioihin ja sanoihin. Mutta ne sanat ruokkivat myös jakajaa. 

Joskus olen joutunut pyytämään, että anna minulle uskoa, pidä minut uskossa. Olenkin kiitollinen siitä, että olen saanut aina oikealla hetkellä kokea johdatusta ja rohkaisua uskoni pitimiksi - joskus arkisissa asioissa, joskus jumalisissa. Nimeen Jeesus sisältyy paljon voimaa. Jos haluat uskoa, rukoile Jeesuksen nimeen. Jumalan siunaus voi saada aikaan suuria asioita. 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kepeys ja viisaus


Aamulla sain nauraa itselleni parikin kertaa. Matkalla töihin muistin mitä unohtui, ja soitin kotiapulaiselleni, joka lupasi lähettää tarvittavan dokumentin sähköpostilla. Mietin, miten monet huolet ja kivut ovat aiheuttaneet viime aikoina väsymystä ja hajamielisyyttä. Mutta tilanne ei kuitenkaan ole paha, sillä olen vain kerran erehtynyt ajasta. Kiittelin itseäni, että onhan se melkoinen saavutus jos pystyy seuraamaan täyteen kirjoitettua kalenteria. Viiden minuutin kuluttua huomasin olevani oikeassa paikassa päivää liian aikaisin. No, parempi niin päin!


On hyvä että työyhteisössä on eri ikäisiä ihmisiä. Iloitsen  siitä innostuksesta mitä uudet ja nuoret työntekijät tartuttavat. Myös iän mukanaan tuoma työkokemus ja moninainen elämänkokemus tuovat lisäarvoa. Jos pään terävyydessä alkaa olla toivomisen varaa, on siinä kuitenkin myös hivenen viisautta, tai ainakin harmaata tukkaa. Monissa muissa maissa vanhoja kunnioitetaan ja kuunnellaan. Yritän sitä itsekin opetella, sillä minuakin vanhempia on. Tänäänkin tapasin parikymmentä ja olin kovin nöyrää.


Tänä talvena on ollut paljon pohjantulia, ja vaikka niistä on tullut ilmoituksia sähköpostiin, olen harvoin onnistunut bongaamaan leimutusta. Eilen illalla sain vinkin eräältä samassa taloudessa asuvalta henkilöltä, ja kävin maisemakierroksella tuon kotiapulaiseni 45 numeron kengillä, jotka on kätevä pukea jalkaan. Muistin ottaa mukaan kameran ja valovoimaisen objektiivin, mutta unohdin miten sitä tarkennetaan. Sain kuvia joihin en ole aivan tyytyväinen. 

Muuten kyllä ymmärrän nykyään paremmin revontulia kuin lapsena. Olen siinä iässä, että saan kertoa samat asiat uudelleen ja uudelleen, ja niinpä kerron, että lapsena kuvittelin pelkästään nimityksen perusteella, että revontulet ovat voimakkaita, paukahtelevia ja kulmikkaita. Siksi en saanut esittää koulun joulujuhlassa revontulitanssia. Nyt tiedän, että revontulet ovat ovelia ja herkästi häipyviä, kirkkaita ja kepeitä. Siispä minut diskattaisiin myös nyt. 

Saan kuitenkin olla innostunut ja tulinen Jumalan valtakunnan sanansaattaja, joka todistaa valosta lempeästi. Moni, jolla ei vielä ole harmaata tukkaa, tulee pettymään omaan viisauteensa, ja siksi hänelle on hyvä jo nyt kertoa, että senkin jälkeen on toivoa. Taivas on.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Sumutusta

Tänään sumu nousi järvelle vasta illansuussa, päivällä ilma oli sees. Nautiskelin ihanasta valosta ja kauniista maisemista. Nyt Istuskelen takkatulen äärellä vilkuillen toisella silmällä tieteisohjelmaa fossiileista ja ikivanhoista aasialaisista ihmislajeista. Tuli mieleen, että eräs harras uskova saattaisi luonnehtia ohjelmaa sumutukseksi. Hän pitää myös minua sumuttajana, kun ajattelen toisin kuin Raamatussa hänen mielestään selvästi sanotaan. Annan ajatukseni liikkua vapaasti näillä selkosilla ja myös teologiassa. Minulla ei ole tarvetta olla ehdottomasti oikeassa enkä pelkää, että Jumala hylkäisi minut, vaikka olisin väärässä.

Mitä tulee tiedemiehiin, minun on vaikea ajatella, että heidän elämäntehtävänsä olisi tahallinen sumutus. He etsivät totuutta ja sovittelevat tiedonjyväsiä yhteen. Siitä syntyy erilaisia teorioita mm. maailman ja ihmisen synnystä. Toisinaan joku teoria osoittautuu vääräksi ja se hylätään. Joku saattaa yrittää kärjistää, että hänen nimensä muistettaisiin. Mutta tiedeyhteisö asettaa tutkimustulokset kritiikin alaiseksi ja tuulesta temmatut teoriat unohtuvat. Sen sijaan joku toinen teoria saa vahvistusta ja jalostuu. Mennään pari askelta eteenpäin ja yksi taakse - niin kuin elämässä yleensäkin. 

Sama koskee myös muutettavat muuttaen teologiaa ja uskontoja yleensäkin. Harvat luottavat tieten tahtoen vääriin jumaliin tai tulkitsevat Raamattua tahallaan väärin. Sen sijaan näyttäisi siltä, että jokainen erehtyy jossakin asiassa.  Siksi myös uskonnon kentällä tulisi olla paljon kunnioitusta ja kuuntelemista, että voisimme ymmärtää toisiamme ja auttaa toisiamme ymmärtämään. Apostoli Paavali varoittaa monenlaisista eksytyksistä: Joka luulee seisovansa, katsokoon ettei kaadu (1.Kor. 10:12). 

Ihminen, joka kuvittelee omistavansa totuuden on yhtä säälittävä kuin se, joka ei usko että mitään perimmäistä totuutta on olemassa. 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Vesipapp

Hiihtoreittimme varrella talvehtii koskikara, viroksi vesipapp. Emme tiedä varmasti pesiikö se saman kosken liepeillä, vai onko se tullut tänne etelämmäksi talvehtimaan. Suomessa pesii vain noin 300 paria vesipappeja, mutta talvehtii jopa 10 000 yksilöä. Niitä tulee tänne sulapaikkoihin talvehtimaan Pohjois-Norjasta ja Venäjältä. Tuolla Naamankajoen koskessa vesipapp kyyhöttää joka päivä etsien ruokaansa.

Eikö ole kummallista, että linnut muuttavat lyhempiä ja pidempiä matkoja? Niillä on toisaalta pienen pienet pesimäreviirit ja toisaalta maailman ilmareitit vuotuisessa käytössä. Toisaalta ne näkevät kauniita maisemia ja toisaalta taistelevat ankarissa luonnonolosuhteissa. Niillä on monenlaisia taitoja, kuten navigointikyky, ja sellaisia elämää säilyttäviä vaistoja, joita ihmiseltä puuttuu. 



Luonnossa kaikki tuntuu liittyvän yhteen ja olevan tarkoituksenmukaista. Toisaalta elämä on armotonta kilpailua ja saalistusta. Onko ihminen toisenlainen? Luotiinko juuri ihminen Jumalan kuvaksi? Jos Jumala ei ole Luoja ja ihminen on yksi eläin toisten joukossa, ehkä elämän tarkoitus on vain selviytyä hinnalla millä hyvänsä elämisen taistelussa. Silloin valittavana on oikeastaan vain etsinkö omaa hyvää vai lauman parasta. 

En usko, että maailma luotiin seitsemässä päivässä. Jo biologianopettajani opetti, että Raamatun aikamääreet eivät ole samanlaisia kuin meidän - Jumalan luomistyö on kestänyt pitkään ja lajit ovat kehittyneet vähitellen. Uskon siis, että Luoja on kuitenkin kaiken takana, hän pisti kehityksen alulle ja yhä joka päivä vaikuttaa luomakunnassaan synnyttäen uutta elämää ja ylläpitäen sitä. Ajattelen, että Jumalan maailmassa ja myös taivaassa on eläimiä, mutta ihminen on erityislaatuinen. Se että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi tarkoittaa että hänet luotiin rakastamaan, etsimään yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Elämälläni on muukin tarkoitus kuin selvitä olemassaolon kilpailussa. Toisinaan on hyvä olla yksin, mutta elämän tarkoitus on löytää yhteys ja kantaa myös heikoimpia.


perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pikkulikka

Muistelimme kolmen naisen kesken alkuviikosta, mikä lapsuudessa oli tärkeää. Suuret ilot tulivat hyvin pienistä asioista samoin kuin karvaat pettymyksetkin. Viiden pennin tyynypurkan ostaminen oli iso juttu, ja yhtä iso oli se jos kauppias ei antanut kymmenestä pennistä takaisin enkä uskaltanut sanoa siitä. Mietimme, että osaavatkohan sellaiset lapset nykyään iloita juuri mistään, jotka saavat helposti kaikenlaisia herkkuja ja vempaimia ilman että tarvitsee itse nähdä vaivaa. Onko älypuhelin todellakin välttämättömyys alakoululaiselle? Me kun opimme että täytyy tehdä jotain, säästää ja odottaa kärsivällisesti - ja siltikään ei saa tavoitella liian suuria. Köyhemmän elämäntavan siunauksena oli se että osasi arvostaa ja iloita - ja moni asia vieläkin tuntuu ylelliseltä. 

Yhtäkkiä minun tuli ikävä lapsuuteen. Jos voisi tällä elämänkokemuksella olla taas se pikkulikka ja tehdä havaintoja maisemasta ja kylän elämästä. Ehkä voisi arvioida uudestaan myös vaikkapa aikuisten elämäntapaa ja aherrusta. Mitä haluaisin säilyttää, mitä haluaisin viskata pois? Onhan varmasti aika kullannut muistot, niin kuin sanotaan. Ja toisaalta myös moni mielenkiintoinen asia on unohtunut. On rakennuksia ja rakennelmia, jotka nyt kiinnostaisivat, mutta joista silloin ei tullut kenenkään mieleen ottaa valokuvaa. On kasvoja, ääniä ja tuoksuja, joita haluaisin palauttaa tarkemmin mieleen. 

Ehkä jäljellä olevan elämän ajan voisi viettää hämmästellen, kummastellen ja mieleen painaen. Nythän jo tiedän, ettei asioita voi pitää itsestään selvinä ja pysyvinä. 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Oppiminen voi olla kivuliasta tai hauskaa

Kiitoksia VR:lle! Konduktööri oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin, matka sujui nopeasti ja miellyttävästi. Pendolino tosin myöhästyi vähän, mutta ehdin junanvaihtoon ja pääsin turvallisesti perille. Ennen kaikkea iloitsen siitä, että matkaa voi sanoa kohtuuhintaiseksi. Uskon ja toivon, että junalippujen hintauudistus parantaa kannattavuuttanne. Joskus kun uudistetaan asioita, mennään myös vikaan. Mutta jos ei uudista, ei voi löytää uusia tapoja toimia eikä voi oppia mitään. Siksi myös epäonnistuminen palvelee onnistumista.
Kuva on viime syksyltä, nyt on vielä lunta
Täällä sitä taas ollaan, opintiellä. Työni on siitä ihana, että tehtävät ovat monipuolisia ja toisinaan saan vaihtaa näkökulmaa. Diakoniatyön teologina haluan nyt oppia enemmän diakoniatyön lähtökohdista. Tänään kokoontui minulle tuntematon joukko pohtimaan diakonian teologiaa. Uskon että minulla on muilta paljon opittavaa. 

Itse asiassa myös tämä blogi on minulle mitä suurimmassa määrin oppimisympäristö. Kirjoittamalla yritän kiteyttää jotain havainnoistani ja ymmärtää mikä on huomion arvoista. Toivon, että se samalla tuo myös teille lukijoilleni  joskus joitain uusia näkökulmia.

Leikki ja oppiminen kuuluvat syvästi ihmisyyteen. Tänään saimme erään erityisen hauskan tehtävän. Sain olla mukana kolmen hengen ryhmässä, jossa ei saanut puhua, vaan piti piirtää yhdessä diakonian teologia. Harmi että en huomannut ottaa kuvastamme kuvaa. Siinä oli iso sydän. Sydämen jakoi risti. Sydämen sisällä oli myös käsi, ehtoollisleipä ja viinimalja, sukka tai kenkä, pipo, Raamattu, kaksi nauruhymiötä ja kaksi suruhymiötä vierekkäin, kynttilä,  reikäleipä, ja lasketteleva tyttö jonka tukka hulmusi taaksepäin. Ehkä nyt unohdin jotain. Voit täydentää.

Luulen että eniten olen tänään oppinut opettamisesta. Sekin on tärkeää, sillä tehtäviini kuuluu opettaminen mm. rippikoulussa. Muutenkin: Jokainen meistä on sekä opettaja että koululainen, sekä auttaja että autettava. 

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Yhteisö

Eilisen Taize-messun jälkeen kanttori kysyi, keitä nämä ihmiset olivat: Oli paljon uusia ihmisiä messussa! Niin olikin. Kappalaisensieluni iloitsi siitä, sillä tiedän miten monet tarvitsevat uskon vahvistusta. Pyhä Henki toimii siellä, missä luetaan Raamattua ja vietetään ehtoollista. Yhteinen lausuttu ja laulettu rukous lohduttavat ja rohkaisevat. Tunsin jälleen kirkossa lämpöä ja yhteyttä. Minulla oli myös merkillinen tunne jo messuun matkatessa ja sitä eläessä: Nyt ei tarvitse suorittaa yhtään mitään, saa hengitellä rauhassa. 

Vasta nyt osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Taize-messuun ja heti liturgina. Muistan miten jotkut tutut seurakuntanuoret jo 70-luvulla vierailivat Taizessa, joka on ekumeeninen veli Rogerin noin vuonna 1940 perustama yhteisö. Ymmärtääkseni Taize-messun ytimessä on musiikki, joka hengittää toistaen samaa rukouslausetta, ja hiljaisuus, joka antaa tilaa olla rauhassa, levähtää tai mietiskellä. Eilen musiikki soi oikein kauniisti ja koin että kirkossa oli yhteisöllinen lämmin henki. Luulen, että tuo Taize-messu ei jää elämäni viimeiseksi, vaikka en koskaan rakkaista virsistä luovukaan.

Kuva: kanttori Tuija Niemistö
Oli leipäsunnuntai, ja niinpä meillä oli yksi seurakuntalaisen leipoma ehtoollisleipä, josta riitti palanen kaikille. Tuntui puhuttelevalta kohottaa kokonainen leipä kirkkokansan nähtäväksi ja murtaa se kahtia samalla kun luin asetussanoja siitä, miten Jeesus otti leivän ja mursi sen. Sanoinkin jo tervetulosanoissa, että tänään kun murramme leivän, muistamme, miten Jeesus murtui puolestamme. On puhuttelevaa ajatella myös, että vaikka kirkkokuntia ja ehtoollisyhteisöjä on monta, leipä on yksi, Kristus on yksi. 

Kaikki se, mikä rakentaa kristittyjen välistä yhteyttä ja rakkautta, on Hengen hyvää hedelmää. Sen sijaan apostoli Paavali opetti, että eripuraisuus, lahkolaisuus, riidat, vihamielisyys, kiihkoilu ja kiukku ovat syntiä (Gal.5:20). Joskus sanaa lahkolaisuus käytetään väärin, kuvaamaan kirkon sisällä toimivia herätysliikkeitä. Minuakin on moitittu lahkolaiseksi, kun herännäisyys on verissä. Lahkolaisuudella vanhastaan on tarkoitettu kuitenkin niitä, jotka ovat perustaneet oman ehtoollisseurakunnan ja oman järjestyksen, kuten helluntailaiset tai vapaakirkolliset. Niinpä kirkon liepeillä olevista herätysliikkeistä oikeastaan ainoastaan SLEY on jossain määrin lahkolainen, koska sillä on omia jumalanpalvelusyhteisöjä. Lähetyshiippakunta (Luther-Säätiö) taas on jo askelen pidemmällä, muodostamassa omaa kirkkokuntaa, koska heillä on oma piispa ja oma järjestys. Katolisen kirkkokunnan kannalta ilmeisesti me kaikki luterilaiset ja muutkin kristilliset kirkot ja yhteisöt olemme lahkolaisia, kirkon hajottajia. 

Juttelimme tänään naispastorien kanssa siitä, miten kuitenkin oikeastaan uskomme ja tunnustuksemme on monissa kohdin hyvin lähellä esimerkiksi Luterilaisen lähetyshiippakunnan uskonnäkemystä. Siellä kuultava julistus on varmasti pääosin tervettä ja hoitavaa, vaikka joissakin Raamatun tulkinnoissa ollaankin eri linjoilla. Yhteisöllisyys siellä on myös vahvaa, ja jotkut ovat siksi löytäneet sieltä kaipaamansa kodin. Onneksi olemme saaneet nähdä ja kokea, että myös omassa seurakunnassamme on vahvaa yhteisöllisyyttä: Ihmiset viihtyvät yhdessä, tutustuvat toisiinsa ja rohkaisevat toisiaan. 

Minulla on pysyvä unelma yhteisestä ehtoollispöydästä, joka kelpaisi kaikille kristityille, ja jossa jokainen nälkäinen ruokittaisiin. Uskon, että unelma toteutuu kerran suuressa taivaallisessa jumalanpalveluksessa Kristuksen luona. Siihen asti on vain ajateltava, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Myös minun on kilvoiteltava, ettei sydän olisi täynnä kiihkoilua ja riitaisuutta. On tärkeää, että omia haavoja ei koeta parantaa moittimalla muita, vaan kohtaamalla kipunsa suuren Parantajan kasvojen edessä.




lauantai 5. maaliskuuta 2016

Ahneus

Rikkaitten ja hyvin toimeentulevien, turvallista elämää elävien ihmisten on vaikea tinkiä elintasostaan. Jos yli 3000 euroa kuussa ansaitsevan täytyisi yhteisen hyvän nimissä luopua vuosittaisesta parin viikon kaukomatkasta ja tyytyä esimerkiksi Atlantin aaltoihin, tästä alkaa someraivo. Ensin itketään sitä, että valtiontalouden tasapainottamiseksi ollaan leikkaamassa heikossa asemassa olevilta, mutta ei olla kuitenkaan valmiita laittamaan tikkua ristiin että saataisiin taloutta jollain muulla keinolla tasapainotettua. Jos sitten joudutaan kajoamaan lapsilisiin, päivähoitoon, terveydenhoitoon, koulutukseen tai johonkin muuhun toimialaan, jota yhteiskunta rahoittaa, alkaa taas uusi poru. Suurin poru on aina siellä missä ei ole mitään hätää. 


Vapaa kuva/ @pixabay.com
Yritysmaailmassa, etenkin suurilla yrityksillä, on omat ahneuden linnakkeensa. Osakkeiden arvolla kikkaillaan ihmisten työn ja toimeentulon kustannuksella, tulospalkkioita hankitaan kyseenalaisin keinoin, eläkejärjestelyt ja kultaiset kädenpuristukset ovat hulppeita, johtajien palkat niin isoja, ettei tavallinen kuolevainen käsitä. Niinsanotulla verosuunnittelulla pyritään välttämään ettei tarvitsisi maksaa suuristakaan voitoista veroja, joilla yhteiskunta voisi järjestää palveluja.

Pienyrityksillä on ymmärtääkseni monasti erilaista. Oma elintaso joustaa sen mukaan miten yritys tuottaa. Yrittäjä tekee usein työtä ilman vapaapäiviä nälkäpalkalla välttääkseen jos mahdollista konkurssin. Mutta jos menee paremmin, niin moni kyllä harrastaa pientä verovilppiä, jonkin verran harmaata taloutta ja sen sellaista. Se on melkein niin kuin maan tapa, ellei joku vihreitten ministeri satu tekemään samoin. Silloin hänet kyllä naulitaan ristille. 

Jotkut vanhukset ovat tosi pihejä. He ovat tottuneet koko elämänsä elämään vähällä ja vanhana heistä tulee nuukia ennen kaikkea itselleen. Jotkut heistä saattavat jakaa lapsenlapsille isoja seteleitä ja lahjoittaa myös hyväntekeväisyyteen, mutta ovat itseään kohtaan karuja. Itseä on vaikea rakastaa niin että voisi hankkia jotain tarpeellista tai mukavaa. Täytyy yrittää säästää, että olisi vielä vähän perintöäkin, kun kuolema tulee. Perinnöstä voi jäädä sellainen hyvä muisto - ellei perikunta sitten ala ahneuksissaan riidellä. 

Perheenisä innostuu milloin mistäkin teknologiasta, missä on uusia jännittäviä ominaisuuksia. Hän palkitsee itseään raskaasta työstä hankkimalla erilaisia kulutushyödykkeitä, enemmän tai vähemmän turhia. Kun pitäisi huolehtia perheen yhteisistä menoista, hänen tilinsä on tyhjä.

Opiskelijaneito rakastaa ateljee-vaatteita. Hän brassailee sukujuhlilla, että täytyy vain miettiä mitä panee päälleen kun kulkee sossun ohi, sillä sinne on ennen pitkää taas mentävä. Hänestä tulee kansanedustaja, joka puhuu sydän palaen työläisistä ja kapitalisteista.

Momma menee marjametsään ja löytää upean paikan. Hän käy siellä usein, yksin, ja miettii, että täytyy yrittää parkkeerata niin ettei kukaan tiedä mihin suuntaan olen lähtenyt. Pääsisikö tänne eri autolla tai peräti mopolla, ettei kukaan arvaa millainen paikka tämä on? Paljonko malttaisin viedä tädille?  Mommalla on myös sellainen pahe, että hänen täytyy varautua pahimpaan, ja hän panttaa tilillä rahoja, jos sattuisi jotain ikävää. Se on vähän samanlaista rahastointia kuin seurakuntien ja muiden yleishyödylisten organisaatioiden puskurirahastot pahan päivän varalle: On vaikea päättää, koska olisi niin paha päivä. 

Arvostetussa asemassa oleva henkilö pelaa pokeria. Häntä viehättää ennen kaikkea pelin tunnelma, ajatus omasta älykkyydestä. Hän ajattelee peliä oppimisympäristönä, jota hän voi soveltaa työssään. Kyseessä on aivan eri asia kuin hedelmäpelin pelaaminen. Mutta sittenkin, jos hän on rehellinen: Voiton tähden hän pelaa, ja häviö häntä masentaa - joskus häviää isostikin, vaikka oma taktiikka olisi ollut hyvä. Työyhteisö saa luvan elää esimiehen pokeritunnelmaa. Välillä kysellään, mikähän häntä masentaa, toisinaan taas ihmetellään mistähän nämä kehut tulivat. 

Lapsuuden raittiuskilpakirjoituksessa oli aiheena sentapainen, että otatko suurimman omenan. Siitä jäi mieleen lause: Vatsa tuskin eroa huomaa, itsekkyys saa meidät ahneiksi.

Se asuu meissä jokaisessa, ahneus. Se on epäjumalanpalvelusta (Kol.3:5). Ateisteillakin on jumala, sillä jumala on se, mihin meistä itse kukin turvaa. Jeesuksen mukaan ahneus lähtee sieltä, mistä myös varkaudet, aviorikokset ja häijyys: ihmisen sydämestä (Mark.7: 21-22).

Joskus on sanottu että ahneus ja kateus ovat pohjalaisen yritteliäisyyden myönteisiä käyttövoimia. Mutta kyllä ahneus vaikuttaa kielteisesti lähimmäisten onnellisuuteen, turhentaa hyvät aikeet ja tappaa ihmisyyttä. Siksi se on syntiä, itse asiassa ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Se on ns. normaali synti, ja siksi sitä ei tee mieli myöntää eikä tutkailla. Mutta senkin synnin tähden Kristus kävi kärsimystielleen. Hän tahtoo antaa sinulle ja minulle uuden hengen, kivisydämemme tilalle elävän sydämen, joka sykkii ajatellen toista ihmistä.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Ylpeys

Kun olin lapsi, muistan kuulleeni kotona paljon hyvää toisista kristityistä. Saatettiin sanoa, että joku on tosi kristitty - vaikka kyseessä oli erilaisen uskonnäkemyksen omaava Veikko. Sain myös osallistua vanhempieni ja kummitätini kanssa eri herätysliikkeiden tilaisuuksiin ja kesäjuhlille. Iloitsen tästä perinnöstä, joka on tarttunut minuun lujasti. Koen olevani avaran kirkon lapsi. 

Nuorena sain huomata että toisenlaisiakin uskovia on. Eräs seurakunnan työntekijä sanoi jokseenkin suoraan, että vanhempani eivät pelastu, sillä ei se riitä että käy kirkossa. Jos en ollut aiemmin huomannut hänen teologiassaan mitään outoa, niin sinä iltana lakkasin luottamasta hänen arvostelukykyynsä noissa asioissa. Joissakin piireissä edellytettiin henkilökohtaista uskonkokemusta ja ratkaisun päiväystä. Kävipä meitä nuoria jahtaamassa myös joku Kansanlähetyksen jengityön porukka. He väittivät, että kaikki uskovat puhuvat kielillä ja panivat meidät polvilleen. 

Siksi olen yllättynyt, että seurakunnassa esiintyvä kovuus ja arvostelunhenki jaksaa yhä hämmästyttää ja käy tunteisiin, vaikka yritän kieltää miten se satuttaa. Jotkut pudottelevat tuomioitaan aika korkealta, asettuvat Jumalan asemaan, puhuvat kuuntelematta ja viitsimättä ottaa selvää, kyselevät eikö sinulla ole omaatuntoa, omaavat ainoan oikean raamatullisen uskon.  Sille synnille on nimi ja se sanotaan Raamatussa moneen kertaan: ylpeys. Jeesuksen mukaan ylpeys nousee samasta 
paikasta kuin murhat ja jumalanpilkka: ihmisen sydämestä (Mark. 7:21-22). 

Valitettavasti olen myös itse ylpeä, sillä eilen ja tänään olen juorunnut. Myös juoruajassa on ylpeyden syntiä, sillä hän katsoo asiakseen asettua arvostelijaksi. Tarvitaan suuri muutos sydämessä. Monet rukoilevat Suomelle herätystä. Herätys tulee, kun ns. uskovat alkavat tarvita armoa ja iloitsevat Jumalan hyvyydestä niin että heissä syttyy rakkaus. 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Pelko pois

Pelko ottaa toisinaan vahvan otteen koko ruumiista. Se kuristaa vatsaa, puristaa rintaa ja painaa hartioita. Joskus tartutamme toisiimme pelkoa, vahvistamme sitä. Pelon aiheet ovat toisinaan todellisia, toisinaan kuvitteellisia. 

Kuolema ja pelko olivat jo paratiisissa, sillä Jumala kielsi ihmistä syömästä yhdestä paratiisin puusta uhkaamalla:  Sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma (1.Moos. 3:17). Ihminen söi, eikä kuitenkaan heti kuollut. Mutta hän häpesi ja hänet ajettiin pois. Ja hänestä tuli entistä pelokkaampi, Jumalaa ja toisia ihmisiä pakeneva. 

Silloin kun en pakene Jumalaa, hän antaa turvansa ja pelko voi hellittää: Mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta ja tapahtuipa mitä hyvänsä, hän on luvannut ottaa syliinsä ja kantaa.

Joskus sitä ajattelee, että on tullut jo elettyä pitkästi ja elämä on ollut hyvä. En enää pelkää kuolemaa, elämää pelkään. Mutta ei sekään ole koko totuus. Vain yksi tapahtuma tai yksi sana, ja koko ajattelu mullistuu, koko elämä mullistuu. Kuolema alkaa pelottaa tai näkee elämässä tuhansia arvokkaita asioita, nähtävää ja koettavaa, kaipuuta ja rakkautta.

Ajattelen sinua, jonka koko elämä on mullistunut, sinua joka pelkäät. Ole turvallisella mielellä. Jeesus on voittanut!