Vuoden parhaat herkut

Kävimme Syötteen mökillä ohran- ja vehnänpuinnin välissä. Oli ihanaa saunoa vielä telttasaunassa ja uida 12-asteisessa järvessä. Löysin mökin ympäristöstä jonkin verran voi- ja herkkutatteja. Kangastuksiin ei tarvinnut tyytyä, vaan karulla kankaalla kasvoi tattipaistoksen täydennykseksi myös kangastatteja. Ja yllätyksekseni löysin erään vaaran rinteeltä eilen ennätysmäärän kanttarelleja: peräti 8 litraa. Osan niistä kutistin pannulla ja pakastin poronkäristystä varten, osan toin kotiin. 

"Kotiporo" vahvistaa itseään talven varalle

Tiesin, että kotona odottaa kaksi miestä kieli pitkällään kanttarellipaistosta: isäni ja poikani, joka kantaa lempinimeä Pom. Pom ja hänen pikkuveljensä Vansta (nimi asianomaisen omakeksimä) odottivat pikkupoikina minua lähimetsästä kotiin ja kysyivät kaihoisin äänin: Tuliko pannulle pantavia? No nyt tuli! Niinpä kotiin tultua laitoimme isännän kanssa herkkuaterian: Pippuroituja lehtipihvejä valkosipulivoilla ja perunoita kanttarellikastikkeella. Kun sain sienisoosin valmiiksi, vein lautasellisen isälle. Sillä aikaa kotikeittiön chef paistoi varmoin ottein pihvit. Jääkaapista löytyi ateriakokonaisuuteen sopiva ranskalainen valkoviini. Oi, en ole pitkään aikaan saanut mitään niin hyvää! 

Kotijoutsenkin etsii ruokaa kankaalta
Kuva: Joukahainen

Nyt jaksaa taas paahtaa muutakin kuin sipulia! Meillä on puhdas luonto, joka tuottaa herkullista ruokaa. Monet ihanat kausiherkut tuovat vaihtelua elämään. Jos olen ahkera ja nopea, ehdin huomenna töistä ajoissa kotiin ja saatan tehdä rakkailleni kaalilaatikkoa. Tai omppusomppua, jota jotkut kutsuvat myös hyveeksi. Se on kuitenkin ihana pahe, ainakin kerman kanssa syötynä. Huomasimme, että Vöyrin marketissa 200 gramman paketti kuivahtaneita kanttarelleja maksoi yli 6 euroa, joten poimimieni sienten arvolla katettiin hyvinkin yli 900 kilometrin autokulut. Silti mietin, miten voisin pienentää hiilijalanjälkeäni, että luonto vastedeskin ruokkisi meidät.

Hirsi kestää

Nuorena nukuin vinttikamarissa ja usein iltaisin tein pelastautumissuunnitelmia tulipalon varalta. Omat lapseni kertoivat myös jo pieninä miettineensä miten toimia tulipalon sattuessa. Laitoimme lasten huoneiden ikkunoiden kohtaan muutaman tikasaskelman, ja muistan että tytöt heti kokeilivat, miten tikkailta pääsee pudottautumaan alas. Ihan hyvä on ainakin mielessään varautua vaaroihin, ehkä sitten osaa paremmin toimia jos jotakin sattuu. 

Naskali ja talonvahti

Kotini on rakennettu 1884. Tuuliviirissä oleva vuosiluku 1675 kertoo siitä, että Naskalin tila on ollut saman suvun hallussa tuosta asti. Synnyin tupakamarin alkovissa 1959. Samassa alkovissa nukun nytkin useimmat yöni - mihinkä sitä nyt kotoansa lähtis? 

Vanhaa taloa pitää hoitaa ja rakastaa. Niin Panu Kailakin sanoi tänään telkkarissa ja niin olemme tehneet. Talomme ulkovuorattiin meidän hääkesänä 1983. Lauta ja rima oli luvattoman tikkuusta tavaraa. Ruiskumaalattu öljyväri alkoi pian rapista varsinkin auringon puolelta. 

Sukupolvenvaihdoksen jälkeen kaakeloitiin kylpyhuone, mutta mitään isompaa remonttia ei tehty. Sen sijaan 90-luvun alussa otin melkoisen urakan, kun päätin ulkomaalata pitkän sivun puutarhan puolelta ja joen puoleisen päädyn. Äiti arveli, että siitä ei kyllä mitään tule. Niinpä oli pakko näyttää miten paljon pienten lasten äiti saa lypsyjen välissä aikaan. Krapasin terällä niin että lahot tikut sinkoilivat ja maalasin pensselillä minkä pitkiltä tikkailta uletuin. Pitkä mies tuli apuun ainakin päätykolmion kohdalla. Tulos ilahdutti silmää. Mutta auringonpaahde sai taas pian maalipinnan halkeilemaan. 

Reilut kymmenen vuotta sitten vanha mureneva tiilikatto purettiin ja ammattimiehet rakensivat tilalle ryhdikkään saumapeltikaton. Jossain vaiheessa pilasin salin parketin, joka kyllä muutenkin ruojui ja niinpä 50-vuotispäiviksemme uusimme lattian ja teetimme pientä pintaremonttia sisätiloissa. 

Maalaustarjouksia pyytäessäni olen todennut, että maalaus on niin tyyristä että voisin sillä rahalla ottaa yli neljä kuukautta palkatonta virkavapaata. Mutta toisaalta: kun ei minusta kuitenkaan ole enää kaaparoimaan tikkailla eikä nosturissakaan. Halvinta tarjousta en hyväksynyt, koska yrittäjä kiroili niin mahdottomasti, ja talo on nykyään pappila. No, totta puhuen en halunnut että talo höyrypestään.  

Tänä kesänä onkin serkkulikka maalamestarinsa kanssa kraaputtanut ja maalannut talon piskojen välissä. Maali on nyt vesiliukoista Vinhaa, kartanonkeltaista niin kuin ennenkin. Ja täytyy sanoa, että minun muistiini talo ei koskaan aiemmin ole ollut niin hyvässä maalissa. Kelpaa sitä nyt katsoa puolelta jos toiseltakin. Tuli ihan mieleen, että pitäisi hommata iso peili ja katsoa itseäänkin joka puolelta, sillä kukaties minäkin voin vanhetessani komistua. 

Seinäjoen asuntomessuilla oli jossain mammuttihirsitalossa slogan: Hirsi kestää elämän. Kuulosti miltei vähättelyltä. Meidän talo on kestänyt monen sukupolven elämää. Onhan siinä varmaan välillä kestettävää ollut ja seinäsammalet ovat pöllynneet kun on ovia paiskottu ja ääntä korotettu. Mutta hirret eivät valita. 

Ilolla katson uutta vanhaa rakentamisen tapaa. Homeet ovat pilanneet monta julkista rakennusta, ja siksi perinteisestä hirsirakentamisesta haetaan ratkaisua. Mökkipaikallemme Pudasjärvelle on rakennettu maailman suurin hirsikoulu ja se on otettu käyttöön tänä syksynä. Viime viikolla pyöräilin Ikaalisissa ja huomasin, että myös siellä käytetään keskustan koulun rakentamisessa hirttä. Ainakin Hämeenkyröön suunnitellaan myös hirsikoulua. 

Hirsi kestää vuosisatoja, jos varjeltuu tulelta. Mikään täällä maan päällä ei ole ikuista. Mutta on minulla toinenkin koti, ja se on ikuinen. Sitä en ole vielä nähnyt, mutta kyllä sekin on luullakseni keltainen. 

Uusi uskonto?

Ravitsemus on aikamme uskonto. Olin tänään parilla luennolla, joilla kerrottiin terveellisestä ravitsemuksesta, ja huomasin, että mielipiteet eri asioista lähentelevät uskomuksia ja uskoa - myös omani. Ruoka on elämää ylläpitävä asia ja samalla monen mielihyvän lähde. Eri ruoka-aineiden terveellisyydestä on perusteltuja poikkeavia käsityksiä, ja siksi huomaan ärsyyntyväni, jos esitetyt ruoka-aineluettelot alkavat vaikuttaa pikkutarkalta dogmalta. Harmittaa myös, jos suomalaiset eivät osaa kyllin arvostaa maamme korkeatasoista elintarviketuotantoa, vaan ulkomailta tuotua pidetään perusteettomasti fiinimpänä. Ravitsemusasioissa vaihtelevat paitsi uskomukset, myös muotivirtaukset. Ihmisten tarpeet ovat myös olennaisesti erilaisia, ja suositukset eivät ota sitä kyllin hyvin huomioon.  

Tänään mulle magnesiumia ja vatsavaivoja

Pari vuotta sitten leipomoilla oli ahdinko, kun monet siirtyivät hiilarittomaan ruokavalioon. Sitten tuli ongelmaksi, että tarjoilupöydistä loppuivat gluteenittomat vaihtoehdot, kun myös moni sellainen, jolla ei ollut todettu keliakiaa, alkoi suosia gluteenitonta ruokaa. Tänä vuonna on ollut trendikästä pistellä poskeen proteiinia niin että jotkut ovat joutuneet sairaalaan, kun munuaiset ovat pettäneet. Aina menee överiksi. Kaikkina näinä vuosina on painotettu vähäsuolaista ruokaa myös meille, joiden verenpaine on niin matala, että veri hätinä kiertää. Olen kuullut useammankin vedenjuontiin uskovan joutuneen sairaalatutkimuksiin, kun he ovat menneet huonoon kuntoon veren natriumarvojen laskiessa liian alas.

Olen itse tullut siihen tulokseen, että ravinnon monipuolisuus ja kohtuullisuus riittää. On myös tärkeää opetella kuuntelemaan omia tarpeitaan ja noudattamaan niitä silloin kun ne vaikuttavat kohtuullisilta. Ravitsemussuositusten muuttuminen on yhtä varmaa kuin kuolema. Äiti kertoi että hänen jokaisen raskautensa välissä suositukset muuttuivat eikä niitä kannata orjallisesti noudattaa. Saman olen minä saanut huomata niin että se mitä minulle raskausaikana neuvottiin on nyt muuttunut täysin päälaelleen. Silloin nimittäin kehotettiin välttämään kaikkea mikä voisi allergisoida vauvaa, kuten sitrushedelmiä. Nyt siedätetään.

Hiljakkoin huomasin kliinisen ravitsemustieteen dosentti Ursula Schwabin sanoneen jo vuosia sitten jotain hyvin järkeenkäypää: Veden riittävälle saannille on olemassa hyvin käyttökelpoinen mittari ja se on janon tunne. Juomme sen mitä tarvitsemme, siitä kehomme viestit pitävät kyllä huolta. Niinpä nykyinen juomapullotrendi on vähän hupsu. (http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/ruoka/ala_tankkaa_vetta_koko_ajan)

Joskus juon liian vähän nesteitä, eikä aina tule janokaan, mutta jostain sen huomaa. Tänäänkin tuli vähän pää kipeäksi ja siitä muistin, että päiväjuoma on jäänyt väliin. Asia korjaantui tarttumalla vesilasiin. On surullista, jos ihmiset menettävät terveen kosketuksen itseensä, ja sen sijaan luottavat enemmän ns. asiantuntijoihin ja ovat jokaisen muoti-ilmiön vietävissä.

Syömisestä puhutaan niin paljon, että se on yksi aikamme uskonnoista. Ehkä se ei kuitenkaan ole aivan uusi, sillä jo apostoli Paavali kirjoitti eräistä Kristuksen ristin vihollisista, että vatsa on heidän jumalansa ja he ajattelevat vain maallisia asioita (Fil. 3:18-19).

Kiitän siitä, että minulla on mahdollisuus syödä monipuolisesti ja seurustella samalla mukavien ihmisten kanssa. Olen siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan ravintoa riittävästi. "Saarnaajan" kanssa olen havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa (Saarn. 5:18).

Syksy

Seuroissa Seinäjoen kirkkoherra Jukka Salo muisteli merkkipäivänä saamiaan sykähdyttäviä tervehdyksiä. Yhdessä oli lehtileike, missä kerrottiin miten 60-vuotias vanhus joutui liikenneonnettomuuteen. Toisessa luki Mitä minä sanoin - mutta huutomerkki oli vaihtunut kysymysmerkiksi. Tämä jäi mieleen, vaikka kyllä siellä enimmäkseen puhuttiin Jeesuksesta ja lähimmäisestä. Kaipailtiin sitä, että Jumalan valtava hyvyys synnyttäisi meissä rakkauden hedelmää lähimmäiselle. Huolten keskeltä nousi rukous: Uskossa heikkoja Hengellä täytä, taivuta toivoon ja rakkauteen (Siionin virsi 258). Hallelujaakin veisattiin iloisin äänin.

Kuva: Jouko Perälä

Ei sitä aina muista mitä on sanonut. Sellaista se on kun syksyttää. Ei puheistakaan aina jää niin paljon mieleen, mutta hyvä on olla koolla Jumalan kasvojen edessä.

Sadepäivänä maltoimme hyvin lähteä herättäjäseuroihin Isonkyrön vanhaan kirkkoon. Siellä on oma tunnelmansa. Toki menimme siksikin, että olin luvannut puhua. Väkeä oli mukavasti. Lapuan opiston kuoro lauloi Siionin virsiä sykähdyttävästi, ja kirkon akustiikka oli kannustava myös veisaavalle väelle. Tuli taivaallinen olo, kun sai veisata tuossa joukossa Herraa hyvää kiittäkää. 

Ilon ja surun vaaka kallistui ilon puolelle. Isäntä on saanut puinnitkin alkuun. Jumalan siunauksen varassa maa tuottaa satonsa (Sak. 8:12). Niin myös ihmiselämä.

Aurinko

Kuva: Perttu Perälä

Laihianjoen kesätulva oli aika lohduton. Tulvat nousevat nykyään lähes joka vuosi, jopa kahdesti vuodessa. Luonto kärsii, kun tulva huuhtoo maa-ainesta ja ravinteita matkaansa. Vanha talo ilmeisesti kestää, vaikka tulva nousee puutarhaan ja tuvan lattian alla olevaan kuoppaan. Mutta isäntä on viettänyt epätoivoisia päiviä kuivaajalla yrittäen pumpata monttuun tulvivaa vettä ulos. Ei edes mitään hyödyllistä ole tällä kertaa ajelehtinut pihaan. Eilen illalla aurinko näyttäytyi juuri laskiessaan, ja luonto säteili väreiltään suorastaan mystisenä. Vesi on tänään painunut uomaansa.

Kevätrapsipelto odottaa korjuuta
Kuva: Perttu Perälä

Vanhemmiten on jossain määrin oppinut ottamaan vastaan sen, mitä taivaalta annetaan: tuulet, sateet ja myrskyt. On tuntunut suorastaan nololta, että iltalehdet ovat pitkin kesää tehneet valtavia lööppejä säistä. Mitä väliä sillä on, jos kesälomalla ei aurinko paista ja helteet eivät tule? On paljon mukavia asioita, joita voi ja jaksaa tehdä paljon paremmin viileämmässä säässä. Sen sijaan meidän ruokamme ja maanviljelijän toimeentulo on nyt säistä kiinni.  Saadaanko riittävän laadukasta leipäviljaa ja ruokaöljyä? Saadaanko sato korjattua vai jääkö se mätänemään syksyn sateisiin? Me kiitämme sinua maan kasvusta, Herra, ja pyydämme: Anna suotuisat korjuuilmat. Anna aurinkosi paistaa niin hyville kuin pahoille. 

Ihana ilmapiiri

Sain olla viikonlopun Valtakunnallisilla Katulähetyspäivillä, jotka vietettiin tänä vuonna Vaasassa. Perjantaina ja lauantaina olimme Lepikon leirikeskuksessa, eilen Vaasan kirkossa ja seurakuntasalissa. Säät eivät meitä suosineet, ja perjantain jälkeen jouduimme luopumaan telttakokoontumisista. Ukonilmakin meitä säikytteli ja jouduimme poistumaan päärakennuksesta hälytyksen takia.

Mutta viihdyin todella hyvin. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin porukka oli rentoa, huumorintajuista ja iloista. Kukaan ei pönöttänyt. Toiseksi päivillä laulettiin 70-luvulta tuttuja Jeesus-lauluja. Se oli niin sykähdyttävää, että päätin ehdottaa kirkkoherralle, että seurakuntamme ei hankkisikaan tässä vaiheessa Virsikirjan lisävihkoja, vaan ostaisi sen sijaan näitä monistevihkosia. 

Vaasan katulähetyksen 70-juhlan tunnelmaa

Mietin mistä tuo kokemani yhteys syntyi? Kokoontunut porukka oli varmasti kipeidenkin elämänkokemusten kautta oppinut arvostamaan ja kuuntelemaan toisia. Vapaa ilmapiiri antoi tilaa hyvälle huumorille. Yhteislaulut loivat voimakenttää. Pyhä Henki oli läsnä ja rakensi keskinäistä rakkautta. 

Toivoisin, että voisin ja voisimme kirkossa löytää innostusta ja uusia tapoja kohdata ihmisiä, puhua raikkaasti ja rohkeasti Jeesuksesta ja siitä tärkeästä ilon ja armon sanomasta, minkä olemme saaneet. Jumalan virta on yhtä täynnä vettä kuin Laihianjoki tänään. Hyvä jos armo tulvisi koteihin ja antaisi uusia alkuja.

Laihianjoki tulvii tänään puutarhaamme, mutta
1884 rakennettu talo ei ole moksiskaan. 

Iltasella katsoin huomista vapaapäivän sääennustusta. Luvattiin niin kovaa tuulta, että kysyin lähtisikö Sampsan tyttöystävä Cerise minulle sienikoiraksi jo tänä iltana. Hän osoittautuikin aivan erinomaiseksi ja vaikka joku human being oli ehtinyt ensimmäiseen kanttarellipaikkaan ennen meitä, toinen paikka yllätti positiivisesti. Vähän vaikea oli kulkea märkyyden takia, mutta onneksi paikat olivat lähellä tietä. We were so happy! Elämä on täynnä toivoa ja mahdollisuuksia.

Käärme yhteisössä

Lapsena tykkäsin piirtää käärmeitä. Osasin mielestäni tehdä käärmeelle lystikkään suun ja iloisen ilmeen. Piirsin käärmeitä pikkusiskon piirustusvihkoon ja äiti suuttui, hänen mielestään se oli kuin pahan toivotus. En ollut sitä sellaiseksi tarkoittanut, mielestäni ne olivat hienoja. Harmitti, kun metsäpolulla tuli käärme vastaan ja isotveljet muitta mutkitta tappoivat sen. Eihän se ollut tehnyt kenellekään pahaa eikä ollut vaaraksi keskellä suurta metsää. Nykyään pelkään vähän käärmeitä, koska ne voivat olla marjastajalle vaaraksi, ja kyitä on tänä vuonna ollut niin paljon. Mutta en vieläkään vihaa käärmeitä. 

Aivan kuin mikään ei enää ihmetyttäisi. En ihmettele, että jotkut saattavat kannattaa Donald Trumpia, joka vaikuttaa täydeltä sekopäältä. Nuorempana vielä hämmästelin, kuinka ihmiset olivat mukana toteuttamassa Hitlerin tai Stalinin kaltaisten hallitsijoiden hirmutekoja, nyt sen paremmin ymmärrän. Joukko sokeutuu ja joukkohenkeä vastaan on uskaliasta käydä. Lapsena ihmettelin, miten kansanjoukko saattoi yhtäkkiä huutaa Ristiinnaulitse - nyt ajattelen, että olisin saattanut olla itsekin mukana. Ehkä tähän ymmärryksen kehittymiseen on vaikuttanut se, että aikuisiässä olen monet kerrat kummastellut, miten omituisin perustein ihmiset valikoivat ehdokkaansa erilaisissa vaaleissa, ja sitten pettyvät. 

Se on ihmisen luonnossa. Ihminen on heikko ja arvostelukyvytön. Itselläni on ollut kirkkaita hetkiä, niin että olen tunnistanut vaaran yhtäällä - mutta samaan aikaan olen voinut olla sokea enkä ole nähnyt sitä toisaalla. Olen tarttunut yhteen mahdollisuuteen, mutta menettänyt kaksi hyvää niitä havaitsematta. Olen kuullut yhtä ja sulkenut korvani toiselta, eikä valikointiin ole ollut aina järkeenkäypää syytä.

Yhteisön käärmeet eivät ole pelottavan oloisia, vaan usein hyvin lystikkäitä. He saattavat puhua pahaakin niin ettei se kuulosta pahan puhumiselta, vaan ikään kuin avautumiselta ja luottamuksen osoitukselta. Ovatko nämä käärmeet edes sen pahempia kuin muut? Heillä vain on taito vaikuttaa toisten tunteisiin, ja he jotenkin elävät siitä että saavat aikaan väristyksiä.

Viime pyhänä ehtoollisella mieleeni tuli yllättäen ajatus yhteisöllisestä synnistä. Juuri siitähän me tarvitsemme armahdusta, mutta myös parantumista, että näkisimme kirkkaammin. Kristus kantoi senkin kuorman! Kertomus kuningas Salomonista on myös hyvin lohdullinen. Jumala mielellään toteuttaa pyynnön, kun ihminen tai kansakunta vilpittömästi pyytää viisautta. 

Napa

Tulipa käytyä Vaasassa lomanlopettajaispäivänä ja syötyä tosi tukevasti kauniissa paikassa purjeveneitä katsellen. Naskalin laiha isäntä sai minut syötettyä niin, että taisi tulla takaisin se kilo, jonka olen loman aikana laihtunut. Tai itse kyllä söin, mutta isäntä maksoi. Joskus on kiva nautiskella uusista mauista vanhassa seurassa, vaikka sitten ei meinaakaan nähdä jalkoihinsa.

@Morguefile.com/Franthony

Olen muutenkin miettinyt omaa napaani. Se on aika erikoinen. Olenhan syntynyt kotona, ja navan on sitaissut vanhan ajan kätilö. Huolestuttavaa on kuitenkin, jos ei näe omaa napaansa pidemmälle. Minussa, niin kuin monessa muussakin Luojan luomassa, on sitä vikaa, että helposti tulkitsee toisen sanomiset herkkänahkaisesti. Toveri puhuu ehkä aidosti omista ajatuksistaan, mutta minä erehdyn luulemaan, että hän piikittelee minulle.

On tärkeä oppia arvostamaan omia ajatuksiaan niin paljon, ettei haittaa jos toinen on eri mieltä. Ja on tärkeä oppia nauramaan sekä itselleen että muille, ymmärtämään, että ajatukset ovat kuitenkin vain ajatuksia, jotka tulevat ja menevät.

Pian töihin lepäämään

Päivätyöni on fyysisesti kevyttä, joten kesäloman aikainen päivittäinen liikunta alkaa jo suorastaan rasittaa. Pian pääsen onneksi palaamaan töihin. En nimittäin ole osannut välillä levähtää ja pitää marjattomia ja sienettömiä päiviä. Luonto on tänä vuonna niin antelias ja minulla on keruugeenit. En ole kylläkään yhtä hyvä löytämään kaikkia marjoja. Esimerkiksi mansikoita en tänä vuonna löytänyt torilta enää siinä vaiheessa, kun olisin ehtinyt niitä pakastaa. Yleensä olen myös vuosittain löytänyt vain sellaisia vattupaikkoja, joista olen ajatellut: Tähän voi tulla ensi vuonna hyvin. Tällä kertaa viime vuoden ajatukseni on toteutunut ja olen saanut jo monta sangollista ihania puhtaita vadelmia korvaamaan mansikkapulaa. Nyt alkavat pakasterasiat loppua, vaikka niitä on ostettu taas lisääkin useampi pakkaus. 

Kukin tietää itse parhaiten millaista lomaa kaipaa. Joku toinen tarvitsee raskaan työn vastapainoksi löhölomaa rannalla tai jotain mieltä virkistävää uutta katseltavaa. Itse taas olen usein ajatellut metsäretkilläni, että ihminen on todellakin luotu liikkumaan. Mieheni taitaa olla samaa mieltä, sillä viikonlopun mökkireissullamme hän heittäytyi metsuriseksuaaliksi, kaatoi puita ja teki niistä innoissaan klapeja. Minä pidän siis meidät marjoissa ja hän liekeissä. Iltaisin maataan reporankana soffalla, syödään vadelmakiisseliä ja lämmitetään saunaa.

Pappilaamme maalataan juuri. Serkkuni ja hänen maalarimestarinsa ahkeroivat kaunista ulkopintaa. Siitä huomaan, että emännällä olisi paljon myös sisäliikuntamahdollisuuksia: siivousta ja lattianlakkausta. Kesäloma on sittenkin lyhyt eikä kaikkea millään tahdo ehtiä ja jaksaa. 

Elämä on lyhyt. Siksi kannattaa pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin jäljellä olevan aikansa haluaisi käyttää.