Juhlapuku

Namibialaiset pukeutuvat todella kauniisti, ihan viimeisen päälle. Melkeinpä sain matkalla hävetä omaa vaatimatonta tyyliäni. Windhoekin peltikylistäkin lähdetään kauniissa vaatteissa ja hienoissa kampauksissa sunnuntaiaamuisin yhdeksäksi kirkkoon. Minä käytin jumalanpalveluksissa Dahlstenin Suvin kehotuksesta papinpaitaa, ehkä se korvasi littanat hiukset ja meikkauksen puutteen.

Emmanuelin seurakuntaa

Hyvästelimme Namibian pääkaupungin osallistumalla sunnuntaina Emmanuelin seurakunnan jumalanpalvelukseen. Kirkossa oli yli 2000 henkeä väkeä, ja kirkkosalia olikin hiljakkoin laajennettu yli 700 hengen lisäosalla, että mahdollisimman moni mahtuisi mukaan. Aamusella klo 7 alkaen kirkossa oli ollut kuukausittainen kastejuhla, jossa oli kastettu 141 lasta. Kun astelimme kirkkoon, näin miten eräs äiti vaihtoi lapseltaan kastemekkoa. Menin muitta mutkitta vauvan luo ja luin hänelle siunauksen. Kirkon penkissä taas eräs noin kolmivuotias poika tuli suloisena lähelle ja luin hänellekin siunauksen.

Oli  taas lämmin sekä tunnelman että ilmaston puolesta. Jaksamista auttoi, että olin ostanut virsikirjan ja saimme lauleskella mukana ndongaksi ja kwanyamaksi. Suuri osa sävelmistä oli tuttuja körttisävelmiä. Lähetystyöntekijämme ovat vieneet herännäisyyden henkeä Namibiaan, mutta ehkäpä namibialaisissa on jotain sellaista hiljaista iloa, että se istuukin kulttuuriin.

Jumalanpalveluksen aikana eri ikäiset lapset poistuvat vähän eri aikaan omaan pyhäkouluunsa. Tämän kirkon vieressä oli katos, jossa yli 100 lasta kerrallaan osallistui pyhäkoulujuhlaan. Jumalanpalvelus kesti kolmisen tuntia, joten loppupuolella palvelusta vauvat alkoivat kitistä, mutta ei se ainakaan minua haitannut – ehkä kävi vähän sääli, josko vauvoille riittää maitoa tuossa helteessä.  

Jumalanpalveluksen mitta ei johdu saarnasta eikä liturgiasta, mutta asiaan kuuluu tervehdyksiä ja paljon kuoroesityksiä. Kirkolliset ilmoitukset kestävät puolisen tuntia, joskus tunninkin. Ehkä ne yhteisölle ovat tärkeitä, vaikka ulkopuolisesta näyttää, että suurimmalla osalla on kännykät, ja sitäkin kautta tieto liikkuisi. Ilmoitusten aikana pyydettiin mm. kaikkia aamun kasteperheitä nousemaan ylös ja heille lausuttiin onnittelut.

Seurakunnassa on paljon kuoroja, jotka kilpailevat siitä, mikä kuoro saa kulloinkin esiintyä jumalanpalveluksessa. Nyt lauluvuorossa oli kaksi kuoroa, ja emerituspiispa Tomas Shivute johti toista hyvin tasokasta kuoroa parin laulun ajan. Ehtoollismessua vietetään vain kerran kuussa. Kolehdin antaminen on yleensä varsinainen tapaus, kun kaikki tulevat riveittäin eteen antamaan lahjansa. Tällä kertaa jumalanpalvelusta oli ehkä lentoaikataulumme takia lyhennetty niin, että kolehdin sai antaa jumalanpalveluksen päätteeksi ja me saimme antaa ensiksi.

Ilmeisesti aina kuun viimeisessä jumalanpalveluksessa kutsutaan siinä kuussa vuosia täyttäneet eteen siunattavaksi, sillä tällä kertaa kutsu kävi lokakuussa syntyneille. Astelimme Joukon kanssa eteen ja saimme muiden mukana siunauksen ja muistolauseeksi Room. 1:16-17: Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Siinä muistolausetta tulevalle vuodelle: että en häpeä evankeliumia!

Päivi ja Ilkka Repo

Jumalanpalvelukseen osallistuivat myös Vaasan suomalaisen seurakunnan nimikkolähetit Päivi ja Ilkka Repo, jotka tällä hetkellä ovat ainoat suomalaiset lähetit Namibiassa. Ilkka Repo koordinoi Suomen Lähetysseuran Lounais-Afrikan (Namibia, Angola, Botswana, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe) työtä ja yhteistyötä kirkkojen kanssa. Päivi toimii mm. tiedotustehtävissä. Hän on myös pastori, lukenut myöhemmällä iällä niin kuin minäkin.

Tapasimme lähetit ensi kerran aivan matkan alussa ja he osallistuivat kanssamme perjantai-iltana myös illalliselle. Minua hävetti, kun vasta illallisella tajusin, että he ovat nykyään seurakuntamme nimikkolähettejä. Asiasta ei ollut töissä puhetta ehkä siksikään, että olin matkalla omin kustannuksin, enkä seurakunnan lähettämänä. Sain kyllä toisen viikon palkallista virkavapaata. Repojen lähettisopimus on solmittu sen jälkeen, kun jätin lähetyspastorin tehtävät. Muistelen nyt, että heidän puolestaan on rukoiltu messussa, mutta nimimuistinihan on aivan olematon. No, nyt lähetit tulivat persoonallisesti tutuiksi ja yhteys varmaan säilyy tästä eteen päinkin, ainakin rukousyhteys. Lähetystyö vaatii tänäkin päivänä sekä henkilökohtaisia uhrauksia että varjelusta ja siunausta.

Viimeisen iltamme kokoavassa keskustelussa kysyimme mainioilta matkanjohtajiltamme Päivi ja Sakari Löytyltä, mistä saa voimaa, että jaksaa tehdä työtä noissa erilaisissa olosuhteissa. He kun ovat aiemmin toimineet Namibiassa 12 vuotta ja aikovat ensi vuonna taas kentälle. Päivi vastasi, että namibialaiset ovat aivan ihania, keskustelevia ja kannustavia työtovereita. Heidän kanssaan on innostavaa tehdä työtä. Ja voimaa saan ennen kaikkea yhteisestä joka sunnuntaisesta jumalanpalveluksesta.

Kotilentomme kulki Johannesburgin ja Lontoon kautta niin kuin menomatkakin. Lontoon aamusumu aiheutti pienen viivästyksen, mutta pitkällä matkalla se on luonnollista. Seutulassa kaipasin Windhoekin, Johannesburgin ja Lontoon lentoasemien siistejä vessoja, ja vaikka Namibian helle vähän uuvutti, sopi se mainiosti nivelilleni. Muuten on mukava palata taas kotiin. Iloisina ajelemme nyt Pohjanmaalle hyvin rikkaina kokemuksista ja kiitollisina mukavista matkatovereista. Nuhjaantunutta matkaolemusta ei tarvitse hävetä, sillä Jumalan voima voi joskus heijastua vaatimattomastakin kulkijasta.

Emmanuelin kirkonmäki