Matkalla pohjoisessa

Lauantai-aamulla kävimme Omarurussa erään kädentaitajan, monitoimilähetystyöntekijän Antti Piiraisen haudalla. Tai ne kävivät, jotka pääsivät kiipeämään hautausmaan aidan yli, sillä portti oli lukossa. Monet ottivat haudalta kuvia, ja lopuksi huikkasin Joukolle: Lue Herran siunaus, kun te siellä hortoilette niin levottomasti. Äiti opetti minulle, että haudalla voi lukea aina Herran siunauksen. Äidin äiti oli  niin neuvonut. Se tuntuu luontevalta hiljentymiseltä.

Antti Piirainen teki 1800-luvun lopulla ambokuninkaille yhtä ja toista mitä he pyysivät. Ehkä senkin takia lähetystyöntekijät saivat toimia alueella. Sitten Piirainen perusti kauppahuoneen Omaruruun ja palveli sillä tavoin lähetyksen asiaa. Lähetystyö on alusta alkaen ollut moninaisten asioiden toimittamista.

Aamu oli niskasärkyinen, mutta matkalla pohjoiseen saimme pienellä huoltoasemalla vahvaa kahvia ja jättiläispalan juustotorttua. Oiva lääke! Ajoimme hyvää pikitietä 580 km Namibian pohjoisosaan, Opuwoon eli ikään kuin loppuun. Namibia on Mongolian jälkeen maailman toiseksi harvaanasutuin maa eli voittaa kirkkaasti Suomen. Tämän päivän jälkeen sen kyllä uskon, sillä vähissä olivat ihmisasumukset matkan varrella. Siunattu asia, että bussin ilmastointi toimi, sillä aurinko helotti ja noin 40-asteinen tuuli teki kiertoilmauunimaisen vaikutelman.

Tie kulki pitkään Etoshan kansallispuiston länsireunaa ja bongasimme tien varresta mm. strutseja, kirahveja ja norsuja. Jouko huomasi myös seepran tienposkessa. Useimmat eläimet ohitimme melkoista vauhtia, mutta norsulauman kohdalla kuski ystävällisesti peruutti. Onnistuin sitten ottamaan norsukuvia manuaaliasetuksella, joka oli niin pielessä, että sain blancoja otoksia. Harmitti, kieltämättä, sillä meillä oli oiva istumapaikka, josta sai ruudun auki, ja olimme aika hyvällä hollilla. No, virheistä oppii.

Tutunoloinen tienviitta ohjasi meidät majataloon. Majatalo oli hivenen vaatimattomampi kuin aikaisemmat, enkä päässyt kannettavalla verkkoon päivittääkseni blogia. Olemme tulleet malaria-alueelle, joten suihkun jälkeen levitin sääriin Suvilahden koulun kevätjuhlassa saamaani hyttyskarkotetta.

Tuntuu täysin epätodelliselta olla täällä ja imeä joka solulla uusia elämyksiä. Olemme nyt siirtyneet turistirannalta vähän vaatimattomampiin oloihin. Muistan, miten seurakuntamme tiedottaja kiinnitti kerran huomiota tärkeään asiaan: Miksi Afrikka nähdään aina yhtenä ja samana, vaikka se on suuri maanosa moninaisine kulttuureineen? Miksi niin mielellämme julkaisemme Afrikasta vain savimajakuvia, kun siellä on myös pilvenpiirtäjiä ja luxusta?

Ainakin täällä Namibiassa on nähtävillä valtavia eroja: Pitkällä olevaa suunnittelua, kauniita hyvässä maalissa olevia kaupunkitaloja, hienostunutta sisustusta ja ihania bulevardeja – ja sitten niitä moninaisista materiaaleista kasattuja pieniä asuinmajoja. Jos kerron vain sen köyhimmän puolen, saatan paistatella ylemmyydentunnossa. Ja se, mikä näyttää köyhältä, voikin olla henkisesti ja kulttuurisesti paljon rikkaampaa elämää.