Rakkauden polut

Monet vanhemmat osoittavat lapsilleen rakkautta tekemällä ahkerasti työtä, jotta saisivat perheelle toimeentulon. Monet osoittavat rakkautta tekemällä jotain hyvää ruokaa tai hankkimalla jotain, mikä on lapsille hyväksi. Tavallinen arki sisältää ilman haleja ja pusujakin paljon rakkautta ja huolenpitoa. 

Kotijoutsenet. Kuva: Jouko Perälä

Marjastusintoni heräsi, kun odotin esikoista. Aloin etsiä omia valokki- ja mustikkapaikkoja. Esikoinen ei vieläkään oikein osaa syödä perunaa, ellei tarjolla ole puolukkasurvosta, jonka hän mössöää perunan sekaan. Nyt ajattelen poimiessani edelleen lapsiani ja lapsenlapsia, syntynyttä ja syntymätöntä. 

Joskus oli tosi kiire marjasta kotiin, kun lapset olivat pieniä. Piti ehtiä imettämään pienimäistä tai iltalypsylle. Joskus taas sain nautiskella metsässä siitä, ettei kukaan juokse perässä. Ajattelin, että perheellisen on pakko yrittää, ja saatoin jopa ottaa mukaan suurimpia raakoja muuraimia, joita sitten kypsytin pimeässä voipaperin alla. Sellaista ei enää ole tarvinnut tehdä, vaan olen saanut noukkia marjani auringon, sateiden ja yön kypsyttäminä. 

Kolme sukupolvea

Näitä mietin iltapäivällä mustikassa. Aamulla piti päättää, mennäänkö kirkkoon vai menenkö metsään. Tuumasin, että minusta on hyvää vauhtia tulossa pakana, ja muutenkin kaipaan lepohetkeä. Ajoimme tunnin matkan päähän kirkkoon. Juha Kukkurainen saarnasi, että jokainen meistä kääntyisi mielellään sinne, missä on helpot tiet. Kukaan ei tahtoisi valita vaikeita polkuja. Niinhän se on. Mietin, että mutkaiset ja raskaat polut ovat monasti kuitenkin osoittautuneet jäljestä päin siunauksen poluiksi. 

On tuntunut yksinäiseltä kulkea tuttuja polkuja ilman rakasta koiraystävää. En kuitenkaan vaikeillakaan poluilla ole koskaan ollut yksin. Sitäkin mietin, että tahtoisi säästää omat rakkaansa maailman pahuudelta ja ankaruudelta, mutta ei voi. Voi vain uskoa heidät Isän talutettavaksi. 

Oikea arvojärjestys

Vattupuskassa tulee usein mieleen erään jo edesmenneen piilokörtin lohkaisu siitä, miten arvokkaita marjoja vaaramet ovat. Ensinnäkin on kerrottava mitä piilokörtti tässä yhteydessä tarkoittaa. Se tarkoittaa, että henkilö kokee olevansa herännäishenkinen, mutta ei käy juurikaan seuroissa ja harvemmin kirkossakaan. Piilokörtin sydämessä soivat lapsuuden kaihoisat virret. Luullakseni tällaisia körttejä on kristikansassa paljon.

No niin, tämä vääräleuka piilokörtti arvioi Laihian edellisen kirkkoherran mediassa laajalti huomioitua tapahtumaa. Hän sanoi, että ymmärtää kyllä hyvinkin sitä yrittäjää, joka ajoi Mertsin käpälämäkeen, kun tämä oli vattupuskassa hänen vaimonsa kanssa. Mutta sitä hän ei saata ymmärtää, että mies tuli samalla heittäneeksi vatut tuulilasiin. Vadelma on niin hienoarominen ja arvokas marja, että sitä ei saa haaskata! Hän kuvaili vadelman ihanuutta niin, että tuli ihan vesi kielelle ja oli helppo liittyä hänen kanssaan ajatukseen, että kaikenlaista draamaa voi elämässä olla, mutta kaikkein herkullisimmat ja ihanimmat asiat olisi osattava pitää etusijalla. No, kaikkea ei tule aina heti ajateltua.

Olin taas tänään haastavassa maastossa, ja se tuntui extreme-urheilulta. Ilokseni huomasin, että lihakset myös polvien ympärillä saavat tasapainoilussa monipuolista harjoitusta. Kävelin kotiin päin suorastaan vetreästi.

Kun olimme nuoria, makoilimme armaani kanssa opiskelijaboxissa 80 cm:n levyisellä laverisängyllä vieretyksin ja toinen meistä totesi radioäänellä: Odottelemme parhaillaan Maj Lind -pianokilpailun tuloksia. Jotenkin se leppoisa yhdessä odottaminen on jäänyt mieleen, tuloksista ei sen sijaan ole enää hajuakaan. Minun täytyy vielä ainakin yhden yön yli odotella, että vadelmat alkavat toden teolla kypsyä. 

Tasapainotaituruutta

Tänään olen ollut paljon yksikseni, ensin mustikassa. Yksinäisyys antaa tilaa ajatella kaikenlaista. Jostain syystä ajattelin metsässä paljon seksuaalietiikkaa. Mietin, että  kun ei ole sotaa eikä vaarallisia kulkutauteja tai nälänhätää, ja useimpien perustoimeentulo on turvattu, ihmisille jää aikaa miettiä itseään ja muita tarpeitaan. Nyt on sallitumpaa olla erilainen ja toteuttaa avoimemmin itseään myös seksuaalisena olentona. Se on varmasti monelle vapauttavaa, mutta täytyy myöntää, että asia myös hämmentää. 

Nykyinen avoimuus ja sallivuus varmasti auttavat joitakin ihmisiä kukoistukseensa, häpeän sijaan tulee ilo ja rohkeus. Mutta mietin, että seksillä kyllästetty maailma voi myös tehdä ihmisen epävarmaksi ja särkyväksi. Joku etsii ja etsii itseään, mutta ei koskaan saavuta onnea. Vai onko syy silloin sittenkin jossain muussa kuin avoimuudessa?

Iltapäivällä tein pienen harjoituskierroksen extreme-lajia varten. Vaaramet eli vadelmat kasvavat usein hyvin roomioisissa paikoissa ja niiden poimiminen vaatii tasapainotaituruutta. Koska minulla on paha nivelrikko, epätasaisella alustalla liikkuminen on hyvin haastavaa. Vaaramia näyttää tulevan valtavasti, mutta omissa paikoissani ne eivät vielä kiirehdi. 

Maailma kulkee sillä tavalla, että mennään äärimmäisyydestä toiseen ja haetaan sitten tasapainoa. Myrskyn jälkeen nautitaan tyvenestä, ihan tavallisesta arjesta.

"Myrskyn jälkeen" Raippaluodon sillan kupeessa

Pörinää

Lapsenlapseni pelkää pieniä pöriseviä hyönteisiä, kuten mötiäisiä, joita kukat ovat nyt täynnä. Hän on perinyt tämän pelkonsa varmaan mommalta, sillä lapsena ja vielä maatalousharjoittelijana Keuruun Riihosella juoksin kiljuen pakoon, jos joku hyönteinen pörisi ympärillä. Tänään yksi mötiäinen istui Sommaren är kört -teepaitani hihaan sukimaan karvojaan, ja sen jälkeen koko momma oli Aaviksen mielestä pelottava. 

Ampiaispönttö

Pienenä rakastin talon pimeitä kiipeilypaikkoja, kuten entisen tallin, nykyisen autotallin yläkertaa, jonne ei ollut tikapuita. Sinne pääsi kaahimaan sisäpuolelta heinäluukun kautta. Kun ryömi pimeällä vintillä oviluukulle ja avasi sen, valo tulvi sisään. Kun minulla oli kerran vieraina pari tyttöä, Satu ja Tarja, halusin näyttää tämän jännittävän paikan. Mutta oviluukun luonapa olikin ampiaispesä ja jouduin hyökkäyksen kohteeksi. Yksi ampiainen ampui minua päähän. Satu nauroi ja Tarja sanoi, että voi ampiaisparkaa, nyt se kuolee, kun piikki jäi nahkaasi. Minä itkin, sillä kokemus oli minulle aivan uusi ja pelottava. Äiti moitti, että mitä ihmettä sinä sinne menit. Päätä kivisti ja itkin entistä enemmän.

Vanhemmiten rakkaus marjastukseen ja metsään on murtanut kaikki eläinpelot, niin hyönteisiin kuin nisäkkäisiin liittyvät. Jos joku mötiäinen eksyy eteisen tai kamarin ikkunalle, otan sen hellästi froteepyyhkeeseen ja kannan ulos. Kimalaistenhan sanotaan vähentyneen kovasti, joten ei tulisi mieleenkään tappaa noita erinomaisia pölyttäjiä. Saunan nurkalla oleva linnunpönttö on saanut asukkaikseen ampiaisyhdyskunnan. Kaikkia pöriseviä tarvitaan, ja jopa iniseviä. Eläköön luonnon monimuotoisuus!

Vanhemmiten nahka kestää aika hyvin reikiintymistä. Toivoisin myös muuten olevani sopivan paksunahkainen, herkkyyttä menettämättä.  

Arvostan aikaisempia eläjiä

Täytyy arvostaa niitä, jotka ovat aikaisemmin kulkeneet näissä maisemissa. Täytyy arvostaa niitä, joilta on saanut periä marjastusgeenin ja muita erilaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Minulla oli tänään jotenkin vavisuttava oivallus siitä, että tällä suolla on marjastanut eri aikakausina hyvin erilaisia ihmisiä, ja olen saanut liittyä tähän marjastajien ketjuun ehkä viimeisenä lenkkinä. 

Lauleskelin aamulla että "aikainen lintu madon nappaa" ja ajelin etsimään hilloja. Päädyin lopulta eräälle aika rumalle suolle, josta aikanaan löysin mökkipaikkani ensimmäiset todella komeat marjat. Laskeskelin, että olen kaikkina yhdeksänä kesänä käynyt siellä koirani kanssa lenkkeilemässä jossain vaiheessa. Suo on tuona aikana muuttunut. On syntynyt joitakin uusia marjaläiskiä, mutta reunat ovat jotenkin lakanneet tuottamasta satoa. Ajattelin, että marjarodusta päätellen suo on joskus ollut todellinen hillasuo, mutta ei enää. Löysin kuitenkin nelisen kiloa kypsiä hilloja, kun haapikoin ristiin rastiin.

Ajattelin, että tämä on niin toivottoman näköinen suo, että täällä ei koskaan törmää muihin marjastajiin. Ja ehkä itsekin hylkään tämän paikan. Muistelin niitä ystäviä, jotka ovat kanssani käyneet suolla. Jollain mättäällä tuli vahva tuntu, että tässä, juuri tässä kohdassa on kyykkinyt monenlaista kulkijaa maistelemassa marjoja. Kivikauden aikana alueella asusteli pyyntiväestöä, jotka olivat lappalaisten esi-isiä. He pyysivät pakenevasta merestä hylkeitä ja Iijoesta lohta. Monet alueen paikannimet ovatkin lappalaista perua, kuten esimerkiksi Naamanka. 

Tuhannen vuotta sitten hämäläiset ja karjalaiset erämiehet ulottivat retkiään Iijokilaaksoon. 1200-luvulla syntyi Perämeren rantaan pysyvää talonpoikaisasutusta, ja nämä rannikon suomalaiset alkoivat käydä eräretkillä Pudasjärvellä rinta rinnan lappalaisten kanssa. Pohjalaiset ja vienankarjalaiset kulkivat kauppa- ja vainoretkillään Iijokea pitkin. Pysyvän asutuksen Pudasjärven alueella panivat pystyyn kuitenkin savolaiset, jotka harjoittivat kaskiviljelyä. (Pudasjärven historian lähde: http://www.kirjastovirma.fi/pudasjarvi/historiaa)

On hyvä muistaa, että on ollut elämää ennenkin, on ollut todellista sisua ja älyä selvitä karun luonnon asettamista haasteista. On ollut viisautta ja sydämen sivistystä. On toki ollut myös kaikkea sitä nurjaa, mitä ihmisyyteen kuuluu: pahantahtoisuutta, kiusantekoa ja petollisuutta. 

Joskus kun olen marjaillut monta kertaa samassa paikassa, alan mielessäni jotenkin omia paikan. Olen harmissani, jos näen siellä jonkun toisen, tai huomaan että on käyty. Mutta oikeastaan kaikki tavoitettavat paikat teineen ja polkuineen ovat menneiden sukupolvien ja nykyisten asukkaiden lahjaa minulle. 

Jokainen sukupolvi kuvittelee jossain vaiheessa, että nyt viisaus on tullut maailmaan. Usein nuoremmat arvostelevat vanhempia. Heillä on vahvat luulot itsestään. Se kai kuuluu elämään. Siksi on hienoa tulla vanhaksi ja kumartua nöyrästi mättäälle.

Tärkeä ihminen

On mukavaa, että blogin lukijamäärä on ollut viime kuukausina hienoisessa kasvussa. Olen kiitollinen sinusta, joka luet, tykkäät ja mahdollisesti kommentoit. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkä en jaksa jatkaa, kun lukijat näyttävät vähenevän. Sitten tapahtui käänne parempaan ja päätin jatkaa uskollisesti valitsemallani polulla jakaen ajatuksia kanssasi. Olet minulle tärkeä.

Jos ihmistä kuunnellaan, jos hän on arvostettu ja rakastettu, hän ei joudu elämässään itseinhon, katkeruuden, koston tai vihan umpikujaan. Ihminen on luotu olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Joskus tuo yhteys häiriintyy jo lapsena, ja siitä voi syntyä kauheuksia. Niistä olemme saaneet jälleen kuulla uutisissa liittyen Nizzan tapahtumiin. Olen oikeastaan kiitollinen, että olin aamupäivän uutispimennossa, sillä uutiset toivat alakulon.

Terveen ihmisen yksinäisyys sinänsä ei ole pahasta. Eilen en nähnyt ketään ja tänään näin yhden itseäni vanhemman naishenkilön, joka kysyi, oletko löytänyt hillaa. Vastasin rehellisesti, että tänään en, ja että tämä suunta ei näytä lupaavalta. En ole varma uskoiko hän, sillä ihmisillä on tervettä epäluuloa toisiaan kohtaan. Jos olisin juuri ponkaissut polkupyörälleni hyvästä paikasta, en olisikaan varmasti halunnut sitä kertoa.

Tänä iltana sataa, ehkä nukun huomenna pidempään. On hääpäivä, ja eräs tärkeä ja rakas ihminen tulee sitä juhlistamaan. Hän tuo minulle auton, että pääsen helpommin kauppaan. Käy kovin raskaaksi, jos marjamatkoilla pyöräilee parikymmentä kilometriä mäkisiä maastoja, ja sitten pitäisi jaksaa kauas maitokauppaan. On hyvä, että rakkaani ajattelee proteiininsaantiani raskaissa harjoituksissa. 

Hiljaisuus

Oli aivan tyyntä ja hiljaista, kun aamulla kävelin ystävän kanssa marjastuspoluilla. Luonto voi olla käsittämättömän äänetön. Havainnoin, että yksinäinen paarma lensi ohi. Linnut ovat saaneet vuoden tärkeimmät työt tehtyä eivätkä enää laulele. Oli hyvä hetki ja hyvä retki.

Ystävät tuovat siunausta elämään. Oli hyvää tekevää jakaa hiljaisuutta, luonnon kauneutta, marjapaikkoja, perhekuulumisia, elämässä opittuja asioita, koiran kaipausta, virkistävää vettä, naurua ja yhteisiä aterioita. 

Tänään jäin yksin. Lämmitin telttasaunan ja istuin laiturilla ilta-auringossa. Ajattelin, että taas on aivan hiljaista. Jos Fiona eläisi, se pyörisi ympärillä kepin kanssa. Ehkä nyt on hyvä olla näin: nojautua taakse päin, antaa auringon lämmittää, kuulla että uimapuvusta putoaa pari pisaraa laiturille ja kala hyppää lähellä.

Hiljaisuus on hoitavaa, mutta on hyvä, että on myös ääniä. Toissa päivänä pudottelin kyyneleitä solisevalla ilon virralla, josta Fionalla oli tapana juoda. Yksi kolmesta näkemästäni kyystä sihahti varoitusäänen. Luulen, että haukka, joka eilen äänteli kallion takana, oli piekana.  On hyvä, että on ääniä. Mutta jos niitä on liikaa, ei kuule eikä näe mitään, ei varsinkaan liikahduksia omassa sisimmässä.

Ilmaisun rikkaus

Jotkut ihmiset luulevat, että merkityksellistä on vain se mitä sanotaan. Asioista pitää puhua ja sanat pitää ottaa sellaisinaan. Heidän mielestään on virhe, jos tulkitsee ilmeitä, olemusta ja äänensävyä. Kuinkahan tuo on? 

Olen miettinyt, että kun koira ei osannut suomea. Se puhui muutenkin harvoin ääneen. Silti tiesin, että se välittää minusta, kaipaa ja rakastaa. Kun tulin töistä tai pidemmältä reissulta, se hyppäsi eteisen ikkunalle kurkkaamaan. Penkki on siitä kohdasta ihan kulunut. Sitten se juoksahteli, heilutti häntää, painautui vasten jalkaani ja vinkui onnellisena. Kun se halusi ulos, se tuli katsomaan anovasti silmiin. Kun sitä pelotti, se painautui kyyryyn ja vapisi. Kun se oli iloinen, sen juoksuaskel oli kevyt. Kun se oli kipeä, sen liikkeet olivat kömpelöt ja se vaihtoi levottomasti paikkaa. Osasin lukea sitä aika hyvin ja samoin se minua, ilman sanoja. Joskus sanat vain sotkevat.

Tätä koiran kirjoitusta osaan lukea

Kirjoitettu teksti on kuollutta. Ei ole aina helppoa saada selvää tekstiviestin, sähköpostin, lehtikirjoituksen tai Raamatun jakeen äänensävystä. Kun ei kuule sanojen ponnekkuutta tai pehmeyttä, ei voi olla varma miten ne suhtautuvat muihin sanoihin. 

On omituista, että niin monet väittävät, että esimerkiksi Raamatun sanat tulee ottaa sellaisinaan ja ettei lukemiseen sisältyisi tulkintaa. Kristityt kuitenkin ymmärsivät jo alussa, että uskon sisältö on koetettava tiivistää uskontunnustuksiin, sillä pyhät kirjoitukset ovat paikoin vaikeaselkoisia (2. Piet. 3:16). 

Varhaisin uskontunnustus oli hyvin lyhyt: Jeesus on Herra. Vähitellen ensimmäisinä vuosisatoina muotoutuivat Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus. Luther kirjoitti 1500-luvulla Vähän katekismuksen ja Ison katekismuksen. Muut luterilaisen kirkon tunnustuskirjat syntyivät pitkälti Lutherin ja Melanchtonin kynästä. Näitä tekstejä pidämme viisaina ja koetamme käyttää Raamatun tulkinnan avaimina, ettei mentäisi ihan metsään. Tulkitsemme tekstejä tekstien avulla. Toisaalta menemme myös metsään, sillä tunnustuskirjojemme mukaan Jumala ilmaisee itsensä myös luonnossa. Rukoilemme, että Pyhä Henki avaisi meille pyhien kirjoitusten, elämänkohtaloiden ja luonnon kautta sen, mikä on tärkeää.

Portinlammella 2014

Raamatun oleellisin sisältö meille kristityille on siinä, miten Jeesus tuli ihmiseksi ja miten hän osoitti ja kirkasti Jumalan rakkautta. Rakkaus ei ollut vain sanoissa, vaan siinä miten hän huomasi, pysähtyi, katsoi, kärsi. Näitä asioita luetaan myös rivien välistä, eläytymällä tekstien kuvaamiin tilanteisiin.

Se raamatuntulkinnasta. Toivoisin, että huomaisin myös läheisten ja ystävien keskuudessa ja työyhteisössä paremmin rakkauden teonsanat ja sanattomatkin toiveet. 

Älä suruja pelkää

Suuret ja syvät ilot, joita koemme rakkaitten ihmisten ja eläinten kautta ja kanssa, ovat surujen kasvualustaa. Siksi jotkut pelkäävät kiintyä ihmisiin tai eläimiin. On raskasta luopua, kun on sen aika. Mutta suosittelisin ottamaan riskejä, kiintymään ja rakastamaan. Satojen ja tuhansien yhteisten ilon hetkien tähden voi muutaman päivän tai kuukauden itkeäkin, vaikka itkeminen onkin raskasta työtä.

Fiona tammikuussa 2016

Koiran- ja kissanelämät ovat aika lyhyitä. Fiona eli noin 10 vuotta ja 8 kuukautta. Ihmisen kohdalla ikä tai sairastuminen ei ole aina ratkaisevaa, sillä ihmiset ovat toisinaan katalia ja uskottomia ja ottavat eroja liitoista ja ystävyyksistä omine lupineen. Joka tapauksessa emme koskaan tiedä, miten pitkä yhteinen matka on, otimmepa ystäväksi eläimen tai ihmisen.

Oli vaikea päättää koiraystävän eutanasiasta. Miten mahdotonta olisikaan päättää rakkaan ihmisen elämästä? Lemmikit ovat kuitenkin selkeästi ihmisen vastuulla ja siksi niitä voi koettaa säästää kivuilta ja tukehtumiskuolemalta. Itkin eilen pitkin päivää, arvioin koiran hengitystä ja kivuliaisuutta. Tein itseni kanssa erilaisia sopimuksia. Jos se hakee keppiä, ei vielä. Jos voitan pasianssin, ei vielä. Siten petin kaikki päätökset ja varasin tälle päivälle ajan eläinlääkäriltä. Se vain tuntui oikealta, vaikka epäröin kiirehdinkö liikaa, ehkä hyviä päiviä olisi jäljellä. Eilen illalla ja tänä aamuna koiraa hyvästeltiin rakkaasti, etsittiin haudan paikka puutarhasta, kaivettiin hauta. Menimme isännän kanssa yhdessä eläinlääkärille. Fiona-ystävän lähtö oli levollinen ja tuskaton.

Laskimme sen hautaan ja luin psalmista 36 jakeet 5 - 10:
Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi.
Vanhurskautesi on vuoria korkeampi ja oikeutesi kuin syvyyksien syvyys. Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra.
Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.
Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda ilosi virrasta.
Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.
Herra, suo armosi ja hyvyytesi niille, jotka tuntevat sinut ja joilla on vilpitön sydän.

Fiona-koiran sydän todella oli vilpitön! Se ei koskaan tehnyt edes sellaista koiranvilppiä, että olisi napannut jotain ruokaa tai tavaraa ilman lupaa. Se käyttäytyi mallikkaasti, mutta yksi harmillinen vika sillä oli. Sen arkuus ja suojeluvaisto johtivat siihen että se käyttäytyi aggressiivisesti monia vieraitamme kohtaan, erityisesti sellaisia, jotka pelkäsivät koiria tai olivat joskus potkaisseet sitä. Molemminpuolinen pelko on paha asia niin ihmisten välillä kuin ihmisten ja eläinten välillä. Tottelevaisesta koirasta tuli tottelematon sillä hetkellä kun joku vieras astui sen reviirille. Jos vielä otan koiran, yritän pienenä sosiaalistaa sitä paremmin. Toisaalta, koiralla voi olla puutteita ja melkein aina ne ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin meidän ihmisten puutteet. Koiratkin ovat joskus purreet tai jopa tappaneet ihmisiä, mutta monin verroin vaarallisempi ihmiselle on toinen ihminen.

Peitimme vilpittömän ja uskollisen eläinystävän haudan ja istutimme sen päälle syyshortensian. Veisasimme ensimmäisen säkeistön virrestä 499: Jumalan kämmenellä ei pelkää koiranen... Sitten menimme vähän kalpeina isäni 88-vuotispäiville.

Kiitän siitä, että lempeä koira on opettanut meille vanhemmille ja lapsillemme empaattisuutta ja hellyyden osoittamista. Kiitän sadoista ihanista metsäretkistä, siitä että olen saanut kertoa koirulille miten ihana marjapaikka on kyseessä ja miten hauskaa on olla yhdessä liikkeellä. Kiitän siitä, että kun tulin töistä kotiin, oli paikalla takuuvarmasti joku joka ilahtui ja osoitti ilonsa koko olemuksella. Kestää aikansa tottua toisenlaiseen tupaan. Mutta maksan mielelläni kaipauksella siitä, että on jotain mitä muistella ja kaivata.

Fiona 11.11.2005 - 5.7.2016

Kukkiva risti

Mitähän se tarkoittaa, että tulee kieltää itsensä, ottaa ristinsä ja seurata Jeesusta (Mark. 8:34)? Millä tavalla tulee kieltää itsensä ja millä tavalla ei saa? 

Ihminen, joka ei hyväksy itseään ja omia tunteitaan, käy helposti hyökkäykseen. Hän haavoittaa toisia. Hän ei kestä katsoa itseensä vaan kääntää katseensa muualle ja etsii sieltä kohteita, joita voi syyttää omasta pahasta olostaan. Näin minäkin olen joskus tehnyt.

@Martta Perälä

Tämä taitaa olla aika yleistä. Niinpä olen vihdoin alkanut sääliä niitä ihmisiä, jotka haavoittavat sanoilla, teoilla, ilmeillä ja äänensävyillä. Heillä mitä ilmeisimmin on joku ongelma itsensä kanssa. He pyrkivät eroon itsestään ja ovat torjuneet ja kieltäneet itsensä väärällä tavalla. Jeesus ei toivo, että ihmiset tällä tavoin ajatuvat epäsopuun itsensä ja toisten kanssa.

Millainen itsensä kieltäminen sitten on hyväksi ihmis- ja jumalasuhteelle? Se että ei yritä olla mitään, että kestää sen miten puutteellinen ja tarvitseva on - suostuu vastaanottamaan apua ja rakkautta toisilta ihmisiltä ja Jumalalta. 

Valkoinen valhe ja musta kukka

@ Martta Perälä

Tutustuin pohjoisessa tarkemmin ruohokanukkaan. Kasvi kukki kauniina rannassa. Luin, että sen neljä valkoista lehteä eivät ole sitä miltä näyttävät. Niitä voisi luulla terälehdiksi, mutta ne ovatkin suojuslehtiä. Kuitenkin ne täyttävät kukan tehtävää houkutellen pölyttäjiä. Kukinto on poikkeuksellisesti musta. Ruohokanukka on siis kaunis mustakukkainen kasvi. Unohdin tietysti kuvata kukan, mutta onneksi tyttäreni oli paikannut erheen.

Olen lueskellut diakonian teologiaa. Diakoniatyö on suppean käsityksen mukaan sitä rakkauden työtä, mitä seurakunnan työntekijät tekevät auttaakseen erityisesti suurimmassa hädässä olevia ihmisiä, joita ei muulla tavoin auteta. Laajemman määrittelyn mukaan kaikki hyvät teot lähimmäisen parhaaksi ovat diakoniatyötä, siis myös yhteiskunnassa tapahtuva opetustyö, sosiaalityö, sairaanhoito, poliisitoimi, maanviljelys, tehdastyö jne. 

Erään teologisen ajattelutavan mukaan aidosti hyvät teot syntyvät vain uskosta ja usko tekee työstä diakoniatyötä. Ihminen on nimittäin kykenemätön tekemään aidosti hyviä ja pyyteettömiä tekoja ilman uskoa Jumalaan. Kuitenkin olen huomannut, että jotkut hyppäävät henkensä uhalla järveen pelastamaan ihmishengen, tai tekevät jotain muuta aivan pyyteetöntä, eikä tällainen hyvä teko ole riippuvainen siitä onko henkilö tunnustava kristitty vai pikemminkin piittaamaton uskonasioista. Valkoinen ei ole aina sitä miltä näyttää eikä musta sitä miltä näyttää. Olen huomannut, että minulla olisi useinkin opittavaa monilta sellaisilta, jotka eivät juurikaan käy hengellisissä tilaisuuksissa, sillä heillä on monasti sydämen sivistystä ja aitoa lähimmäisenrakkautta. Vastaavasti meissä ns. uskovissa on paljon huonoja esimerkkejä, rakkaudettomia, kovia.

Tekoa on siis arvioitava sen mukaan miten se auttaa ja palvelee lähimmäistä, eikä arvioimalla motiivia ja vaikuttimia. Usko on joka tapauksessa jotain, mitä emme voi arvioida ja mistä Jumala kantaa huolen. Hän toimii luomakunnassa monin tavoin, ja erityisesti hän vaikuttaa sydämessäni, kun olen yhteydessä Raamatun sanaan ja sakramentteihin. Voidaan ajatella että Jumala on läsnä kaikkialla siellä, missä joku saa avun. Siellä, missä kohdataan ja jaetaan kärsimystä, kohdataan myös Kristus. Arkielämässä, sen kohtaamisissa, työssä ja vaivassa, on paljon sellaista, mikä on diakoniaa. (Antti Elenius, artikkeli kirjassa Auttamisen teologia 2007.) 

Tuo on järkeenkäypää. Jos kerran Jumala on rakkaus, ja on meidät luonut, on ymmärrettävää, että hän vaikuttaa kaikkialla siellä missä tehdään hyvää. Silloin hänen luomistahtonsa pääsee toteutumaan. Hän vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen (Fil. 2:13). Hänet on torjuttu ja unohdettu siellä missä itsekkyys ja kovuus saa vallan (joskus myös uskovien keskuudessa). Ihmettelen, että jopa julkiateisteissa näyttäisi olevan monia humaaneja ihmisiä, jotka kykenevät hyvään. Joka tapauksessa jumalankieltäjien vahvassa luottamuksessa siihen, että kaikki on todennettavissa luonnontieteellisin menetelmin, on liikuttavan uskonnollinen sävy. Ehkä he uskossaan ovat lähempänä Jumalaa kuin välinpitämättömät. Epäuskosta näyttää kuitenkin väistämättä syntyvän myös jotain lohdutonta ja kyynistä.  

Jäin myös miettimään, että Jeesukselle puun hedelmät eivät olleet yhdentekeviä. Hän sanoi, että hedelmistään puu tunnetaan, hedelmien perusteella erotellaan oikeat ja väärät profeetat ja hedelmien perustella päästään taivaaseen, ei sen perusteella onko profetoinut tai tehnyt voimallisia tekoja hänen nimessään (Matt. 7:15-23). Ei ole samantekevää miten elän. Tunnen itseni tässä huonoksi, ja siksi tarvitsen armoa, toivoa, voimaa ja rohkeutta. Tällaisia varten kirkko on olemassa. Että oppisin rakastamaan.

Eräs lempivirsistäni on Siionin virsi 201:

3. Siihen runkoon minut liitä,
jossa armon neste on,
muuten olen voimaton.
Voimaa, uskoa saan siitä
hoosiannaa huutamaan
omasi kun olla saan.

4. Ruumiiseesi jäseneksi
minut, Herra, yhdistä
ystävänä, veljenä,
että lsän kiitokseksi
rakastan ja palvelen
armostasi iloiten.

(Sanat Johan Holmberg)