Valevalokuvaaja

Tunnen parikin henkilöä, jotka seurakunnassamme nimittävät itseään valekanttoreiksi. Toinen on tehnyt paljon keikkoja toimituksiin ja jumalanpalveluksiin, toinen soittaa monessa yhtyekokoonpanossa eri tilaisuuksissa ja on myös vuosia huolehtinut kuukausittain Kotisatama-perhemessun musiikkivalinnoista ja bändin kokoamisesta - ilman palkkiota.

Itse hakeuduin pyytämättä Vaasassa pidetyn piispantarkastuksen valevalokuvaajaksi. Tiedän kokemuksesta, että yleensä kun seurakunnassa on joku juhla, kukaan ei huomaa ajatella tallentamista eikä varsinaisesti ota valokuvia. Joku saattaa kyllä räpsäistä jonkun kännykkäkuvan, ja sekin on toki parempi kuin ei mitään. Mutta kun minulla on hyvä kamera, olen tänä vuonna ottanut neljästä isommasta juhlasta satamäärin kuvia.

Ensin ajattelin, että otan kuvia niistä tapahtumista, joita olin itse suunnittelemassa: piispan torikahveista Rewell Centerissä ja Vuorikeskuksessa pidetystä hartaushetkestä. Sitten päätin kuvata myös lauantaipäivän strategiatyöskentelyä. Ajattelin, että sunnuntain messuun en kameraa ota, vaan nautin sanankuulijan osasta. Mutta yöllä pälkähti päähän, että en ole vielä koskaan istunut Vaasan kirkon lehterillä kameran kanssa ja ehkä joku kuitenkin ilahtuisi kuvista. Häiriköin siis monessa paikassa levottomalla liikehtimisellä muita - miehenikin sanoi messussa että ole nyt hetki rauhassa. Ammuin myös useita harhalaukauksia. Voin kuitenkin sensuroida ne ihan itse päästämättä niitä kenenkään nähtäville. Toisin on valekanttorin työssä, missä virhesoinnut voisivat kuulua, jos niitä olisi. Itse en ole sellaisia huomannut. 

Olen viime päivinä julkaissut joitakin otoksia seurakunnan Facebook-sivulla ja lähettänyt eräille työtovereille sähköpostitse kuvia. On mukava yllättää ihmisiä, varsinkin kun tiedän, että itsestäni ei ole otettu vielä ainuttakaan kelvollista hautajaiskuvaa - tuskin sellaista saadaankaan, kohde huomioon ottaen. Voi olla, että joku toivoo myös jonkun kuvan talletettavaksi seurakunnan arkistoon. Toki ymmärrän senkin, jos valekuvaajan kuville ei ole suurempaa kysyntää.

Viikonloppuun on sisältynyt paljon iloa, onnistumisen kokemuksia ja kiitoksia. Elämä on kuitenkin monella tavalla epätäydellistä. Siitä tuli muistutus, kun kaksi työtoveria kävi keskellä kauppakeskuksen tapahtumaa antamassa kielteistä palautetta. Tarjoilut olivat kuulemma epäterveellisiä eivätkä vastanneet kaikkien nuorten toiveisiin.  En lähtenyt selittelemään. Palaute oli aiheellinen, sanomisen hetki ja tilanne kuitenkaan ei. Seurakunnan juhlapuheitten ja pyhäelämän alla kuplii inhimillinen arkielämä. Siksi sunnuntaisin on hyvä pysähtyä kirkon holvien alle nöyränä heittämään pois epäonnistumiset ja suuntautua uuteen. Valepappi on se, joka luulee olevansa hyvä.

Armahdettuna saa lähteä seuraamaan rakasta ristiä ja kohtaamaan lähimmäistä ottaen Jeesuksesta mallia. Niin lähdimme piispanmessusta, vähän eri aikaan. Lapsiperheet saivat lähteä jo ennen päätöskulkuetta ja piispantarkastuksen loppupuheenvuoroa. Samassa saatossa kuitenkin kuljemme ja tiedämme, että risti on totta, niin ilon kuin vaivan risti.

PS Kuvat tarkentuvat klikkaamalla :)