Uudistuminen

Kuva: Jouko Perälä

Heräsimme tiistaiaamuyöllä iloiseen viestiin: toinen lapsenlapsemme on syntynyt. Näin tuli maailmaan yksi isosisko ja yksi pikkusisko enemmän. Lähdin riemullisissa tunnelmissa pappien synodaalikokoukseen Laukaaseen. Laukaan kirkossa Lapuan papit kajauttivat avajaismessussa perhevirtemme Jumala on läsnä... Sitä on meillä veisattu iloissa ja suruissa. Tuli ilon kyynel silmäkulmaan ja riensin alttarille kiittämään. Rukoilin myös koko tuon pienen perheen puolesta: tyttäreni ja kahden tyttärentyttären puolesta. Iloon on tultu huolen ja kivun kautta.  

Kollegani Jenna ja Suvi

Olimme sitten Peurungan kylpylähotellilla koolla valmistautumassa reformaation juhlavuoteen. Tulee 500 vuotta siitä, kun Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Mitkä ovat meidän kirkkomme teesit? Mikä uskossamme on muuttumatonta ja mikä uudistuu ajan mukana? Syntyykö jotain uutta vanhan rinnalle? Osaammeko sanoittaa jotain vanhaa uudella tavalla? Kotiläksynä olleiden Synodaalikirjan artikkelien pohjalta pohdittiin yhdessä. Vaasalainen kollegani Jenna piti pyydetyn kommenttipuheenvuoron ja pohdiskeli miten olemme mukana sosiaalisessa mediassa. En kyllä ehtinyt oikein kuunnella, kun otin kuvia laittaakseni niitä seurakunnan FB-sivulle :)

Kokouspaikkakunta sopi hyvin Lapuan piispanistuimen haltijoihin. Ensimmäisen piispamme Eero Lehtisen linkistä Laukaaseen en tosin tiedä. Mutta vastikään edesmennyt piispa Sariola on syntynyt Laukaassa ja vaikuttanut siellä pappina. Hänen nimensä luettiin nyt muiden viime kuuden vuoden aikana edesmenneiden hiippakuntamme pappien kanssa Laukaan kirkossa. Muistan piispa Sariolan lämpimänä ihmistuntijana, jolla oli taito lähestyä puheella ja soitolla.

Nykyinen piispa Peura taas tunsi varmaan olonsa kodikkaaksi Peurungan ravintola Peurankellossa ja Villipeurassa. Niin tosin myös muut papit, oli lämpimiä sydämellisiä kohtaamisia ja kuulumistenvaihtoa. Monet meistä virkistyivät myös tunnin verran kylpylän puolella, missä kaikki papit näyttivät ihmisiltä.

Piispa Laulaja ei ollut päässyt mukaan, mutta hänen kunniakseen osallistuin muutamankymmenen muun pastorin kanssa tiistaina karaokeiltaan. Jälleen tuli todistettua, että papeissa on valtavan hyviä laulajia, jotka hallitsevat laajan genren suomipopista kansainvälisiin hitteihin. Oli hauska seurata, miten siviilien suu loksahti auki, kun he astuivat baariin ja näkivät kymmeniä pantapaitaisia pappeja, jotka lauloivat yhdessä ja joilla oli hauskaa. Mustien papinpaitojen alla sykkii sydämiä, jotka syttyvät rakkaudesta, toivosta ja kauneudesta.

Jossain vaiheessa tuntematon ja papistoon kuulumaton pystytukkainen pariskunta alkoi tanssia onnellisena. He olivat samannäköisiä ja mietin ensin ovatko he siskoksia. Toinen tanssi pyörätuolissa ja toinen kieputti. Näin heidän painavan hellästi posken poskea vasten. Toinen naisista lauloi sitten myös karaokea sydämensä pohjasta: Tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa. Välillä hän katsoi pyörätuolissa olevaan kumppaniinsa hellästi. Se kosketti ja jäi äänenä ja kuvana sisimpääni. Minäkö menisin sanomaan, että tuo on syntiä ja teidän on tehtävä parannus? Sanoisinko, että voin rukoilla teidän takaa, sivusta ja vierestä, mutta en edestä?

Toivon, että osaisin oikeasti nähdä toisen ihmisen ja kuulla häntä. Myös toisin ajatteleva ja uskova ihminen ja jopa pappi on lähimmäiseni. Jeesus kylläkin kohteli aikansa papistoa ankarammin kuin heitä, joita halveksittiin uskontonsa tai moraalinsa vuoksi. Siksi erityisesti pappien tulisi käydä ahkerasti kirkossa ja Herran pyhällä ehtoollisella saamassa armoa ja uskonvahvistusta. Sanan ja sakramenttien äärellä elämme keskellä reformaatiota ja sydämet syttyvät Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta. 

Arkeen palaaminen on ottanut voimille. Pappiparkaa on koeteltu ajan riittämättömyydellä sekä auton ja kameran rikkoutumisella. Olen kiukutellut ja tarvitsen armoa sekä puolisolta että Jumalalta. Ja elän sen varassa.

Keskustelun voima

On ollut tosi iloinen viikonloppu. Ei, lapsenlapsi ei ole vieläkään syntynyt, mutta olen ajatellut tulevaisuutta toiveikkaana. Eilen meillä oli neljä tosi mielenkiintoista Eero Junkkaalan raamattuluentoa Vaasan kirkon alasalissa. Tänään kohosimme yläsaliin ja vietimme messua.

Otimme messussa käyttöön virsikirjan upouuden lisävihon, eivätkä nuo laulut tuntuneet niin vaikeilta. Pelkäsin vähän, että onkohan minusta niiden laulajaksi, mutta pelko oli turha. Kirkkokahvien jälkeen oli paneeli, missä oli eri herätysliikkeiden edustajia: herännäisyydestä, SLEY:stä, vanhoillislestadiolaisesta rauhanyhdistyksestä, Kansanlähetyksestä ja lisäksi perusseurakuntalaisten edustaja. Eero Junkkaala toimi juontajana. Heti alkuun "viidesläisenä" tunnettu Eero kertoi, miten meitä joskus erottaa se, että käytämme uskon asioista vähän eri murretta ja siksi saatamme ymmärtää toisiamme väärin. Luulen että näin ei tänään kuitenkaan käynyt.

Kuva on hämärä, mutta paneelin porukka ei ollut hämäräperäistä. Vasemmalta Hannamari ja
Aino Kumpusalo, Miika Häkkinen, Jani Muikku, Kai Niemelä, Raija Tuomaala ja Eero Junkkaala.

Panelistit luotasivat asioita jotka innostavat ja asioita jotka yhdistävät. Vaikeitakaan kysymyksiä ei kaihdettu eli löydettiin myös parannuksen paikkoja. Minusta oli mukavaa, että myös paikalla ollut noin 50-henkinen yleisö antoi keskusteluun hyvän panoksen. Keskustelutilaisuuden järjestäminen kannatti. Idea tuli juuri sopivalla hetkellä Juhani Niemistöltä, ja huomasimme, että tällainen kohtaaminen sopii hyvin raamattuviikonlopun yhteyteen.

Päällimmäiseksi keskustelusta jäi mieleeni, että kunpa seurakunnassamme osaisimme aina huomioida ihmisiä, jotka tulevat vaikkapa jumalanpalvelukseen, niin että jokainen kokisi tulevansa lämpimästi kohdatuksi. Ja etten vain kristittynä rakentaisi sellaisia rajoja ja korkeita kynnyksiä, jotka estävät lähestymästä Kristusta, säikyttävät pois hänen luotaan. 

Ylellisyyttä

Minulla oli tänään kokonainen tunti aikaa nautiskella työpaikkaruokalamme herkullisista kaalikääryleistä ja työkaverien hyvästä seurasta. Täytyy tunnustaa, että seura vaihtui ja minä jatkoin uusien ihmisten kanssa uusista keskustelunaiheista. Keskustelin ainakin metsänhoidosta, karjanhoidosta, mäyrän kakkaläjistä, diakonian viran raamatullisista perusteista, jumalanpalveluksen diakonisuudesta ja piispantarkastukseen liittyvistä tapahtumista. Tänään oli tarkoitus tehdä lyhyempi päivä, mutta viihdyin töissä oikein hyvin. 

Kotimatkalla ostin Vanessasta synodaalikokoustantun. Juolahti tässä yhtenä päivänä mieleen, että olen sen verran kiinteytynyt, että trikootanttukaan ei välttämättä näyttäisi pahalta. Sellaista minulla ei ole vielä koskaan ollut. Ja siellähän roikkui henkarissa sellainen sopiva makkarankuori ja vielä alennusmyynnissä. Kerrottakoon, että synodaalikokous on hiippakuntamme papiston suurtapaaminen, missä tällä kertaa valmistaudutaan ensi vuonna vietettävään reformaation juhlavuoteen miettimällä mitä luterilaisuus on ja mitä sen tulisi olla tänään ja tulevaisuudessa.

Odottelemme kuumeisesti toisen lapsenlapsen syntymää. Tänä iltana saamme lohdutuspalkinnoksi tutustua erääseen koiranpentuun, jonka tulevan tilanjatkajan tyttöystävä on hankkinut hiljakkoin. Sitä odotellessa olen pitänyt valkiaa kakluunissa, laittanut satsin omppuja hedelmäkuivuriin ja valmistanut herkullisen omppusompun eli sellaisen -paheen. Isäntä tuli kevätrapsin puinnista auttamaan ja herkkua on ihme kyllä vielä vähän jäljellä hänellekin, jota ajatellen sen valmistin. Syksyiset maut ovat kyllä toinen toistaan ihanampia.

Kiitos, kaiken Luoja ja Ylläpitäjä, luonnon ihanista antimista. Jälleen olet siunannut vuodentulon hyvyydelläsi. 

Suurin on rakkaus

Eero Junkkaala teki minuun vaikutuksen heti ensi tapaamisella. Muistan miten kirkolliskokous väitteli 90-luvulla siitä voidaanko hyväksyä roomalaiskatolisen kirkon kanssa neuvoteltu ekumeeninen asiakirja Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Meillä oli Laihian seurakunnassa ollut pieni opintopiiri, missä olin saanut pohtia asiaa yhdessä seurakunnan papiston kanssa. Asiasta myös keskusteltiin hiippakunnassa piispan johdolla. Asian pihvinä oli siis ollaanko riittävän yksimielisiä roomalaiskatolisen kirkon kanssa siitä miten ihminen pelastuu. Onko kyse siitä että ihminen julistetaan vanhurskaaksi Kristuksen tähden, vai voidaanko samaan hengenvetoon puhua myös siitä että usko ja rakkaus liittyvät yhteen. Onko usko missään määrin ihmisen teko tai kuuluuko uskoon hyviä tekoja?

Eero Junkkaala (kuva Sari Savela)

Saattaa olla, että Yhteisestä julistuksesta käyttämäni puheenvuoro oli ensimmäiseni kirkolliskokouksen suuressa salissa. Olin uusi kirkolliskokousedustaja ja varmasti jännitin. Kannatin julistuksen hyväksymistä ja perustelin sanottavani. Lounaalla julistuksen hyväksymistä vastustanut Eero Junkkaala tuli luokseni ja sanoi, että käytin hyvän puheenvuoron. Hän jatkoi: Huomasin että olit itse ajatellut sanottavasi, etkä puhunut vain siksi että piispat ovat tuota mieltä. - Muistan miettineeni, mikä on tämä teologian tohtori, joka tärkeässä oppikysymyksessä mahtuu kiittämään vastakkaisella kannalla olevaa maatalon emäntää? 

Toisen kerran Eero yllätti kirkolliskokouksen homokeskustelun tiimellyksessä. Olin allekirjoittanut aloitteen, jonka mukaan kirkko voisi rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja siunata heitä. Koska tuossa Matti Sollamon aloitteessa ei ollut muistaakseni muita allekirjoittajia kehä kolmosen ulkopuolelta, meinasi jo mennä sisu kaulaan. Mutta sitten päätin puolustaa kantaani sisukkaasti ja käytin asiasta puheenvuoron sekä Sollamon että vastakkaista kantaa edustavan Lasse Marjokorven aloitteen käsittelyn yhteydessä. Tämän seurauksena edustaja Hannu Kippo kävi puhumassa että edustaja Perälä täytyisi voida erottaa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenyydestä, koska hän ei ansaitse oman hiippakuntansa luottamusta (Kippo edusti kyllä toista hiippakuntaa). Minua itketti tällainen henkilöön käyvä puhe, koska minä yhtä lailla olin koettanut miettiä kantaani kipuillen Jumalan kasvojen edessä. Sain myös puolustajia. Edustaja Heikki Kotila kävi puhujapöntössä puolustamassa minua viitaten Augsburgin tunnustuksen lauselmaan. 

Istunnon tauolla eräs vanhoillislestadiolaista liikettä edustanut kanttori tuli puhuttelemaan minua henkilökohtaisesti, mutta hän oli sovinnollinen ja ajattelin, että tällainen puhe on reilua ja rakkaudellista. Illalla arkkipiispantalossa pidetyn iltakahvitilaisuuden jälkeen sen sijaan edustaja ja tuore teologian tohtori Erkki Ranta tuli moittimaan minua. Silloin Eero Junkkaala, joka kuului Erkin kanssa samaan rintamaan, kysyi mitä sinä puhut, ja vei hänet käsikynkästä linja-autoon. Huomasin, että Eero ei suvainnut sitä, että vastapuolta kohdeltiin ikävästi. Sitä paitsi he edustivat silloin kirkolliskokouksen suurta enemmistöä. Vajaassa viidessätoista vuodessa on tapahtunut merkittävä muutos asenteessa homoseksuaalisuuteen. Eikä siinä muutoksessa kaikki ole minulle edes mieleen, sillä lähestyn asioita myös biologiselta kannalta. Mutta se on toinen tarina.

Kirjoittamastani löytyy syitä siihen, että olen kutsunut Eero Junkkaalan pitämään Vaasaan raamattuviikonloppua. Sitä paitsi Eero on sytyttävä raamattuopettaja ja puhuu asiaa, johon itse uskoo. Ja ettei syntyisi väärää käsitystä, olemme olleet useista asioista samaa mieltä. Ensi lauantaina 24.9. on raamattuluentoja ja keskustelua Vaasan kirkon kryptassa klo 13-18. Aiheina ovat mielenkiintoiset kysymykset Ovatko tiede ja usko ristiriidassa? Voiko Jumala olla kaikkivaltias ja hyvä? Kristittynä arjessa. Enemmän uskoa, enemmän ihmeitä? Aluksi juodaan kahvit ja välillä syödään soppaa. 

Sunnuntaina 25.9. Eero saarnaa Vaasan kirkon kello kymmenen messussa Rakkauden kaksoiskäskyyn liittyen ja kirkkokahvien jälkeen on kryptassa herätysliikkeiden paneeli aiheesta Mikä minua innostaa ja mikä meitä yhdistää? On todella paljon asioita, jotka yhdistävät kristittyjä, ja suurin niistä on rakkaus. Tervetuloa viidesläinen ystäväni Eero! 

Löysää luonnonsuojelua

Ilmastonmuutos on tosiasia. Jotkut sen vaikutuksista ovat suotuisia, useimmat eivät. Siksi yritän tehdä joitakin tekoja luonnon puolesta. Pieniksi ne ovat jääneet, mutta jos jokainen yrittää vähän, saadaan yhdessä jotain aikaan. Tänä kesänä en esimerkiksi ole juurikaan käynyt autolla kaupassa ja siitä annan itselleni pisteet. Polkupyörällä kauppamatka taittuu edestakaisin alle puolessa tunnissa ja pyörälaukkuihin mahtuu paljon tavaraa. Eilen illalla polkaisin hakemaan voita ja tämän päivän ruokatarpeita. Voita tarvitsin omppusompun kaurapäällykseen. Tänään metsästä tultua pyöräilin hakemaan sipulia ja huomisia ruokavärkkejä. Sipuleja tarvitsin iltaherkkuun, sillä löysin ihania lampaankääpiä. Voi kun hyvää! 

Luin juuri ekoteologiaa kirjasta, joka on koottu papiston luettavaksi ja keskusteltavaksi. Panu Pihkalan artikkelissa heräteltiin huomaamaan, että Jumala rakastaa koko luomaansa maailmaa. Luomakunta ylistää Luojaa ja me saamme kokea luonnon kautta Jumalan puhuttelua ja valtavuutta. Kristityillä on myös velvollisuus vaikuttaa maailmassa niin, että luonto ei turmellu. Taistelu esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan voi tuntua toivottomalta, mutta kristityn ei tarvitse menettää rohkeuttaan, sillä ympäristötuhotkin saa kohdata Kristuksen kanssa.

Artikkelissa ei ollut eikä varmaan pitänytkään olla kovin konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, mutta yhteen asiaan kiinnitin huomiota. Parissa paikassa oli joku epämääräinen viittaus metsänhoitoon ja metsänhoitotapoihin. En saanut kiinni, mitä kirjoittaja tarkasti ottaen kritisoi. Mutta tulkitsin, että kyseessä oli jossain määrin löysä ajattelu. Jos nimittäin metsänomistaja ei hoida metsäänsä järkevästi hakaten ja istuttaen uutta, maapallon keuhkot lamaantuvat. Ikimetsä ei kasva eikä sido hiilidioksidia samalla tavalla kuin kasvatusmetsä. Joskus on siis myös niin, että tuottava toimintatapa on myös luonnolle hyväksi - sanoo hän, joka on tehnyt metsäänsä leimikon, että saisi talonsa maalattua. 

Toki olen huomannut, että jotkut metsänhoitotavat, kuten metsänauraus, ovat metsässä kulkijalle kiusallisia ja rikkovat luonnon kauneuttakin vastaan. Toisaalta myöskään oikein vanhassa tukkipuuvaltaisessa metsässä ei tee mieli liikkua. Lempimetsäni on kasvava mäntykangas. Se säteilee valoa, iloa, rauhaa ja lohdutusta. 

Pihkala mainitsee artikkelissaan, että useat luterilaiset seurakunnat maailmalla päättävät nykyään jumalanpalveluksen kehotukseen: Palvelkaa Herraa ja koko luomakuntaa iloiten. Tekisipä mieli ottaa tuo käyttöön muistuttamaan siitä, miten me ihmiset tarvitsemme muuta luomakuntaa ja luomakunta meitä. 

Uurastavan uni

Viime viikko oli melkoista haipakkaa, mutta tämän viikon alussa sain olla kolme päivää koulutuksessa. Kurssiryhmä oli mukava ja keskustelut virkistäviä. Niinpä en paljoa nukkunut öisin. Tänään sain vuorostani olla kouluttajana eräälle ryhmälle Vaasassa. Sielläkin keskustelu luisti. 

Kirkollisen työn tekijät keskustelevat vapaahetkinään lähes aina sellaisista kestoaiheista kuin hautajaiset, herätysliikkeet, hierarkia ja häät. Ollaan siis vähän kuin 4H-kerholaisia. No, tällä viikolla en ole keskustellut häistä, vaikka se onkin yhteiskunnallisesti ja kirkollisesti ajankohtainen kysymys. Tiistai-iltana huomasimme että tietyt aiheet toistuvat ja päätimme puhua vaihteeksi kalastuksesta, marjastuksesta ja perheestä. Se vasta virkistävää olikin. 

Oma sänky on paras ja omassa kodissa on myös sopivan viileää nukkumiseen. On ihanaa, ettei ihmistä luotu ikiliikkujaksi, vaan välillä on katkaistava ajattelu, pälpätys ja istumistyö. Saa levätä ja nukkua. 

Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään -- näin sanoo Herra Jumala (Hes.34:15).

Elämän varasto

Elämän ja iän mukanaan tuomia mieluisia muutoksia ovat kaunis harmaantuminen, naururypyt silmäkulmissa sekä pyöreämpi sisäinen ja ulkoinen olemus. Jalat ovat kankeammat, mutta mieli notkeampi. Kuori ei ole virheetön, mutta ei myöskään läpipääsemätön. Väsyy mutta myös herää helpommin. Muisti on parempi kuin kaksikymppisenä, joskin vähän huonompi kuin viisikymppisenä. Tarpeellisuus ja taito on todistettu ja kasvaa päivä päivältä. Surut lisääntyvät ja ilot huomaa paremmin. Toivoa on, sillä monesta pahasta on aiemminkin selvitty. 

Ei täällä turhaan käydä elämänkoulua. Joskus tuntuu, että tekee aina samoja virheitä ja jotkut hankalat ominaisuudet korostuvat. Mutta Jumalan armosta tapahtuu myös kypsymistä. 

Jotain elämän mausta voin panna talteen ja jakaa eteenkin päin. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää. (Matt. 12:34-35.)

Sammakko

Raamattu ei suotta varoittele puheripulista. Esimerkiksi Saarnaaja opettaa, että paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni (Srn.5:3). Jos aukoo jatkuvasti päätään, osa sanoista on helposti harkitsemattomia. Varsinkin väsyneenä suusta pääsee sammakoita. Ja tässä ammatissa valitettavan helposti alkaa kuvittelemaan, että jos ei lörpöttele, on kiusallisen hiljaista. Asia on kuitenkin päin vastoin: hiljaisuuteen kannattaisi pyrkiä, joskus jopa kiusalliseen. 

Rupikonna @Pixabay.com

Olen miettinyt tänä syksynä paljon myös kielitaitoa. Meidän perheessä kommunikoidaan usein englanniksi, koska lapsilla on niin kansainvälisiä ystäviä. Silloin puhuttu kieli ei ole kenenkään äidinkieli. Ihmeen hyvin kuitenkin ymmärrämme toisiamme ja tulkitsemme aina parhain päin. 

Miksi sitten samaa kieltä puhuvan ymmärtäminen tuntuu joskus olevan niin vaikeaa? Kun perheenjäsen tai työkaveri sanoo että toivoisi jonkun asian olevan toisin, saatan kuulla sen moitteena, vaikka hän yrittäisi vain kertoa keksineensä miten tietyn asian voisi hoitaa vielä paremmin. Kun joku toinen kristitty selittää ajatuksiaan, joita on pitkään ja syvästi miettinyt, saatan huomata että hänellä on kapea katsantokanta, hänen tietonsa ovat puutteelliset ja perustelut eivät vakuuta. Voin ärsyyntyä ja siinä tunnekuohussa jää huomaamatta, miten paljon tuo toinen rakastaa Kristusta! Ja Kristus taas, hän kutsui opetuslapsikseen ja rakasti juuri sellaisia jotka eivät osanneet ja olivat usein väärässä. Niin nytkin. 

Ei ole ihme, että kuulemme Raamatussa erilaisia ääniä ja painotuksia, kun jo omassa perheessä voi kuulla asiat toisin kuin rakas ihminen tarkoittaa. Kaikki kommunikaatio ihmisten välillä on tulkintaa. Niin myös se kun ihminen yrittää ymmärtää Jumalan ääntä. Vain Jumala näkee sydämeen ja tietää kaiken. Ihanaa että hän näkee senkin, milloin hyvä tarkoitus tulkittiin nurjasti.  

Roskaajia

Toivoisin että roskaajat löydettäisiin ja pantaisiin edesvastuuseen teoistaan. Tämän päivän roskaläjästä tunnistaa ainakin, että taloudessa on koira, kun osa jätteestä on tungettu koiranruokapussiin. Ehkäpä läjää tutkimalla löytyisi myös joku muu vihje tästä ympäristörikoksen tekijästä. Jossain arabimaassa ei tarvitse mennä kauas turistialueelta, kun löytyy siivottomuutta. Myös monissa Etelä-Euroopan maissa yksityisiä kaatopaikkoja löytyy kaikkialta teiden varsilta. Toivoisin, että me suomalaiset osaisimme pitää parempaa huolta ympäristöstä, mutta tätätäkään harmituksen aiheuttajaa ei varmaan tarvitse kaukaa etsiä, ja ihan on kantasuomalainen. 

Metsätiet, metsä ja levähdysalueet ovat muodostumassa ilmaiseksi kaatopaikaksi roskille ja rakennusjätteelle. Oluenjuojat taas eivät useinkaan kärsi pikkurahantarpeesta, sillä saatuaan tölkin tyhjäksi he avaavat autonikkunan ja viskaavat rahaa luontoon. Yhtään sen hyväksyttävämpää ei kyllä ole heittää ojaan sitä pantitontakaan tölkkiä. Valtiovalta ei ole vielä herännyt palkitsemaan tölkinkerääjiä, vaan onpa jopa ilmoittanut, että keräystulot olisivat veronalaisia. Tässä asiassa voittakoon maalaisjärki. Toivon ettei kukaan joka on kerännyt tölkkejä maisemaa pilaamasta erehtyisi ilmoittamaan näitä tulojaan verotuksessa, vaikka muutoin pidänkin verovilppiä syntinä.

Ensimmäinen askel ympäristönsuojelussa on, että ei jätä roskia luontoon. Toinen askel on se, että kerää pois toisten heittämiä roskia, pieniä ja isoja. Meidänkin isäntä on tehnyt sellaisen ympäristöteon, että on kaivanut kotimetsästä romunkeräykseen edellisen sukupolven sinne hinaaman kuorma-autonromun. Kolmas askel ympäristönsuojelussa on se, että pyrkii tietoisesti vähentämään luonnon kuormittamista eli ravinne- ja hiilidioksidipäästöjä. Ei tässä puheet auta, vaan on ryhdyttävä tekoihin ja tarvittaessa ilmiannettava ympäristörikollisia. Turhemmastakin tässä maassa sakotetaan. 

Kyllä tuo roskaläjä minua puhuttelikin. Siitä tuli mieleen Raamatun kohta, missä apostoli Paavali sanoo, että olen heittänyt kaiken roskana pois, että voittaisin omakseni Kristuksen. Roskaläjä kuvastaa sitä mikä elämässäni on turhaa. Paavali koki, että kaikki se mitä hän oli elämässään pitänyt arvokkaana, muuttui tappioksi sen jälkeen, kun hän kohtasi Kristuksen. Kristuksen tuntemisesta tuli kaikkein tärkein asia. Hän toivoi, että kaikesta kävisi ilmi että hän kuuluu Kristukselle. (Fil. 3:7-8.) Toivoisin, että omassa ja kirkon elämässä näkyisi tämä tärkein asia.