Sosiaalisia suhteita

Olen päättänyt ryhtyä sosiaalisesti aktiivisemmaksi. Havahduin keväällä siihen, että olen oikeastaan aika yksinänen sielu. Ehkä siksi, että työssä kohtaan paljon ihmisiä, olen työpäivien jälkeen usein väsynyt ja viihdyn omissa oloissani. Harrastuksenikin ovat metsäläispainotteisia.

Vielä en ole saanut äntiin kutsua vieraita, mutta pari viikkoa sitten päätin tarttua itseäni niskasta kiinni ja ilmoittauduin pastorinaisten saunailtaan. Tosin valitsin matkustustavaksi aika yksinäisen kulkuneuvon eli polkupyörän, vaikka olisin saanut ilmaisen kyydin. Eilen sitten pongin nelisen tuntia ylämäkeen. Säähän oli mainio, ja luonto kauneimmillaan. Matkalla otin oheisen kuvan Koskenkorvalta. 

Perille päästyäni sain taas hävetä huonoa kasvo- ja nimimuistiani. Illan ehtoisa emäntä olikin nimittäin entuudestaan tuttu, vaikka luulin, etten ole häntä tavannut henkilökohtaisesti. Hän oli kyllä kuulemma yrittänyt joskus tervehtiä, mutta saanut vaisun vastauksen. Olimme opiskeluaikana samalla intensiivijaksolla, ja hän jäi aivan erityisesti mieleeni ihanana ihmisenä ja mahtavana persoonana. Nyt kesti jonkin aikaa ennen kuin osasin epäillä, että tämähän on se nainen, jota olen usein muistellut. 

Nolaan itseni usein, kun en tunne ihmisiä. Tai sitten annan vain itsestäni oudon ja itsekeskeisen vaikutelman, joka on vain osittain totta. Yritän nimittäin usein esittää tuntevani, varsinkin jos toinen on puhutellut minua etunimeltä. Keskustellessani kelaan kukahan tämä on. Mutta en silloin tietenkään osaa jutella luontevasti, vaan puhelen etupäässä omia kuulumisia enkä osaa esittää täsmäkysymyksiä. Joskus välähtää heti tapaamisen jälkeen tai parin viikon kuluessa, mutta ei suinkaan aina. 

Jumala ei ole varustanut minua kaikilla niillä lahjoilla, jotka olisivat hyödyllisiä ihmisten kohtaamiseen. Äiti sanoi kun olin nuori, että sä et oo kiinnostunu ihmisistä kun et opi kenenkään nimiä. Ei se niinkään ole. Olen kiinnostunut ihmisten kertomuksista ja jään usein miettimään niitä. Muistan monia persoonallisuuksia, ajattelen heitä. Mutta se ei takaa, että tuntisin vastaan tullessa. 

On hyvä että tuntee ja voi tunnustaa vajavaisuutensa vaikkapa pyöreän paljun pappissisarten kesken. Ystäviä tarvitaan juuri siihen, että heidän seurassaan ei tarvitse olla yhtään sen fiksumpi kuin on ja vapauttava nauru tulee vähästä. 

Laulun aika on tullut

Olen juuri ja juuri ehtinyt virkata joka ilta kymmenen palasta torkkupeittoon. Tänään pääsin lähtemään töistä sen verran ajoissa, että ehdin lankakauppaan ja sain lisää lankoja, myös seuraavaa eli vauvaprojektia varten. Ensin riemunkirjava peitto ja sitten jotain pehmeää uudelle rakkaalle lapsenlapselle. Projekteillani on taipumus valmistua, ei hyvissä ajoin, mutta ajoissa. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Yhden innostuksen takia toiset asiat jäävät huonommalle hoidolle. Roskaisesta kukkapenkistä voi syyllistyä tai sitten ei. Elämä on valintoja.

Kirjosieppo muistuttaa pastoria

Sain olla tänään surukodissa teologiharjoittelijan kanssa. - Leski sanoi hänelle, että sinulla on papille sopiva ääni. Tosiaan, Jumala on varustanut tuon papinplantun sopivalla olemisen tavalla ja hyvällä äänellä. Mietin, että on etuoikeus saada ohjata tulevia pappeja ja kertoa miten eri tavoin me työtämme teemme. Saamme käyttää omaa persoonallisuutta ja omia sopivaksi koettuja työskentelytapoja. Jokainen saa rohkeasti etsiä omaa olemisen tapaa ja omaa ääntä. Sitähän Paavalikin etsi, kirjoitti että kunpa löytäisin oikean äänensävyn. Olen varmaan ennenkin sanonut, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän näkee omaa keskinkertaisuutta ja nuorten lahjakkuutta. Sekin on hienoa. Kirkon työ ei ole minun varassani.

Leppälintu laulaa

Elämä on täynnä toivoa. Omenapuut ovat puhkeamassa kukkaan, mikä tarkoittaa sitä, että myös valokki kukkii hyvään aikaan. Sääennustuksessa luvataan lämpimiä öitä ja vähätuulisia päiviä. Odotan ilolla kesäisiä täyteläisiä metsäretkiä. Toivottavasti koirakaverini toipuu siihen mennessä tukkoisuudestaan ja jaksaa kulkea mukanani. 

Jonain päivänä leppälintu saa laulaa uuden oravaviirin vierellä. Monet asiat ovat vireillä ajatuksen tasolla, niitä mietitään hartaasti ja sitten jonain päivänä vain pannaan toimeksi. On aika etsiä tuuliviirille salkoa ja on aika pystyttää se. On aika olla hiljaa ja aika laulaa. Mikä ilo, että ei tarvitse laulaa koko ajan. Mikä riemu, että saa laulaa omalla äänellään silloin kun laulattaa! 

Jälkikasvu on parasta elämässä

Sain sydänoperaatiosta kahdeksan päivän virkavapaan. Kävimme mökillä rentoutumassa. En uskaltanut saunoa enkä uida, koska ne olivat kieltolistalla. Sen sijaan virkkasin nelisenkymmentä uniikkia isoäidin neliötä, isoäiti kun olen. Teen niistä ratkiriemukkaan unelmapeiton päiväunia varten. Otin mukaan vanhoja langanloppuja ja huomasin, että olen viime vuosien aikana todella kutonut monenvärisiä sukkia. Kahden värin väriyhdistelmistä on nyt syntynyt jo 80 erilaista palasta.

Tänään olen saanut ponnistella: Olen vähän vääntänyt puutarhassa, istuttanut kesäkukkia, käynyt pyörällä kaupassa ja saunonut lyhyesti. Ihana kesäpäivä on kohottanut mielialan korkealle, vaikka puutarhatalikko olikin isännän jäljillä ja sydän on toisinaan lyönyt väärää tahtia. Sydämessä on kuitenkin sellainen lievä kiputuntemus, joka on samanlainen kuin itse operaatiossa. Ajattelen että arpikudos siellä etenee ja saattaa vielä tehdä tehtävänsä. Toivoa on!

Tilasin perjantaina netistä uusia lankoja, koska vanhat langat on jo lähes virkattu. Ne tulivat jo tänään. Löysin nettimyymälästä vanhempaa värikarttaa, jota ei enää ole kaupoissa, mm. sinapinkeltaista, jolla reunustan palaset ja liitän ne yhteen. Nettikauppa oli syvällä maaseudulla Keski-Pohjanmaalla. Netti mahdollistaa sellaisen tavaran löytymisen, mitä ei muuten löytäisi, ja kaupoille taas myynti on mahdollista myös kauempana kasvukeskuksista. 

Toinen päivän nettitilaukseni oli Kirkolliskokouksen historiikki, jonka Jaakko Antila on ansiokkaasti kirjoittanut. Selasin sen pintapuolisesti, ja huomasin, että omista läpimenneistä aloitteistani oli kirjattu eräs, jota en olisi itse ollenkaan muistanut. Kuvista löysin rakkaan kummitätini Aili Rajamäen, jota tituleerattiin evankeliumiyhdistyksen maallikkopuhujaksi. 

Mökillä otin kuvia Taivalkosken kirkon asukkaista, jotka kävivät pöntöllä ymmärtääkseni jo ruokkimassa poikasia. Liekö siksi vai miksi, olen tänään miettinyt, että arvostan omista aikaansaannoksistani eniten sitä, että olen synnytyspelostani huolimatta saanut saattaa maailmaan lapsia ja heitä kasvattaa. Sairaalassa huonetoveri kysyi onko minulla lapsia, ja huomasin, että äänessäni oli ylpeyttä, kun sain vastata että neljä. 

Kiirettä oli kirjosiepoilla pesänsä lähellä. Kaikki vanhemmat ovat kiireisiä ja ajoittain väsyneitä, kun hoivaavat jälkikasvuaan. Suotta ei puhuta elämän ruuhkavuosista. Jumala antakoon voimia ja iloa kaikille äideille ja isille, arjessa ja juhlassa. 

Sydän on tunteiden keskus

Elämän kipupisteet lievenevät kun antaa tuskan tulla. Tämän totesin, kun olin tiistaina leikkauspöydällä. Sydämeni takoi maalis-huhtikuussa hyvin uuvuttavaa rytmiä. Sitten rytmi alkoi parantua juuri ennen hoitoon pääsyä, ja ajoittain sydän löi jopa aivan oikein. Rupesin tietysti stressaamaan, että jos leikkauspöydällä ei olekaan lisälyöntejä, niin miten lääkärit pystyvät kuvantamaan paikan mistä ne saavat alkunsa.

Ensinnä totesin, että jalkakyykky kyllä saa rytmin sekoamaan ainakin joksikin aikaa. Niinpä tein kolmisenkymmentä jalkakyykkyä ennen leikkauspöydälle siirtymistä ja sydän löikin sitten oikein mukavasti epätahtiin. Mutta kolmen katedrin työntäminen laskimo- ja valtimosuonten kautta sydämeen otti aikansa, ja koska paikalla oli opiskelijoita, heille selitettiin ystävällisesti kaikenlaista tutkimuksen kulusta. Kardiologit tekivät huolellista työtä eivätkä kiirehtineet ja minultakin pyyhkiytyi kaikki jännitys pois. Sydän rauhoittui. Alkoi tuntua siltä, että lääkärit toisinaan jo vähän odottelivat lisälyöntiä. Niinpä aloin ajatella ikäviä asioita, hetkiä, jolloin joku on puhunut oikein halveksivasti ja haavoittavasti. Aina kun ajattelin jotain raskasta asiaa, sydän löi heti ylimääräisen lyönnin. Näin tuli todistettua, että sydän todellakin on tunteiden keskus. 

Ylläpidin jonkin aikaa tällaista negatiivista tunnetilaa, kunnes ajattelin, että tämän operaation puolestahan pitää pikemminkin rukoilla. Sitäpaitsi nuo ikävät asiat lakkasivat tuntumasta ikäviltä kun olin niitä aikani jauhanut. Niinpä ajattelin suurta parantajaa Jeesusta ja Pyhää Henkeä, joka vaikuttaa siellä missä ihminen tekee työtä toisen hyväksi. - Eli tässäkin huoneessa Pyhä Henki on läsnä ja vaikuttaa hyvää. Kas, sydän lakkasi pomppimasta! - Täytyi taas siirtyä ikävämpiin asioihin, että saatiin operaatio kunnialla loppuun.

Ablaatioita eli "polttoa" tehtiin sekä valtimon että laskimon puolelta eli sekä vasemman että oikean kammion puolelta. Kipua ei tällä kertaa juuri tuntunut, oikean kammion puolella vähän enemmän. Mutta ihan presiis oikeaan "koloon" ei ehkä päästy, lähelle kyllä. Tulos on vielä epävarma. Tarvittaessa jatketaan talvella Tampereella. Siellä on kuulemma vielä paremmat kuvantamismahdollisuudet.

Kesähän on siitä merkillistä aikaa, että sydän voi aina paremmin. Luulen, että liikunta, luonto  ja vähäisempi istuminen läppärin kanssa vaikuttavat suotuisasti. Liikuntalajeista pyöräily sopii myös minulle hyvin, koska se ei rasita liikaa niveliä eikä sydäntä. 

On hyvä rukoilla, kun on erilaisia huolia. Jumala ei välttämättä anna aina nopeita ihmevastauksia, mutta huolien purkaminen ylöspäin antaa levollisuutta ja luottamusta. Samalla on hyvä muistaa, että voi paljon tehdä itsekin hyvinvointinsa eteen. Ja meillä Suomessa terveydenhoito on aivan huippuluokkaa: lääkärit ja hoitajat tekevät parhaansa, jotta saisimme lisää elinpäiviä ja että sairaudet eivät haittaisi elämänlaatua. Siitäkin saa kiittää Jumalaa, joka on antanut niin paljon hyvää tahtoa, innostusta, älyä ja taitoa. 

Yksityiskohta Albert Edelfeltin alttaritaulusta
Vaasan kirkossa

Mietin, että sinne leikkauspöydälle jäi minulta syyllisyyttä ja häpeää, joita olen kantanut, kun olen pelännyt kuulla ihmisten kovia sanoja. Nyt pakottauduin kuulemaan ja ymmärsin, että eivät kaikki ihmisten pahat sanat ole totta. Ja jos joskus ovatkin, niin senkin kestää, kun saa vastapainoksi rakkautta ja huolenpitoa. Vahva elämää sykkivä lihas hyppii pelossa ja kivussa, mutta saattaapa se hypähdellä ilostakin, kun ihminen osaa sanoa ja tehdä jotain hyvää ja ilahduttavaa toiselle. 

Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita hän rakastaa.

Kaipaus kantaa

Kuva: Perttu Perälä

Yli 2000 vuotta vanha sanonta: Illan rusko, aamu kaunis - osoittautui paikkansa pitäväksi. Poikani Pom tuli eilen illalla mainostamaan kaunista taivasta ja otti siitä myös kuvia. Mitä mahtanee tietää tämä illan ukkonen? Herramme Jeesus viittasi näihin säätilamerkkeihin ja kysyi osaatteko lukea aikojen merkkejä?

En taida osata lukea aikojen merkkejä eikä minusta ole ennustajaksi. Mutta yhtä asiaa olen viime aikoina taas miettinyt. Mietin että aika on vaativaa ja lyhytjänteistä. Sen näkee esimerkiksi siitä, miten nopeasti kansa kyllästyy poliitikkoihin ja haluaa nopeaan tahtiin vaihtaa keulakuviaan. Vaatimuksia on monia, mutta ainakin tuloksia (lue: gallupkannatusta) pitäisi saada nopeasti. Päättävässä asemassa olevien ei saisi tehdä ikäviä ratkaisuja. Julkisuuden henkilön pitää kaikissa tilanteissa säilyttää perusasiallinen, mutta rento olemus ja puhua kansankielellä. Mutta sekään ei oikeastaan riitä. Ehkä naamataulut vaihtuvat tasaiseen tahtiin, koska toivomme uusilta kasvoilta piristystä ja toivoa. 

Myös pääministeri Sipilä on asettanut itselleen kovat vaatimukset: Tulos tai ulos. Yhteiset asiat ovat kuitenkin mutkikkaita. Tulosta ei synny yhdessä yössä eikä muutamassa vuodessakaan. Päättäjät toivovat että ratkaisut johtavat toivottuun suuntaan, mutta vasta historiankirjoitus pystyy aikanaan arvioimaan olivatko toimenpiteet virheellisiä vai oikeita. 

En ole miettinyt näitä juttuja siksi että politiikka kiinnostaa. Minua mietityttää tämä kova ja vaativa aika, joka tarttuu etenkin nuoriin. Nuoret saattavat kuvitella, että täytyy heti osata hakeutua mieluisaan ammattiin, onnistua ja menestyä elämässään. Mutta totuus on, että ei haittaa jos epäonnistuu. Ei haittaa jos joutuu vähän etsimään itseään. Ei haittaa jos kaikki eivät arvosta. Ne voivat tuntua ikäviltä merkeiltä, mutta ne eivät ennusta loppuelämää. Kaikki tuo ei edes ole niin oleellista elämässä. 

Niin, mikähän on oleellista elämässä? Nuorena toivoin että minusta tulisi ihmisten auttaja, antaisin merkittävän panoksen lähetystyössä tai kehitystyhteistyössä. Jossain vaiheessa haaveilin myös tulevani kirjailijaksi, joka nostaisi esiin tärkeitä asioita. Ja kun lopulta jo yhden uran tehtyäni lähdin lukemaan papiksi, haaveilin että olisin nöyrä pappi, joka jaksaa palvella pienellä paikalla kuunnellen ihmisiä ja lohduttaen Jumalan sanalla. Olen kyllä kulkenut mielenkiintoisia polkuja, mutta en ihan niitä, joista haaveilin. En ole omaa mittaani pystynyt täyttämään. 

Jäljelle on jäänyt kaipaus ja ikävä. Kaipaus ystävyyteen, ymmärtämykseen, armollisuuteen ja aitouteen. Kaipaus saada yrittää ja erehtyä, aloittaa alusta menettämättä iloa, onnistua toisinaan, saada joskus kiitosta, nauraa yhdessä. Ajattelen, että tämä on todellista elämää. Tämän kaipauksen joku ihmistä isompi on istuttanut sydämiin. Tämän takia kannattaa elää. 

Voimat palautuvat

Aikansa on joka asialla taivaan alla. On aika työllä ja aika levolla. Olen nukkunut noin 18 tuntia jäätyäni eilen viikonloppuvapaille. Tarkoitus oli tehdä joitain valmisteluja helluntaiksi, mutta päänsäryn jälkeen nousi vähän kuumetta ja vatsaa kivisti. En ole jaksanut oikein edes täyttää sudokua tai selailla nettiä. Ja kun on sadellut, en ole murehtinut tekemättömiä puutarhatöitä. Nyt voimat alkavat palautua ja iltasella olen jo lukenut puolet lauluntekijä Jukka Salmisen uusimmasta kirjasta "Se on tervasta".

Jukka teki vierailuturneen ja konserttimatkan Vaasaan. Sain olla hänen mukanaan Suvilahden koululla ja Vaasan kirkossa. Hänellä oli upea avoin vuorovaikutus yleisönsä kanssa, niin lasten kanssa kuin kuulemani mukaan myös miesten, kun hän vieraili miestenillassa. Ilo ja aitous koskettivat. Jukka esiintyi viime kesänä Rovaniemen lähetysjuhlilla ja siellä sain ajatuksen, että olisi aika kutsua hänet Vaasaan. 

Meillä on hengellisen musiikin tekijöinä muutamia tällaisia taiteilijoita, jotka ovat seuranneet uskollisesti kutsumustaan, uudistuneet ja yllättäneet. Ja joillakin heistä on myös helposti lähestyttävä ja nöyränoloinen luonteenlaatu. Monet heistä ovat antaneet suuren osan työpanoksestaan lähetystyön hyväksi eri järjestöjen kautta. Ilmeisesti on niin, että koska musiikki on kanava, joka yhdistää eri kansallisuuksia, lähetysjärjestöt ovat oivaltaneet musiikin voiman työssään ja antaneet työmahdollisuuksia. Jukka Salmisen lastenkonsertteja voisi perustellusti sanoa kansainvälisyyskasvatukseksi. 

Jokaisella meillä, olimmepa taiteilijoita tai tavallisia taaplaajia, on heikot hetkemme. Joskus elämä vie paljon voimia. Syyt ovat moninaisia. Työ voi olla vaativaa, ihmissuhteet kuluttavat, joutuu kantamaan paljon vastuuta, sairaus vie voimia, tai näyttää siltä että kukaan ei enää tarvitse, elämällä ei ole merkitystä. 

Puhutaan akkujen lataamisesta. Sitä olen varmasti tehnyt, kun olen nukkua pussutellut pitkin päivää. Toisen hyväksyvän ihmisen lähellä myös latautuu. Hiljaisuus ja levollinen oleskelu antavat tilaa Pyhän Hengen hoitavalle työlle sydämessä. Hän on Voiman ja Rakkauden henki. Hän voi tehdä ihmeitä.

Masentaa ja väsyttää

Tänään sain uuden diagnoosin. Uusi vaiva on parantumaton, kuten vanhakin, johon sain uudet lääkkeet. Sairauteni ovat ikäviä, mutta eivät tappavia. Niiden pahin vaikutus on, että ne saavat minut tuntemaan itseni vanhaksi, juuri kun olin päässyt innostumaan liikunnasta ja kunnon kohottamisesta. Ensi viikolla on myös pieni sydänoperaatio, joka jännittää. Yritetään sitä samaa ylimääräisten johtoratojen polttamista, joka ei vuosi sitten tuottanut tulosta. 

Lueskelin tänään kirkolliskokousuutisia ja muistelin sitä aikaa, jolloin olin siellä mukana innostuneena ja ahkerana maallikkovaikuttajana. Ajattelin aikaa haikeana, ja samalla kriittisesti. On hyvä, että löytyy uusia vaikuttajia, en jaksaisi enää olla niin innokas. Mutta onko totta että asiantuntemukseni loppui siihen kun sain pappisvihkimyksen? Sen jälkeen ei ole enää tarvinnut miettiä suuria linjoja, vaan lähinnä aikatauluttaa ehtimisiä. Joskus kaipaan vaikuttamista ja kuulluksi tulemista. Loukkaannun, jos puheenvuoroni keskeytetään, vaikka puhun mielestäni lyhyesti asioista, jotka itseäni innostavat. Ehkä kaikki eivät vain jaksa kuunnella ikääntyvän naisen ääntä. Persoonakin vaikuttaa, sekä minun että keskeyttelijän. 

Olen myös tänään arvioinut laajemminkin suomalaista työelämää, kriittisesti ja naisnäkökulmasta. En ole koskaan ollut femakko, mutta ehkä minusta vielä tulee. Moniin tehtäviin pätevöityy paremmin, jos on mies. Eikä miehen tarvitse välttämättä hoitaa tehtäviään, kunhan on jokseenkin harmiton. Muutenkin reagointitavat riippuvat selvästi sukupuolesta. Jos miehellä on ongelma tai elämäntapasairaus, häntä saatetaan yrittää piristää palkitsemalla ja antamalla uusia haasteita. Jos taas naisella on esimerkiksi liiallinen taipumus syöpötellä, häntä ruvetaan helposti savustamaan pois tehtävästään, koska katsotaan, ettei hän "tuossa kunnossa" jaksa tehdä tarpeeksi töitä.

Älköön nyt kukaan kuitenkaan luulko, että pyöräilen siksi, että minua oltaisiin liikalihavana poistamassa rivistä. Ei sentään. Mutta en todellakaan ole erityisen tyytyväinen juuri nyt. Minua on toisinaan kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Ontuvana, verta valuvana, sydän väärässä rytmissä, väsyneenä ja turhautuneenakin teen kuitenkin ahkerasti hyvää työtä ja ajoittain koen syvää iloa. 

Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että oppii korvaamaan juoksemisen ajattelemisella, välttämään liiallista itsekritiikkiä ja luottamaan kokemuksen kautta karttuneeseen intuitioon. Jo nyt saan olla myös kannustamassa ja lähettämässä matkaan uusia, innokkaita ja osaavia työntekijöitä. Tahtoisin sanoa heille, että jos opettelee alusta alkaen tekemään yhteistyötä, vastus on pienempi. 

On jotain suurempaa kuin yksilö

Edellisen yksilöllisyyttä ja yksityiskohtia etsivän kirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, että se ei ole koko totuus. Meidät on luotu yhteyteen toistemme ja Jumalan kanssa, me kuulumme monenlaisiin yhteisöihin: perheeseen, sukuun, työyhteisöön, seurakuntaan, kansaan, ihmiskuntaan. Ja Jumala näkee meidät kristityt ei ainoastaan yksilöinä vaan vahvasti myös omana kansanaan. 

Muistanpa erään jurvalaisen ystävän, joka kiusoitteli minua sanomalla: Sinäkin aina siunaat teitä ja polkuja - mikset sano että Herra siunatkoon Sinua - se tuntuu niin henkilökohtaiselta ja hyvältä. Jotkut papit tosiaan lukevat Herran siunauksen niin kuin se Raamatussa on: Herra siunatkoon sinua... Minä ja jotkut toiset papit niskoittelemme ja luemme kirkkokäsikirjan mukaan: Herra siunatkoon teitä...

Tähän on olemassa teologinen perustelu, jonka olen vahvasti sisäistänyt. Kun Herra siunasi Israelin kansaa, hän puhutteli kansaa yksikössä sinäksi. Samalla tavalla jumalanpalveluksessa siunauksen saajana on seurakunta yhteisönä, ja suomen kielen monikkomuodolla te tuo ajatus tulee paremmin esiin kuin jos käyttäisimme sanaa sinä, jolloin siunauksesta tulee eri tavalla henkilökohtainen. 

Ei ole  väärin luottaa siihen, että Jumalan siunaus on henkilökohtainen lahja, mutta on tärkeää muistaa, että se kuuluu minulle yhdessä vieressä seisovan ehkä omituisen tai hankalan tuttavan kanssa. Jeesukseen kastetut ovat se Jumalan kansa, jota hän siunaa kääntämällä kasvonsa meidän puoleemme. Yhdessä me voimme olla maailman valo, joka heijastaa Jumalan kasvoista säteilevää kirkkautta ja rakkautta.

Monissa elämän tilanteissa ja historian tärkeinä hetkinä on ollut ja on tärkeää, että löytyy ihmisiä, jotka asettavat yhteisön edun oman edun edelle. Yhteisö on parhaimmillaan enemmän kuin yksilöiden summa.

Yksityiskohtia ei aina huomaa

Joskus näen yksityiskohtia, yleensä en. En ole varma näenkö tarpeeksi hyvin myöskään kokonaisuuksia. Toivoisin näkeväni. Helatorstaina istuin kameran kanssa Vaasan kirkossa, ja näin paljon sellaisiakin yksityiskohtia, joihin en tavallisesti kiinnitä mitään huomiota. Näin siitä huolimatta, että kirkko oli mukavasti täynnä ja messu oli puhutteleva. Uudet valmistuneet isoset siunattiin tehtäväänsä, pääsiäiskynttilä sammutettiin ja Oulaisten nuorisokuoro lauloi sykähdyttävästi. Ei ollut mitään arkipyhän tuntua vaan hieno iloinen juhla!

Pylväänpää Vaasan kirkossa

Elämän koko kirjo on taas ollut läsnä viikon ja tämän päivän kohtaamisissa. Kastevauva, vihkipari, 101-vuotias, hautajaisia. Elämää ei eletä kokonaisuutena, vaan yksityiskohta kerrallaan. Joskus, kun muistelemme puolison kanssa, käy ilmi että on retkiä ja matkoja, joista en muista yhtään mitään, vaikka olenkin ollut selvin päin. Toisaalta itse saatan muistaa tarkasti mitä joku on sanonut jossakin tilanteessa - sikäli mikäli sanat ovat koskettaneet hyvästi tai pahasti. Muistamme aivan eri asioita. Näemme eri asioita. Kuulemme eri asioita ja eri tavalla. 

Vaasan kirkon saaranastuolin yksityiskohtia

Meillä on tehty kylvötöitä. Kohta pelllot ovat vihreitä mattoja. Jokainen oras on kuitenkin vähän erilainen, ja jokaisesta tähkästä tulee vähän erilainen. Myös me ihmiset olemme kaikki yksilöllisiä ja ihmeellisiä. Ja Jumala näkee meidät jokaisen erikseen. Jeesus kohtaa jokaisen yksilönä, katsoo silmiin ja kysyy, mitä sinä tahtoisit että minä sinulle tekisin?

Sadonkorjuu ja kylvöt alkoivat samana päivänä

Vappupäivänä vietimme isännän kanssa pyhää ja lepopäivää. Pyöräilimme kirkkoon ja naapuriin kelloottelemaan paikallista tapaa noudattaen. Kilkutin tädille aisakelloa ja saimme munkkikahvit. Eilen veistelin navetan seinustalta raparpereja piirakkaan ja isäntä äesteli samaan aikaan kotipellolla. Tuli mieleen, että onhan tämä Suomenkin satokausi varsin pitkä, varsinkin jos huomioidaan syksyn viimeiset karpaloretket, kun maa on jo kohmeessa.

Huolettaa vähän tämä lämmin ilma. Käy pian niin että valokki (hilla) kukkii aikaisin ja yöhallat vievät sadon. Kotimaamme on pohjoisessa ja hallanaralla seudulla, ja kuitenkin täällä on aikamoinen sivilisaatio. On saatu aikaan lämpimiä koteja, korkea koulutus ja hyvä terveydenhuolto. Eikä meillä ole edes öljyä tai muita suuria luonnonrikkauksia. Tämän maan rikkaus on ollut työteliäs ja oppivainen kansa. Toivottavasti sama meno jatkuu, vaikka jokainen polvi onkin jossain suhteessa entistä huonompi. Ainakin minä olen äitiäni laiskempi hoitamaan puutarhaa, tekemään käsitöitä ja leipomaan. 

Jokaisella sukupolvella on kuitenkin myös jotain uusia taitoja ja uutta ajattelutapaa. Elämä menee eteenpäin. Huomaan kuitenkin, että olen sitä sukupolvea, joka ei pidä kaikkea muutosta hyvänä. Joskus havahdun ajatukseen, että onneksi en ehkä ole enää näkemässä sitä ja sitä aikaa. Joskus taas ihailen nuoria ja heidän elämisen taitojaan. Sekä hyvässä että pahassa uudet sukupolvet uusine ajatuksineen kasvavat siitä siemenestä, jonka me mommat ja paapat olemme geeneistämme ja kasvattajina kylväneet.