torstai 28. joulukuuta 2017

Byrokratia

Suomessa on monia varsin hyvin säilyviä perinteitä ja viime viikkoina olen miettinyt, että yksi niistä on byrokratia. Se luultavimmin periytyy tsaarinvallan ajoilta asti, eli sitä on nyt uskollisesti vaalittu yli 100 vuotta itsenäisessä Suomessa.

Näihin aatoksiin tulin, kun kesältä saakka on tehty perinnönjakoa, ja allekirjoitettu uudestaan ja uudestaan samantapaisia papereita. Yritin saada lainhuudatusta kiinteistölle, joka testamentissa oli minulle osoitettu. Kukaan ei ole testamenttia kiistänyt ja asiaan liittyviä papereita sekä jakokirjat on jo kahdesti tai kolmesti aiemminkin allekirjoitettu. Verottaja on jo perintöveropäätöksensä tehnyt ja maksulaputkin on tullut. Mutta jostain kumman syystä tuli vielä ennen joulua, eli pari kuukautta sen jälkeen, kun olin maksanut lainhuudatukseen liittyvät kulut pankille, koko perikunnalle allekirjoitettavaksi paperi että hyväksyykö nyt kaikki varmasti tämän lainhuudatuksen ja vakuuttavatko kaikki yhdestä suusta, että vainajan velkoihin (joita ei ole) on varattu riittävästi varoja. Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja minunko testamenttisaannostani ne velat sitten pitäisi kattaa, jos niitä olisi? 

Jokunen kuukausi sitten tuli IT-ihmisiltä kehotus hommata windows-puhelimen tilalle joku uudempi värkki. Meillä töissä luovuttiin lankapuhelimista, ja minun Nokia Lumia 720-kännyni on osoittautunut erinomaisen kestäväksi luuriksi kovassakin käytössä. Ikää sille nyt ehti tulla vähän vähemmän kuin kännyilleni yleensä, eli ei ihan viittäkään vuotta, mutta minkäs teet kun ei sen sovelluksia enää päivitetä. Varmistelin, minkä hintaista voi katsella, ja päätin nyt sitten käyttää välipäivämarkkinoita hyväkseni ollakseni ainakin puhelimen älyn puolesta täydessä iskussa kun työt alkavat. Ostin hyvän luurin, mutta siihen ei vain enää mikro-SIM mahtunut, vaan piti saada ihan nano. 
Saatiin lumia Tapaniksi. Päätin luopua vanhasta Lumiasta.
Arvasin, että operaattorin kanssa tulee taas keskustelua ja niinhän siinä kävi. Esitin vanhan puhelimen SIM-kortteineen, henkilötodistuksen, seurakunnan kuvallisen tunnistekortin laskutusosoitteineen ja puhelinnumeroni. Puhelinnumerosta näkyi että minut on merkitty puhelinliittymän käyttäjäksi. Mutta eipä noin vain voikaan vaihtaa SIM-korttia, vaikka liittymä pysyy prikulleen samana, vaan sen aktivoimiseen tarvitaan seurakuntayhtymän nimenkirjoittajan vahvistus. Syy on kuulemma se, että jokuhan voisi ruveta soittelemaan ulkomaanpuheluita ja tuhlata työnantajan rahoja. Yritin sanoa, että voisinhan soitella niitä kalliita puheluita tällä pian viisivuotiaallakin luurilla, että en nyt ihan ymmärrä, pitääkö kortin koon pienentämiseen saada nimenkirjoittajalta lupa. Huomasin, että asiakaspalvelija piti minua hankalana ja ymmärtämättömänä asiakkaana, mikä olinkin. 

Hän katsoi kortissa olevaa papinkuvaani happamasti ja sanoi, että säännöt on kaikille samat. Olen asiaa miettinyt, enkä vieläkään ole ymmärtänyt, mitä pahaa siitä voisi työnantajalle seurata, jos operaattori uusisi SIM-kortin tarvittaessa ja kertoisi asiasta sitten omistajataholle, jos se jostain syystä on tarpeen. Ehkä olen tyhmä. Tai ehkä se nyt vain lisää työllisyyttä, kun mahdollisimman monia asioita pyöritellään mahdollisimman monen henkilön voimin. Tässä tapauksessa olen jo ehtinyt vaivata kahta työtoveria ja odottelen kolmatta joululomalta palaavaksi.

Luulen, että hallitus on oikeassa, kun tarpeetonta sääntelyä yritetään purkaa. Eri mieltä varmaan voi olla siitä, mikä on tarpeetonta ja mikä tarpeellista. Joka tapauksessa tarpeetontakin on huomattavan paljon. 

En ole varsinaisesti jouluihminen enkä taas tänä jouluna lähettänyt joulukortteja, vaikka periaatteessa olisi ollut aikaa niitä kirjoitella. Mutta matonkude! (Sitä paitsi olen ollut pettynyt postilaitokseen, joka päätti uudistua niin, että ykkösluokan posti alkoi syksyllä viipyä säännönmukaisesti matkalla viikon päivät.) Siksipä toivotan kaikille teille ystäville ja lukijoille siunattua joulunaikaa loppiaiseen asti ja Uutta Vuotta sitäkin pidemmälle! 

Valmistin tänäkin jouluna uskollisesti ne jouluherkut, mitä ennenkin on ollut tapana, vaikka aina suunnittelen, että tämä oli nyt viimeinen tällainen tapajoulu. Hermot pettivät jouluaattoaamuna, kun polvea oli särkenyt huolestuttavasti koko yön. (Jouti siinä lämmitellä leivinuunia kinkkua varten.) No, selvisin yhdellä pauhaamisella ja ihan hyvä joulu oli, vaikka sitä jännitin monestakin syystä. Polvisärky on antanut periksi eikä tekonivel luultavasti ole mitenkään alkanut tulehtua, vaan oli ehkä ottanut nokkiinsa leivinlaudan äärellä seisoskelusta. Kyllä liikunta aina seisoskelun voittaa, ja kävipähän selväksi, että sairauslomaa ei suotta kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi. Meillä on vielä lapsenlapsetkin täällä, että ihan hyvällä tuulella tässä valitan, vaikka voi muulta kuulostaa. 





sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Tärkein

Elämässä joutuu valitsemaan lähes joka päivä, mikä on nyt tärkeintä, hienosti sanottuna, mitä priorisoin. Ja ihmiset kun ovat erilaisia, syntyy erilaisia arvotuksia. 

Yksi sellainen liittyy Israel-kysymykseen. Joidenkin mielestä kaikki mitä tehdään Israelin valtion tahdon mukaan, palvelee Jumalan tahtoa, koska Israel on Jumalan omaisuuskansa. Niinpä valheista ja muista rikkeistä jatkuvasti kiinni jäävä presidentti Trump saa joiltakin uskovaisilta Israelin-ystäviltä suitsutusta, kun hän tahtoo nostaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Maailman historiassa jumalattomatkin hallitsijat ovat saattaneet olla toteuttamassa Jumalan tahtoa. Niinpä Persian kuningas Kyyros sai Jumalalta tehtävän rakentaa uudelleen Jerusalemin temppelin. Jumala kutsui hänet ja sanoi: Minä vyötän sinut, vaikka sinä et minua tunne (Jes. 44:5). On siis mahdollista, että en aina ymmärrä, kuka toimii Jumalan välikappaleena maailmassa. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että Jeesus on Rauhan ruhtinas ja julistaa: Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen (Matt. 5:9). Arkielämä on opettanut, että rauhaa voi rakentaa ainoastaan kuuntelemalla tarkoin molempia riidan osapuolia. 

Toinen puoli Israel-kysymystä on kysymys omaisuuskansasta. Kristinusko on todellakin syntynyt juutalaisuuden juurilta ja meidän tulee arvostaa näitä juuriamme. Toisaalta jo Vanhan testamentin todistus on siinä mielessä selkeä, että omaisuuskansana oleminen ei tarkoita sitä, että saisi vainota ja tappaa niitä muukalaisia, jotka asuttavat samaa maata. Päinvastoin, omaisuuskansalta on vaadittu: Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena (2. Moos 23:9).

Tämä kehotus koskee myös meitä kristittyjä, sillä meidät on kutsuttu Jumalan kansaksi, liitetty samaan puuhun juutalaisten kanssa. Meidän tulee kohdella kaikkia maassamme asuvia ihmisiä arvokkaina ja tasavertaisina. Olemmehan mekin muukalaisia maailmassa.

Toinen eilisestä saakka paljon mietityttänyt asia on tiedotusvälineidemme ylimielisyys, kun toimittajat priorisoivat lähes aina julkisuuden. Onko todellakin oikein julkaista puolustusvoimiemme salaisia asiakirjoja tiedonvälityksen nimissä? Oudolta tuntuu, ja toivoisinpa, että mahdollisesti maanpetokseen syyllistynyt vuotaja saadaan kiinni ja medialtakin löytyisi isänmaallisuutta oikeissa kohdin.

Omat henkilökohtaiset priorisointini liittyvät nyt hyvin pieniin asioihin. Aamulla mietin menisinkö kirkkoon ja tein hyvän valinnan. Kannatti käydä. Sitten mietin menisinkö hiihtämään jokirantaan ja tein taas hyvän valinnan. Olin iloinen kun jaksoin hiihtää miltei kaksi kilometriä. Nyt mietin kolmen kynttilän valossa, joko kantaisin matonkuteet vintille ja aloittaisin huomenna jouluvalmistelut.

Saarnassa sanottiin, että kannattaa aina katsoa Kristukseen.








perjantai 8. joulukuuta 2017

Kunnioitus

Useimmat meistä tekivät jotain juhlistaakseen Suomen suurta juhlavuotta. Meillä isäntä valaisi lipputangon. Kuopus osallistui kaatuneiden kunniavartioon Helsingin pitäjänkirkolla ja esikoinen tyttärineen oli siellä yleisönä ja valokuvaamassa.
Kuva: Anna Perälä


Minä tein havuseppeleen Aino-tädin haudalle, joka menehtyi rintamalla saamaansa lentävään keuhkotautiin eli tuberkuloosiin 1940. Osallistuimme myös itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen tapahtuneeseen kunnianosoitukseen, missä koululaiset laskivat havuseppeleet jokaiselle Laihian sankarihaudassa lepäävälle vainajalle. Aino Linnea on kuitenkin haudattu paapan toivomuksesta sukuhautaan, joten hyvä kun havahduin itse tekemään seppeleen.

Eilen suoritimme isännän kanssa eräänlaisen kansalaisvelvollisuuden ja kävimme katsomassa uusimmen elokuvan Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Elokuva oli, niin kuin pitääkin, jyrkästi sodan vastainen. Tarkoitan, että vaikka kuvattiin sankareita, ei sotaa ihannoitu eikä näytetty ruusuisten silmälasien läpi. Minulle jo elokuvan katsominen oli kolme tuntia kärsimystä, melkein kuin sodassa olisi ollut. Ihmetellä täytyy rintamalla olleiden sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, että he jaksoivat niin, että saimme pitää itsenäisen Suomen. Ja ihme on, että moni elossa selvinnyt palasi rintamalta kaikesta huolimatta työkykyisenä rakentamaan meille tätä hyvinvointia. 

Poikani "Pom" kävi itsenäisyyspäivän iltana koiran kanssa isäni tekemällä laavulla paistamassa makkarat. Hän oli otsalampun valossa kävellyt myös läheiselle kukkulalle, jossa on muinaishauta 1500-luvulta eKr eli kivikauden loppupuolelta, tai ehkä se nykyisen ajoituksen mukaan on jo pronssikautta. Silloin israelilaiset asuivat vielä Egyptissä. Tänään Pom (nimi muutettu) sanoi, että oikeastaan meidän täytyy kunnioittaa myös heitä, jotka ensinnä asuttivat nämä seudut. MIelestäni se on hieno ajatus. Nuo ihmiset löysivät tämän kauniin maan ja elannon täältä. Silloin Litorinanmeri lainehti vielä tässä kohden. Emme tiedä, millaista kieltä nuo ensimmäiset asukkaat puhuivat, mutta he rakastivat tätä seutua ennen meitä. 

Tänään, juuri näillä hetkillä, on kulunut 30 vuotta siitä, kun sisareni kuolivat liikenneonnettomuudessa. Myös he ehtivät tehdä paljon nuoresta iästään huolimatta, ja jättää jäljen monien sydämeen. Osaisinpa minäkin jättää sellaisen kauniin muiston. Kun kävin haudalla, joku oli jo käynyt sytyttämässä sinne muistokynttilän. Kiitos! 


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Uhkakuvia

Viime vuosina ihmiskuntaa on herätelty Ruususen unesta. Ilmastonmuutos, kansainvaellukset ja maapallon konfliktipesäkkeet jo sinällään ovat huolestuttavia. Se, mitä tapahtuu Pohjois-Koreassa, Yhdysvalloissa ja arabimaissa, koskettaa auttamattomasti myös meitä. Lisäksi uutisoidaan erilaisista tiedemiesten ennustamista muista uhkakuvista. Viime viikkoina olen huomannut kirjoitettavan ainakin siitä, että aurinkomyrsky voi sattua kohdalle niin voimakkaana, että se tuhoaa sähköverkot. Mietin heti, että elämä ilman sähköä tuntuu lähes mahdottomalta, vaikka ei siitä niin kauan ole, kun tässäkin talossa on vesi nostettu kaivosta, tupa lämmitetty takkavalkialla ja kahvit kiehautettu puuhellalla. Voi myös tapahtua supertulivuoren purkaus, joka hävittää kaiken elämän laajalta alueelta.

Pelottaa, jos näitä vaaroja oikein ajattelee. Mietin lasteni ja heidän lastensa tulevaisuutta. Lapsena kuopus pomppasi yöllä "meidän sänkyyn" ja itki: Kun tieteisohjelmassa sanottiin että musta aukko voi nielaista meidät. Vastasin lakonisest: No mutta mennään sitten yhdessä. Kyllä se vähän lohdutti. Enemmän kuin kuolemaa pelkään kuitenkin kaikkea sitä ahdistusta ja kipua, mitä ihminen voi joutua kohtaamaan ennen sitä.  Mutta koska monelle asialle en voi tehdä mitään tai valmistautua niihin mitenkään, keskityn enimmäkseen siihen, mikä tässä päivässä on arvokasta, hyvää ja kaunista.


En ole koskaan viehättynyt maailmanlopun ja lopun aikojen maalailuun. Mutta onhan se niin, että kaikelle tälle tulee mitä ilmeisimmin joskus loppu. Juutalaiset odottivat aikoinaan pelastajaa, joka toisi avun arkeen ja vapauttaisi roomalaisten ikeestä. Mutta tuli Messias, joka rakensi rakkaudellaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja tahtoi kutsua myös ihmiset keskinäiseen rakkauteen. Kristityt eivät enää odota sellaista pelastajaa, joka toisi avun kaikkiin maallisiin ongelmiimme, vaan Kristuksen toista tulemista. Ja kun hän tulee, aika loppuu, eikä kuolemaa, ei murhetta eikä valitusta ja vaivaa enää ole.

Siihen asti kunkin on itse tehtävä paremman tulevaisuuden eteen sen minkä voi. Onhan tämä olevainen ja maallinen meille rakasta emmekä siitä halua hevin luopua. Toivotan jokaiselle adventin valoa. Herra ei jätä meitä yksin ongelmiemme kanssa.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Tuuletusta

Koska koira ei ollut kotona, jouduin sunnuntaina ulkoiluttamaan itse itseäni. Kävin Vaasan kirkossa messussa, koska siellä tapaa aina tuttuja. Huomasin nimittäin jo torstaina tikkienpoistossa, että minulla on hieman sosiaalista vajetta: papatin hoitajille koko ajan kuin papupata. Harjoittelija piti jo ovea auki käytävään ja yhä vain puhetulva jatkui. No, puhetta riitti myös kirkkokahveilla hyvässä seurassa. Tunsin että sain oikein tuuletettua itseäni. Tuomiosunnuntai kävi toteen positiivisessa mielessä.

Maanantaina tuuletin Vaasassa myös rintojani, sillä oli tullut kutsu mammografiatutkimukseen. Onneksi muistin sen yöllä, olisi voinut unohtua, kun ei tule katsottua kalenteria joka päivä. Autolla ajo sujuu jo vaivattomasti. Piipahdin myös Lähetyssopessa viemässä muutamat sukat ja ostamassa jotain pientä. Sielläkin oli tuttu myyjä ja mukava oli rupatella.

Eilen oli tarkoitus käydä vain kirjastossa ja kirpparilla, mutta tekstiviesti muistutti tapaamisesta pankilla. Niinpä sosiaalista elämää on ollut tällä viikolla suorastaan yli tarpeen. Onneksi myös koiruli tuli eilen kotiin hiihtoretkiltään ja on tänään taas ulkoiluttanut minua raikkaassa ilmassa. Se käyttäytyi mallikkaasti ja pongimme ennätysmäisen neljän kilometrin lenkin potkupyörällä. 

Kovin kiireistä sairausloma on. En ole ehtinyt joka päivä tehdä kaikkia kolmea jumppasarjaa, koska olen nostanut matonkudetavoitetta yli 1,5 kg:n/päivä ja opiskellut myös johtamistaitoa. Luulen, että voin hyvällä omallatunnolla pitää kudehommista jonkinlaisen joulutauon. Moisen pölyurakan jälkeen myös tuvan tuulettaminen on tarpeen.
Joskus kun onnistuu tai voittaa, tuuletetaan. Siksi minäkin varmaan nyt näin tuuletan. Öisin on vielä tukalia hetkiä, mutta moni asia on hyvin!  Nautin siitä, että on aikaa ajatella ja levähtää ja tehdä niitä vaatekaappien siivouksia, joihin energia ei ole työelämän ohella riittänyt. Työ ja kipu ovat vieneet paljon energiaa.

En ole koskaan ollut kovin aktiivinen rukoilemaan paranemista: että migreeni helpottaisi tai polven nivelrikko korjautuisi. Kerran suorastaan kielsin erästä herttaista seurakuntalaista rukoilemasta pääni paranemista. Olen ajatellut, että kivulla ja sairaudella on oma viestinsä ja oma merkityksensä. Uskon kyllä, että vieläkin voi tapahtua ihmeitä. Mutta mihin asiaan kukin eniten ihmettä tarvitsee? Hengen tuuli puhaltaa joka tapauksessa missä tahtoo, enkä pysty sitä määräämään.











lauantai 25. marraskuuta 2017

Kierrätystä

Tiistaina oli paitapäivä, keskiviikkona lamppupäivä, torstaina lakanapäivä, perjantaina kalsaripäivä ja tänään farkkupäivä. 

Teetin kymmenisen vuotta sitten tupaan räsymatot omista kuteista Kurikan lähetysmummoilla. Kutojilla oli paljon sekä hyvää tahtoa että ikää. Mieheni sanoi heti, että meidän äitiemme kutomat matot ovat eri kaliiberia. Lähetysmummojen matot ovat vähän flesuuset ja paikka paikoin trikoo vedättää mutkalle. Niinpä on aika vielä kerran ponnistaa. Räsymatot ovat ainoat oikeat matot vanhaan tupaan ja sitä paitsi kierrätys on nyt muotia. Itse en osaa matonkutomisen jaloa taitoa, eikä ihmisen tarvitse kaikkea opetellakaan. Löysin Jalasjärveltä käsityöihmisen, joka lupasi kutoa minulle uudet matot. 

Kudetta olisi hyvä oll 50-60 kg. Aloitin matonkuteitten leikkaamisen jo viime viikolla. Ensimmäisten joukossa leikkasin kuolleen sisareni oranssinkirjavan paitapuseron, josta olen kerran kirjoittanut runon. Olen sitä paljon pitänyt ja se on tuntunut iholla rakkaalta. Maanantaina vanhojen työhousujeni lahkeen saumasta pemahti olkisilppua ja muistelin karja-aamuja. Olin haistavinani myös navetan tuoksun, vaikka olin pessyt työvaatteet kuudessakympissä.

Tiistaina leikkasin isän paitoja. Jotkut kesäpaidat olivat hyvin ohutta ja pehmeää materiaalia. Muistelin, miten isä helposti hikosi kesällä ja tuli auringossa ruskeaksi kuin papu. Hän veti mielellään päälleen keveitä paitoja ja silitti ne itse, jos oli tarpeen. Nyt ne saavat vielä uuden arvokkaan elämän Naskalin räsymatoissa. Jotkut hyvät paidat ja päällystakit vien  diakoniavastaanotolle. 

Keskiviikkona kävimme Tampereella. Polvi jaksoi ihmeen hyvin matkustaa. Saimme vihdoin noutaa entistäjältä kamarin vanhan kauniin lampun. Samalla ostin erään antiikkivalaisimen, jossa on viisi matalaa keltaista kuupaa. Se oli kiinnittänyt huomiota jo ensimmäisellä käyntikerralla. Se muistuttaa talon vanhaa lamppua, jonka veli sai perinnönjaossa. Lampun arvo oli vähän noussut sitten viime Tampereenreissun, kun liikkeen omistaja epäili sitä Paavo Tynellin suunnittelemaksi Taito-valaisimeksi, vaikka siitä ei leimoja löytynytkään. Olen joka tapauksessa tyytyväinen kauppaan. Lamppu ei vielä ole katossa ihailtavana, mutta pian on. 

Oli tarkoitus viedä Tampereelle entistettäväksi eräs valaisin, jonka äiti ja isä ovat saaneet häälahjaksi. En kuitenkaan viitsinyt, kun entistäjä on niin kiireinen. Mietin että siinä menee pian vuosi ennen kuin saan sen takaisin. Valaisimesta ovat kuupat menneet joskus rikki ja olemme isännän kanssa viritelleet sen salin kattoon erilaisin varjostimin. Kotiin tultua keskiviikkona löysin samanlaisen lampun  nettitorilta ja kuupat olivat ehjät. Hinta vaikutti kohtuulliselta, kun kyseessä on kuitenkin Taito-valaisin. Niinpä päätin tehdä siitäkin kaupat. Opin nimittäin perikunnan kanssa irtaimistoa jakaessani, että arvokkaimpia ovat esineet, joihin liittyy kertomus. Meillä oli veljen ja veljenpoikien kanssa mukavaa, kun niitä kertomuksia jaoimme. Äidin ja isän häälahja, joka on valmistettu pula-ajan materiaaleista: siinäpä kertomus. 

Torstaina revin kuteiksi vanhoja lakanoita.Tavoitteena on nimittäin saada joka päivä kasaan ainakin kilo kudetta, ja torstain tinkinä oli myös menetetty keskiviikko. Lakanoista saa kudekeriä kaikkein nopeimmin. Kyllä laihialaisuus on totta, niin haperoita olivat kankaat. Luulen kuitenkin, että se mikä on elämän pehmentämää eikä näytä oikein miltään, saattaa oikeassa paikassa olla juuri sitä mitä tarvitaan. 

Kalsaripäivä oli kaikkein ahkerin, sillä kalsarit ovat keveitä ja niiden leikkaaminen on työlästä. Olin kuitenkin niin koukuttunut työhön, että selvitin puolitoista kiloa pehmeitä ja lämpimiä puuvillakerrastoja. Tänään on sitten ollut farkkujen vuoro: reikäisten ja vaalenneiden. Niissä on ollut leikin, kiireen ja työn muistoja. Rakastan tällaista pysähtymistä. 

Koira on pitänyt huolen siitä, että olen välillä lähtenyt muistojen pölystä haukkaamaan happea. On ollut riemullista potkia potkupyörällä kylänraittia. Olen ajanut ensimmäiset kilometrit myös autolla, kun kävin irroituttamassa polvesta 41 niittiä. Uskon, että polvesta tulee hyvä, samoin matoista. Monessa asiassa olen muiden työn varassa. 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Voi mua pientä raukkaa

Olen ollut huomaavinani, että suurimman suosion saavat tekstit, joissa on mukana jotain elämän varjopuolta. Niinpä päätin tänään kertoa, että hyvin alkanut polven toipuminen on kohdannut vastoinkäymisiä, onneksi ei kuitenkaan kovin vakavia. Kun tunto alkoi operaation jälkeen palailla jalkaan, tunsin heti kipua alaselässä ja sainkin heräämössä ja osastolla hyvää kipulääkitystä. Arvelin, että kipu antaa periksi, kun pääsen liikkeelle. Luulin sen johtuvan siitä, että lihakset ja jänteet kiristävät, mutta ehkä iskiashermo onkin saanut jonkun tärskyn puudutuksessa.

Ja taas ajattelen isää. Hänellä oli kovaa selkäkipua niin kauan, että hän ei enää erottanut tuota normivaivaa syöpäkivuista. Moitiskelin kovien kipulääkkeiden käytöstä tietämättä, että hän tarvitsi troppinsa.

Yhtenä iltana, kun voimistelin, polvitaipeen taakse tuli kova kiputila, joka väännätti jalkaa koukkuun. Samalla selkäkipu vahvistui. En tiedä liittyvätkö ne yhteen ja onko tämä nyt sitä issiasta, mutta nämä vaivat yhdessä ovat tehneet nukkumisesta hyvin kivulloista. Paljon hauskempi on olla pystyssä, tikuta sukkaa tai leikata matonkuteita.

Päivärytmini on hyvin säännöllinen. Aamupäivällä teen voimistelusarjan, leikkaan kuteita ja koira käy vinkumassa, että mennään jo. Sitten otan isältä perityn mainion tuplapotku-rollaattorin ja käyn lenkittämässä koiraa pari kilometriä. Se on hauskaa. Lounaan jälkeen voimistelen, luen pari lukua johtamistaitoa ja leikkaan taas kuteita, kunnes koira vaatii ulos. Sitten kudon sukkaa ja katson telkkaa. Iltavoimistelun jälkeen luen vähän. Yöllä käyn lähinnä verryttelytarkoituksessa vessassa noin viisi kertaa ja välillä haen kylmäpussia. Jokainen kääntyminen ja tyynyjen uudelleenasettelu jalkopäähän on totista työtä ja tuskaa. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen tähden herään mielelläni uuteen päivään. 

Tähän päivään toi vaihtelua piipahdus Vaasassa. Kävimme lounaalla, ja tuntui mukavalta paitsi poistua kotiympyröistä, myös huomata, että autoon ahtautuminen on jo paljon helpottunut. Eteenpäin mennään. Askel taakse mutta kaksi eteen.

Luin vasta ilmestyneen kirjan myötätunnosta työelämässä. Olen kokenut, että blogini lukijat ovat hyvin myötätuntoisia ihmisiä. Sen sijaan mietin, että omalla työpaikallani voisin ainakin omalta osaltani olla edesauttamassa kulttuuria, missä työtoveri saa olla paitsi asiantuntija, myös inhimillinen ihminen. Ja sen saa sallia myös itselleen. Olen kokenut hyvin merkittävänä sen, kun työtoveri on kuullut joskus huoliani tai myötäinnostunut samoista kehittämisideoista. Työpaikan uudet pastorit ovat olleet tässä suhteessa aivan esimerkillisiä! Oikeastaan on vähän ikävä töihin, vaikka kyllä minä tämän virkavapaan tarvitsen ja ansaitsen. 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ortopediaa

Tämän päivän lehdessä on juttua, että Vaasan keskussairaala on tehostanut tekonivelleikkauksia. Näin on, olen sen nyt saanut henkilökohtaisesti kokea. Ensimmäinen polven leikkausaika annettiin syyskuun alkupuolelle, mutta sitä jouduttiin siirtämään kahdesti hampaan takia. Pääsin suupolille ja leuasta leikattiin kysta. Sain sitten polvileikkausajan jo vajaan kuukauden päähän hammasoperaatiosta, viime viikon torstaille. 

Torstaina ajattelin paljon isää, jonka kivut kävivät vuosituhannen alussa sietämättömiksi eikä hän jaksanut enää odottaa, kun kutsua polille ei ensin kuulunut, ja sitten leikkausjono oli lähes vuoden mittainen. Hän leikkautti omalla kustannuksella ensin lonkat ja sitten polvet Ortonilla, maksaen molemmista operaatioista pikkuauton hinnan. Ensimmäisestä leikkauksesta hän kotiutui veljeni Audissa ja kyyti oli ollut kovin kivuliasta. Toisesta leikkauksesta hän sai asianmukaisen paaritaksikuljetuksen. 

Hän teki sitten kunnalle anomuksen, että jos kunta voisi kustantaa näistä yksityispuolen leikkauksista sen verran kuin joutuisi maksamaan sairaanhoitopiirille. Vastaanotto oli tyly, vaikka hän sanoi ajatelleensa niitä vanhuksia, jotka kituvat jonoissa ja joilla on pienet eläkkeet. Luin sitten isän papereita, enkä oikeastaan ihmetellyt, että hoidon tarvetta ei oltu katsottu kovin kiireelliseksi. Hirtehiseen tapaansa hän oli kehuskellut lääkärille, että ei enää kykene metsätöihin entiseen tapaan. Ikää oli kuitenkin silloin jo 75 vuotta, joten metsätöitä saikin vähentää. 

Eräänä juhannuksena isä kaatui ja lonkka murtui, toinen lonkka jouduttiin uusimaan. Se tehtiin Tampereella Coxassa. Meitä jännitti, miten sydän kestää leikkauksen. Isä tuumasi, että se oli Ortoniin verrattuna sellainen konisairaala, leikkaavat konitohtorit juttelivat niitä näitä, kun tekivät tärkeää leikkausta. Kysyin, annoitko palautetta. Hän sanoi, että en sentään, kyllähän sairaaloiden kanssa kannattaa kuitenkin pysyä väleissä, kun ei tiedä mitä tulee. 

Nyt Vaasan keskussairaalassa on monta leikkaavaa ortopedia, ja jonot on saatu lyhyiksi. Ei tarvinnut kitua jonossa. Näitä ajattelin ja päätin, että olen reipas ja kuuntelen tyynesti leikkaavien ortopedien jutut ottamatta enempää rauhoittavia. Pelkään tokkura-aineita, kun saan niistä helposti pahoinvointia. Headsettia ei saatu toimimaan, joten en voinut kuunnella radiota. Aikamoinen pulina leikkaussalissa olikin, ja tietysti taltan, vasaran ja sahan ääniä, kun puudutettua jalkaa operoitiin. Palaneen käry leijaili nenään. Yhdessä nurkassa pulisi keskenään anestesiaosasto, toisessa hoitajat. Ortopedit juttelivat ainakin siitä onko tullut käytyä Billy Elliottia katsomassa. Huikkasin, että Mun Pohjanmaa on paljo paree, mutta eivät noteeranneet. Jos oikein ymmärsin, odottelivat vielä parempia tekoniveliä alkuvuodesta ja sanoivat, että vaihdetaan sitten tammikuussa uusi. Se kuulosti asiattomalta, mutta ehkä kuulin väärin tai huumorintajuni arvioitiin paremmaksi.

Julkisen internetpalautteen antamisessa pitää olla varovainen, sillä voi olla että on väärässä. Hiljakkoin olin, kun moitin, että Pentik ei ollut vastannut asianmukaisesti tuotevalitukseen. Kyllä se oli vastannut ja hoitanut asian ihan hyvin, mutta sähköposti oli jotenkin jäänyt muiden alle ja löytyi vasta myöhemmin. Ja tosiaan, saatan joutua turvautumaan vielä useinkin samaiseen sairaalaan.


Mulla on kaikkea tarpeellista
Olen tyytyväinen hoitoon Vaasan keskussairaalassa. Sain hyvän kivunlievityksen ja omankielistä palvelua koko ajan. Mutta ainakin yhdessä asiassa olisi tuolla leikkaustiimillä parannettavaa. Uskallan sen sanoa pelkäämättä, että joudun sairaalan kanssa huonoihin väleihin. Olisi mukava, jos leikkaavat henkilöt tulisivat jotenkin selkeästi sanomaan, että päivää, olen se ja se ja leikkaan parinkymmenen minuutin kuluttua oikean polvesi tai avustan tässä leikkauksessa. Tai että minä olen sinun omahoitajasi ja katson että kaikki on hyvin ja jos on jotain ongelmia, nosta kättä tai huuda. Minusta tämä potilaan kohtaaminen oli keskussairaalan sydänosastolla reilumpaa ja parempaa ja siellä tiimi teki koko ajan vahvasti yhteistyötä. Siitä jäi tosi positiivinen mieli. Nämä ovat varmasti sellaisia työkulttuuriasioita, joita saan omallakin työpaikalla miettiä. Se mikä on jollekin rutiinia, on toiselle elämän suurimpia asioita.

Isän esimerkkiä noudattaen päätin lähteä heti leikkauspäivänä sisukkaasti rollaattorilla vessaan. Seuraavana päivänä kävelin kepeillä ja fysioterapeutit antoivat kannustavasti hyvää opastusta kuntoutukseen. Lauantaina jo pääsin kotiin. Sunnuntaina ulkoilutin koiraa isältä perityllä rollaattorilla, isänpäivän kunniaksi. Enpä olisi uskonut, että toipuminen lähtee näin nopeasti käyntiin. 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Pahuuden voittaminen

Äidin serkku Vieno asui ystävänsä Esterin kanssa Orismalassa. Kaksi uskovaista ystävystä, joiden kodissa oli hyvä vierailla. Esteri kattoi pöydän koreaksi ja Vieno näytti puutarhaa tai soitti saksalaista pianoa, jossa oli kaunis tumma sointi. Kun Esteri jo läheni sataa vuotta, hänellä oli tosi kova päänsärky koko ajan. Hän ei enää jaksanut keittää kahviakaan ja elämä näytti tuskaiselta. Mutta hän sanoi aivan suoraan, että haluaisi silti elää eikä vielä ikävöi taivaaseen. Minullekin on käynyt niin, että mitä vanhemmaksi on saanut elää, sitä paremmalta elämä maistuu.

Uskon, että taivas on, mutta se mitä maan päällä tapahtuu, tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Kunpa ihmiset osaisivat olla vieraanvaraisia, sanoa toisilleen hyviä sanoja ja antaa kukkasia. Voisi vaikka haudanhoito sitten jäädä vähemmällekin. 

Äidille ja isälle perhehauta oli kuitenkin tärkeä, ja siksi hain pari viikkoa sitten palleroporonjäkälää sieltä, mistä isäkin sitä joskus haki: Metsästä, joka on nyt minun. Tänään olimme myös iltakirkossa, kun isälle sytytettiin kynttilä muiden vuoden aikana kuolleiden kanssa. Sekin oli sellainen rituaali, josta sanoin, että ei näistä tarvitse mitään pakollista kuviota tehdä - minua voi sitten muistella kotonakin, tai metsässä. 
Vapaussodan risti on paikallaan

Tärkeintä tässä pyhäinpäivässä on kuitenkin ollut se, että olen lukenut ja jopa kirjoittanut puhtaaksi isänisän herastuomari Eemeli Rinnan muistelmat vapaussodasta: Laihian äijäkomppania koulutuksessa ja vapaussodassa 1918. Kirjoituksen ovat tarkastaneet ja tiedoillaan täydentäneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala. Saatan sen joskus julkaista kokonaankin.

Muistan paapan vähän patriarkaalisena miehenä, joka saattoi sanoa pahastikin. Hän myös antoi minulle kerran luuknapin, kun erehdyin lapsena näyttämään napaani. Hän puuhaili usein pajassa tai höyläpenkkinsä äärellä. Kerran hän pyysi minua painamaan palkeita, mutta en ollut siinä tarpeeksi hyvä. Joskus hän soitti harmonilla virsiä tai kuunteli levysoittimelta tiettyä hengellisten laulujen levyä. Vanhuksena hänen kuulonsa huononi. Hän kuitenkin halusi kuulla aina luettavan samasta hartauskirjasta, missä oli radion aamu- ja iltahartauksia. Minulla oli siihen työhön riittävän voimakas ääni. 

Paapan kirjoitus osoitti, että hänellä oli sydämen sivistystä. Mitään sotaintoilua ei ollut, mutta perheellisistä miehistä koottu reservikomppania joutui tiukkoihin paikkoihin Hauholla ja Iso-Evolla. Vihollisia oli monin verroin, ja heillä oli hyvä aseistus. Ensimmäisestä pahasta paikasta miehet pelasti taiteilija Lennart Segerstråle, joka toimi silloin komppanian päällikkönä ja tuli vapaaehtoisten joukon kanssa pelastamaan Laihian miehet motista. Segerstrålen alttaritaulua Lasaruksen kuolleista herättämisestä katselin tänään sillä silmällä, miten paljon se on paappaa puhutellut.

Paappa kuvasi myös tunteita, hetkiä jolloin kyynel puristui silmäkulmasta kotoväkeä hyvästellessä tai kun nähtiin rauhallisen, sodan ja väkivallan vastaisen kirjailija J. Nikkisen käyvän syöksyyn henkensä edestä, maan vapauden puolesta. Jo alkumatkasta äijäkomppanian miehet miettivät sodan syitä ja tulivat siihen tulokseen, että näyttää olevan seutuja, joissa on vain tönöjä ja herraskartanoita, sekä tönöjen ja herraskartanoiden asukkaita, jotka suhtautuvat niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin. On kuitenkin tultu tilanteeseen, missä syiden löytäminen ei enää auta. 

Hauholla yhdeksän laihialaisen, parin vimpeliläisen ja kahden jurvalaisen reput jäivät vihollisille, kun miehet lähtivät partiotalosta äkkiä ensimmäiseen kovaan koitokseensa, missä toinen jurvalaisista kaatuikin. Myöhemmin rintamalinjat olivat niin lähellä, että punaiset huutelivat: Tulkaa saatanat Laihian lahtarit hakemaan reppunne pois. Repuissa oli kuulemma hyvät eväät, mutta siinä tilanteessa ei ollut väliä, joutivat saada niistä hyvät sapuskat. 

Sodan sitten kallistuttua lopuilleen partioitiin metsiä Hämeenkosken Etolassa ja otettiin vankeja. Paappa kirjoittaa: Olihan se kohtalon sattumaa, kun muutaman miehen kanssa kuljetimme metsästä noutamaamme noin satapäistä joukkoa suojapaikkaan, joukon suurimmalta osalta ollen niitä vihollisiamme, jotka kyselivät, olemmeko me kuljettajat niitä Laihian miehiä, jotka olimme Hauholla. (Repuissamme kun oli nimet paikkakuntineen.) Olisi luullut, että kiristämme hampaitamme ja olemme nyrkit pystyssä. Itsensä, paremmin sanoen itsessään olevan pahan, näytti tässä tilanteessa voittavan, kun heidät oli jo tehty vaarattomiksi. Ei enää vihalle ylivaltaa, vaikka se taisteluissa kuuluukin sen ominaisuuksiin. Ei siis enää voinut vihata, surkutella vain.

Niin laajasti kuin Hämeen rintama-alueita jouduimme patikoimaankin, joutui ajatuksissamme kysymyksenalaiseksi, mitä me olisimme, jos olisimme eläneet ja kokeneet kaikki ne elämykset, mitkä heillä elinaikanaan on ollut, niin kuka tietää, mitä olisimme? – Surkuteltavalla tavalla vain maailman parantajain harhaan johdettua joukkoa sopimattomine menetelmineen?


Tuntui hyvältä lukea tuosta, että paappa oli koettanut painaa alas itsessään olevaa pahuutta ja kostonhalua. Hän ymmärsi, että punaisilla oli ollut oma elämäntaustansa, jonka tähden tähän kauheuteen oli ajauduttu. Olen myös iloinen siitä, että paappa ei joutunut siihen häpeälliseen työhön, missä vankeja teloitettiin armotta ja monin paikoin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Hän sai tulla kotiin ja ajatella, että oli tehnyt sen, mikä oli välttämätöntä Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Niin kuin olikin. 

Esivanhempamme, jotka taistelivat kenties eri puolilla rintamaa, jokainen toivoivat jotakin parempaa ja lopulta me olemme saaneet hyvän maan. Sitä parempana se pysyy, mitä useampi koettaa painaa alas pahuuttaan ja pyytää Jumalalta sitä pyhyyttä, joka on valmis kärsimäänkin toisen puolesta. 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Vaaroja tiellä

Eräs Rölli-peikon laulurepertuaarin suosikkibiisini on: Tänään kun mä menin kauppaan niin multa unohtui muistilista - on elämä niin vaarallista. Viime päivinä olen saanut huomata, että totta tosiaan, elämässä on monenlaisia vaaroja.

Havahduin seurakunnan suunnittelupäivässä siihen, että EU:n tietosuojalainsäädäntö edellyttää, että en säilyttele henkilöluetteloita ja henkilötietoja työpöydällä, tietokoneen kovalevyllä tai sähköpostissa. Tarpeettomat ilmoittautumisluettelot yms. on poistettava, kun niitä ei enää tarvitse. Ymmärsin heti, että minulla on paljon siivottavaa siellä ja täällä. 

Töissä ehdin putsata palvelimia ja kun innostuin, jatkoin vapaapäivinä kotona sähköpostin siistimistä. Istuttuani kaksi päivää kannettavan kanssa suosikkinojatuolissa olin saanut poistettua pari gigatavua sähköposteja. En malttanut poistaa kaikkia, vaan säästin yli yhden gigatavun verran sähköisiä kirjeitä, jotka liittyvät henkilöhistoriaani. Sitähän pelätään, että meistä ei jää mitään jälkeä, kun ei enää paperikirjeitä kirjoiteta.

Lueskelin mm. kiinnostuneena kymmeniä tuhansia posteja, jotka liittyivät Lähetysjuhlien 2014 järjestelyihin, enkä enää yhtään ihmetellyt miten siinä oli niin iso työ. Olin juhlien pääsihteeri ja koetin koordinoida ja auttaa toimikuntia ja Suomen Lähetysseuran työntekijöitä heidän työssään. Oli pääosin asiallisia, mukavia, kannustavia ja jopa hauskoja viestejä, mutta myös sitä varjopuolta: väärinymmärtämisiä, jotka olivat aiheuttaneet purevia heittoja. Olin niihin vastaillut maltilla ja annoin itselleni siitä tunnustusta. Pohdiskelin, voisiko jotkut isot juhlat tänä päivänä järjestää vähän niin kuin Laihian Herättäjäjuhlat 1994: kohtaamalla kasvokkain tai puhelimessa. Sähköpostin hyvä puoli on, että jää dokumentti, mutta viestitulvan hallinnoiminen on iso työ.

Eilen iltapäivällä sain työn valmiiksi ja nousin nojatuolista. Vihlaisi, selkä oli jäykkä kuin heinäseiväs. Istuminen on todellakin vaarallista! Lähdin kirkolle hoitelemaan asioita, mutta selkäkipu vain paheni. Yrittelin uimaan, mutta uin kai liikaa, sillä selkä oli illalla kuin tulessa kipulääkkeistä huolimatta. Menin ennen iltauutisa sänkyyn. Puolen tunnin välein piti tehdä kivulias kääntymisoperaatio. Välillä makasin kovalla lattialla, kun se tuntui paremmalta. Kaunis kuutamo. Mietin onko minusta tänään töihin.

Aamulla otin troppia ja lähdin liikkeelle. Onneksi sain olla kotona aamupäivän ja kävellä hiljakseen. Sitten hautajaisiin ja piispanmessuun Vaasan kirkkoon. Päivän mittaan olo on helpottanut. Kun lähdin piispanmessun iltapalalta, joku juoksi perään ja kertoi murheensa. Sitten hän sanoi kahteen kertaan, että aja varovasti ja varo hirviä! En tuota sen enempää ajatellut. Ajelin rauhallisesti, kaasuautolla on mukava ajella vähän alle rajoitusten niin ei tarvitse käydä niin usein kaatopaikalla. Vähän ennen kotipitäjän rajaa joku liikahti penkassa. Hirvi oli nousemassa autoni eteen. Väistin vasemmalle ja hirvi kai pysähtyi. Merkillinen  varjelus ja merkillinen vaaranpaikka, sillä enpä olen ennemmin nähnyt hirveä tuolla matkalla!

Ajattelen, että hyvän sanominen ja toivottaminen oli kuin esirukous. Koen, että Jumala vahvistaa uskoani ja toivoani tällaisissa elämän pienissä ihmeissä. Sanankuulijana olen aika onneton. Piispan puheesta jäi mieleen oikeastaan vain se, että on taisteltava, ei toisiamme vastaan, vaan kristittyjen yhteyden puolesta. Se on kai käytännössä sitä, että koettaisi opetella ymmärtämään toista ja etsimään sitä, mikä yhdistää.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Unelmia

Eilen sain olla katsomassa Laihian Nuorisoseuralla näytelmää Unelmien kesä 1917. Se oli hieno tuotos harrastajapohjalta ja tunnelmaa kohotti se, että seurantalo oli täpötäynnä katsojia. Upeita roolisuorituksia, historiaa ja tunnetta! Heikki Peltomäen käsikirjoituksessa faktaa ja fiktiota oli sopivassa suhteessa ja mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Meillä laihialaisilla on todella jotain aivan omaa kulmaa Suomen itsenäistymiseen, johon oma edustajamme senaatissa, Santeri Alkio, vaikutti merkittävästi. Myös vapaussodan ensimmäinen taistelu käytiin täällä, ja ensimmäiset uhrit annettiin, kun laihialaiset lähtivät riisumaan Hulmin venäläistä varuskuntaa aseista. Sota muuttui sitten kansalaissodaksi. Siihen paappanikin osallistui Hämeessä. Unelmien kesä vaihtui murheen vuodeksi 1918. Itsenäisyys kuitenkin säilyi ja jalostui. Näytelmä esitetään vielä kolmasti marraskuussa ja tammikuussa se on nähtävillä myös Vaasan kaupunginteatterissa.
Graafinen suunnittelu: Joonas Honkaniemi
Tänään olemme myös töissä unelmoineet työntekijöiden ja eri ikäisten seurakuntalaisten kanssa yhdessä. Unelmoimme Vaasassa jumalanpalvelusyhteisöistä, missä jokainen yhteiskunnalliseen asemaan, ulkomuotoon ja jopa kieleen katsomatta kokee olevansa arvokas ja tervetullut. Unelmoimme siitä, miten opimme tuntemaan toisiamme yhteisessä messussa, yhteisillä kahveilla ja yhteisissä ruokailuissa. Opimme tunnistamaan myös lahjoja ja ne saadaan esiin. Jumalanpalveluksiin tulee uutta iloa ja innostusta, kun teemme ja olemme yhdessä. Luulen, että myös nämä syksyn 2017 unelmat voivat kohdata ennen täydellistä toteutumistaan vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Mutta uskon, että ne myös toteutuvat, sillä unelmointi on tie muutokseen. 

torstai 26. lokakuuta 2017

Retro

Olin kolme päivää johtamiskoulutuksessa ja tänään suunnittelemassa seurakuntatyötä. Huomaan, että en ole niin uudistushenkinen kuin nuorena. Mielelläni pitäydyn vanhaan hyväksi koettuun ja turvalliseen. On kuitenkin syytä uudistua ja katsella ennakkoluulottomasti uusia mahdollisuuksia, sillä aika on muuttuvaista ja monen ihmisen elämäntapa ja arvostukset ovat erilaisia kuin omani. Myös seurakuntatyön resurssien vähentyessä on etsittävä uusia tapoja tehdä työtä.

On kuitenkin yksi asia, mikä ei muutu. Ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Voi olla, että joku mielellään vetäytyy yksinäisyyteen, mutta hänkin haluaa kuitenkin toteutua suhteessa muihin ihmisiin. Sellainen itsekin olen: rakastan metsässä rauhoittumista, mutta iloitsen, kun koen yhteisymmärrystä ja innostusta muiden kanssa. 

Kohtaamista estää usein kiire. Saatan painella huivi hulmuten tehtävästä toiseen. Voin suorittaa paljon, mutta työn ja koko elämän vaikuttavuus kärsii siitä, että en pysähdy ja huomaa. Tässä haluan uudistua. Toivoisin katsovani kohti.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hedelmistään puu tunnetaan

Lapsena sain maistaa serkun luona rivitalon pihassa luumuja, ehkä Marjamäessä tai Vuosaaressa. Oi miten herkullisia! Maku jäi mieleen ja niinpä istutin 25 vuotta sitten oman luumupuun navetan seinustalle. Siinä on ollut lämmin suojainen paikka kasvaa ja tuottaa hedelmää. Tänä keväänä kaadettiin tuo alkuperäinen puu, mutta uudet vesat ovat tuottaneet makeita Sinikka-luumuja, eikä ole tarvinnut edes paljon kiipeillä. Olen syönyt niitä viikkokaupalla aamuin illoin, ja ne maistuvat yhtä makeilta kuin lapsena.

Jeesus sanoi kenttäsaarnassaan, että puu tunnetaan sen hedelmästä. Hyvä puu ei tuota kelvotonta hedelmää eikä kelvoton puu hyvää hedelmää. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esille hyvää ja paha pahaa. Suu puhuu sitä mitä sydän on täynnä. (Luuk. 6:43-45.) 

Jos arvostelen muita ihmisiä tämän perusteella, huomaan usein, että ne jotka vaativat toisilta lain noudattamista ja muuttumista, saattavat itse käyttäytyä todella huonosti ja aliarvioida muita ihmisiä. He vaativat kuuliaisuutta Jumalalle, mutta heidän oma kuuliaisuutensa ei ole lempeää, rakastavaa ja toiset huomioivaa hyvää käytöstä. Heidän lain vaatimuksensa kumpuaa luultavasti siitä, että he haluavat kääntää katseet pois omista virheistään. Tosin joskus on niinkin, että oma rakkaudellisuus nähdään niin ylivertaisena, ettei ole varaan kuulla mitä toinen sanoo.

Jeesuksen opetus on kuitenkin tarkoitettu ensi sijassa minulle, että tarkkaisin, ovatko omat hedelmät karvaita. Suu puhuu paljon turhia arvostelevia sanoja, jotka eivät ilahduta ketään eivätkä tuota hyvää mieltä. Omaa puuta ja suuta ei pysty itse muuttamaan, mutta toivoa on. Täytyy koettaa pitää yhteys jaloon viinipuuhun, Jeesukseen. Hänestä virtaavat rakkauden lähteet ja tuottavat aikanaan hyvää hedelmää. Täytyy etsiä lämpöä ja suojaa sieltä, missä sitä on.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elämänkokemus

Olen miettinyt tänään, että meillä on työtoverien ja seurakuntalaisten kesken varsin hyvä keskinäinen arvostus ja kunnioitus riippumatta esimerkiksi iästä ja sukupuolesta. Maton alta vetäjät ovat lähes poikkeuksetta tulleet muualta ja lähteneet matkoihinsa. 

Joskus on hyvä muistuttaa itselleen, että on jo sen verran monta polkua takana, että monenlaisia taitoja, ihmistuntemusta ja elämänymmärrystä on karttunut. Jos kohtaan ihmisen, joka arvostelee ylhäältä päin, käyttää huonoa huumoria tai tekee jonkin sortin tinkiä, se on hänen häpeänsä, ei minun. Toki minullakin on vielä paljon opittavaa.

Kymmenen vuotta sitten lupauduin vaellusriparin papiksi. Ostin silloin hyvät tukevat vaelluskengät. Kerrassaan kestävät kengät! Niitä tänäänkin rasvailin mehiläisvahalla ja aurinkoisen päivän innoittamana lähdin ikiomalle suolle karpaloon. Nahkakengät ovat aivan verrattomat nevalla, missä jalkoja muuten helposti palelee. Noukin neljä litraa karpaloita ja paluumatkalla vielä omasta mäestä kopallisen suppilovahveroita. 

Jalka ei noussut kepeästi kivikkoisessa maastossa, mutta rauhallinen ja harkittu askeltaminen johtaa lopulta päämäärään. Suojavarustuksellakin on merkitystä. Oman itsetunnon suojaksi ajattelen omien vahvuuksien tunnistamista.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hauta ja peto

Laihian metsissä voi törmätä hautaan ja petoon samalla marjamatkalla. Näin kävi viime viikon alussa, kun olimme Doran kanssa karpalossa. Menomatkalla kaarsin nevalle vähän turhan kaukaa ja satuin pronssikautiselle muinaishaudalle. Paluumatkalla oikaisin ja jouduin ensinnäkin toteamaan, että ponnistusjalka on heikentynyt sitten nuoruusvuosien pituushyppyinnostuksen: putosin syvälle nevanojaan ja mietin mahdanko saada kammettua itseni ylös. Kun sitten housut märkänä suunnistin polulle, koira jäykistyi, tuijotti metsään ja murisi kaksi kertaa tosi matalalta. Päättelin, että siellä on nyt jonkin sortin peto. En jäänyt ottamaan asiasta selvää, vaan sanoin rauhallisesti että nyt saadaankin kääntyä tästä vasemmalle. Koira seurasi hiljaa ja kiltisti. Karpaloita ei niin paljon löytynyt, mutta tehty retki on nyt mukavana muistoissa.
 
Joskus elämä tuntuu taiteilulta pedon ja haudan välissä. Monet asiat uhkaavat terveyttä tai pelottavat muuten vain. Juuri tällaisesta elämästä kertyy muistoja. Ei ole liian helppoa ja välillä upottaa.
 
Sain tänään puhuttua, vaikka ylähuuli oli vähän turpea ja suussa tikkejä eilisen hammasoperaation takia. Puhuin Jeesuksen sylistä. Siinä on turvallista olla, olipa iloinen, surullinen tai kiukkuinen. Olipa lapsi tai aikuinen. Siinä Jeesuksen lähellä on lämpöä, hyväksymistä ja rakkautta. Saa huilata pelon teillä.
 
 
 
 

 
 

 
 
 
 
 
 


 
 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Hieman pyylevä

En ole ehkä muistanut kertoa, että meillä kävi kesällä Italian vieraita, tyttären poikaystävän perhettä. He olivat vuokranneet mökin lähempää nuorten asuinpaikkaa ja saimme pitää heitä luonamme vain yhden yön yli. Kävimme tutustumassa Raippaluodon maailmanperintöalueeseen ja Vaasan kirkkoon, joka olikin kauneimmillaan eli täpötäynnä ihmisiä, kun Suomalainen messu oli juuri päättymässä. Pidämme kovasti vävykandidaatistamme ja myös suku on mutkatonta ja reipasta. 

Eilen tuli Italiasta ruoka- ja viinilähetys. Täytyy sanoa, että Berlusconi on osittain oikeassa mitä tulee ruokaan: Italia on herkkujen maa ja isännän itsensä valmistama viini, jota tuli litratolkulla, on liiankin juotavaa. Sitä tässä parhaillaan maistelen koti-Joukon tekemän salami-pizzan kanssa. 
Sain muutama viikko sitten ortopediltä epikriisin, jonka mukaan olen vähän pyylevä. Se vähän loukkasikin ja mietin, että ehkä olisi löytynyt joku neutraalimpikin ilmaisu kuvaamaan asiantilaa. Mutta ehkä tuo sana oli muistuttamassa siitä, että on syytä pitää varansa sekä italialaisten että suomalaisten herkkujen kanssa. 

Maailmassa olisi sopu ja rauha, jos aina toisimme omasta kulttuuristamme esille parasta ja etsisimme sitä myös toisista.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kirkonkukko

Huomasin eilen, että eräs nuori kirkkoherra oli järkyttynyt, kun oli huomannut, että Pietarsaaren ristikirkon katolla ei ole ristiä. Hän oli googlettamalla löytänyt vain yhden kristillisen kirkon Dubaista, jonka kohdalla tilanne oli yhtä onneton. On se kamalaa, kun kirkon katoilta ristitkin raastetaan maallistumisen edetessä! - PIetarsaaren suomalaisessa seurakunnassa on naiskirkkoherra, ja minulle tuli huoli, että Lotta-parkaa syytetään nyt ristin alasottamisesta. Siksi pureuduin jälleen kerran kirkonkukon historiaan. 

Koetin pastori-kollegaa rauhoitella, että näitä ristittömiä kirkkoja on Suomessa ja ympäri maailmaa pilvin pimein. Alatornion kirkossa on ollut kirkontornissa jopa lohikäärme ristin sijasta. Luettelin ristittömiä kirkkoja 1300-luvulta lähtien. Kirkkoherra ei kuitenkaan vakuuttunut perusteluistani eikä nettilinkeistäni, vaan tuntui olettavan, että monista Suomen harmaakivikirkoista, joita esittelin, on risti poistettu modernisaation seurauksena. Minun olisi pitänyt todistaa hänelle, että niissä ei ole alunperinkään ollut ristiä. Mielestäni todistustaakka on kuitenkin sillä, joka olettaa, että ristit olisi museoviraston valvomista rakennuksista raastettu alas. 

Mietin tänään karpalosuolla, että miestäni ja minua yhdistää myös sellainen omituisuus, että olemme kumpikin kasvaneet kirkonkukkojen alla. Sekä Kuortaneella että Laihialla kirkon tornissa komeilee kukko.  
Laihian kirkonkukko

Laihialle piti tulla 1700-luvun lopulla kivikirkko, ja rakennusmestari Riif oli piirtänyt sen torniin kukon. Laihialaiset riitelivät aika kauan kirkon paikasta, ja lopulta 1800-luvun alussa toteutettiin ristinmuotoinen puukirkko. Sen piirustuksissa kirkontornissa oli risti, mutta laihialaiset halusivat kukon niin kuin Munsalan kirkontornissakin on. (Kaisa Ikola, Puoli vuosituhatta Laihian seurakunnassa.) 

Kirkonkukko on valvomisen ja uskon symboli. Se muistuttaa kukosta, joka kiekui Pietarille ja herätti huomaamaan, että petit lupauksen, jonka Jeesukselle annoit. Se sai Pietarin itkemään, mutta myös kokemaan armon. Kukko muistuttaa meitä, että emme antaisi pelolle valtaa, vaan pysyisimme Kristuksen omina. 

Wikipediassa on artikkeli, jossa väitetään, että paavi olisi määrännyt 800-luvulla, että jokaisen kirkon katolla tulisi olla kukko. Paaviahan pidetään Pietarin seuraajana, joten ehkä kukko tuntui silloisen paavin mielestä läheiseltä ja tärkeältä. Onkin hyvin luontevaa, että katolisella ajalla rakennetun Siuntion Pyhän Pietarin kirkon ja sen kellotapulin katolla on kukko. 

Erityisesti Ranskassa kirkonkukkoja on paljon. Se taas johtuu siitä, että Ranska oli Rooman valtakunnan aikaan Gallia. Roomalaiset kutsuivat kelttejä  nimellä galli, joka on kukko-sanan monikkomuoto. Gallialaisten tunnukseksi tuli kukko. Ranskasta kirkonkukkoperinne siirtyi myös mm. Kanadan Quebecciin, missä on vahva ranskalainen kulttuuri.

Ei sillä ole niin väliä onko risti katolla vai päätykolmiossa, kirkon muodossa vai kellotapulissa. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että risti on piirretty kasteen hetkellä otsaani ja rintaani, eikä sitä voi pestä pois. Minut on merkitty Jeesuksen omaksi ja hänen omanaan tahdon elää ja kuolla. Risti muistuttaa, että minut on kutsuttu rakastamaan lähimmäistä ja seuraamaan Kristusta myös kärsimyksessä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Laaduntarkkailu ja asiakaspalvelu

Suomalaisilla yrityksillä on paljon kehitettävää laaduntarkkailussa ja asiakaspalvelussa. Ensinnäkin ostin kesällä Posion Pentikiltä sohvatyynyn. Jo samana päivänä tyyny irvisteli. Ompelus oli niin huonoa, että täytyi ommella tyynyn vetoketju uudelleen kiinni. Seuraavana päivänä ystävien Pentikiltä ostamasta teepallosta irtosi ketju ennen ensimmäistä käyttökertaa. Sekin korjattiin itse, sillä Posiolle olisi ollut pitkä matka. En siis antanut Pentikille tilaisuutta vastata asiakaspalautteeseen. Ihmettelin vain tuotteiden huonoa laatua.

Tyttäreni sen sijaan antoi Pentikille mahdollisuuden saamatta vastausta. Hän oli ostanut Juustoportin Pentikiltä lyhdyn ja myyjä oli unohtanut pakata koukut mukaan. Hän soitti myymälään, ja myyjä kysyi, voisiko joku hakea koukut myymälästä. Tytär sanoi, että ei se oikein onnistu, kun vanhemmatkin asuvat Laihialla asti. No siinäpä oli ollut joku avulias asiakas, joka oli luvannut kuljettaa koukut Laihialle. Tyttäreni ei siinä äkkitilanteessa osannut kysyä, eikö koukkuja voisi kuitenkin lähettää, hän kun itse asuu Espoossa. No, koukut ovat nyt ehkä Laihian R-kioskilla tai sitten eräällä ystävällä. Minun piti nimittäin hakea koukut Ärrältä, mutta en viikolla ehtinyt, joten eräs ystävä oli rekrytoitu hakemaan ne. Mielenkiintoista nähdä, kuinka monta talkoolaista Pentik tarvitsee, että lyhdyn koukut saataisiin Espooseen. Ensinnä joku tuntematon avulias henkilö, sitten eräs ystävä, sitten ehkä joku toinen ystävistä joka on menossa pääkaupunkiseudulle, tai ehkä koukut kulkeutuvat meille ja luovutetaan jouluna...

No, tästä aiheesta tyttäreni oli lähettänyt viestin Pentikille, että koska myyjä teki virheen, olisi ollut asiallista, että hän olisi tarjoutunut postittamaan koukut Espooseen. Ei  mitään reaktiota eikä pahoittelua. Sikäli mielenkiintoista, että tyttäreni pyrkii aina kannattamaan suomalaisia tuotteita ja  yrityksiä ja on perustanut myös FB:hen Kotimaisten tuotteiden vinkkiryhmän. 
Risukasa
Minä taas yritin kuukauden päivät vuokrata Rewell Centerin esiintymistilaa Vaasasta Joulun Tähti -konserttiin, joka meillä on ollut siellä jo muutaman kerran. Koska tilasta vastaava uusi markkinointipäällikkö ei vastannut useisiin sähköposteihin, puheluihin ja ääniviesteihin, laitoin lopulta sähköpostin hänelle ja jollekin toisellekin, ehkä esimiehelle. Kerroin, että pitkäaikainen yhteistyö käy ikäväksi, jos viesteihin ei vastata. No, vastaus tuli pikimmiten ja tila oli vuokrattavissa. Yhteistyö jatkuu. Outoa oli vain se, että kyseinen markkinointipäällikkö kirjoitti pahoittelevansa sitä, että hänellä on ollut kiire. Ja syynä ovat olleet nämä ja nämä tapahtumat, joiden järjestelyyn hänen aikansa on mennyt. Olisin arvostanut, jos hän olisi yksinkertaisesti pyytänyt anteeksi sitä että olen jäänyt vaille odottamaani vastausta. Viesti lisäsi tunnetta siitä, että en ole tärkeä asiakas. Mutta täytyy nyt vain koettaa jatkaa tästä pettymyksestä eteenpäin. Ihmiset eivät yksinkertaisesti aina onnistu.

Tänään oli päivälläkin sumua niin kuin viikon muinakin päivinä, eikä miesväki päässyt puimaan vehnää. Kun ilmankosteus lähentelee sataa, ei korjuutyö suju. Itse sen sijaan sain olla ehkä korjaamassa satoa iankaikkiseen elämään. Tässäkin työssä laaduntarkkailu on vaikeaa. Mutta aina täytyy yrittää palvella niillä lahjoilla, joita on ansiotta saanut. En väitä, että aina onnistuisin.  





tiistai 26. syyskuuta 2017

Maalla ja merellä

Rukiinoraita. Kuva: Perttu Perälä
Päivä on ollut sumuinen, mutta mieli toivoa täynnä. Puinnit ovat edistyneet ja ruis kasvaa. Puolukat ovat maukkaita ja omppusomppu herkullista. Olen päässyt yli siitä, että en saanut tänään uutta polvea. 

Kävin työmatkalla Uumajassa parin mainion työkaverin kanssa. Meillä oli kaksi seurakunnan retkikuntaa mukana: päiväristeilijät ja yön yli -risteilijät, yhteensä 45 henkeä. Vietimme Merimessua laivalla. Saimme bändiksi vaasalaisten opettajien yhtyeen Popvatkaimen. Minusta bändin nimi on hasssu siihen nähden miten hyvin se musisoi! Siinä rytmissä oli helppo laulaa messulauluja ja uskon, että Jumala kosketti rakkaudellaan meitä jokaista. 
Popvatkain. Kuva: Elisa Häggblom
Jumalan hyvyys myös laajeni joka ilmansuuntaan, sillä kukin sai halutessaan nimetä etunimeltä jonkun tai joitakin, jotka suljimme esirukouksessa Jumalan huolenpitoon. Nimiä oli miltei parisataa. Puhutteleva hetki.

Merimessu. Kuva: Elisa Häggblom
Uumajassa matkalaiset saivat halutessaan käydä Kitaramuseossa ja yön yli -retkeläiset lisäksi Kaupunginkirkossa ja opastetulla kiertoajelulla. Matkassa oli minulla paljon järjestämistä keväästä alkaen ja niinpä olin kovin huojentunut ja iloinen, kun laiva saapui onnellisesti takaisin Vaasaan ja kaikki meni hyvin. 

Uskon, että Jumala kuuli rukoukset, antoi matkalle hyvän hengen ja varjelusta. Usein saa kokea kulkevansa hyvän johdatuksen varassa. Silloinkin, kun vastustaa, saa ajatella, että vastoinkäymisistä voi vielä seurata jotain hyvää. Jopa ylinopeussakko voi varjella joltain onnettomuudelta vastaisuudessa. Olen jo saanut huomata, että polvileikkauksen siirtymisestä on seurannut monia mahdollisuuksia. Voin muun muassa toteuttaa erään työkaverini viimeisen toiveen lauantaina. 

Kiitän syksystä ja sen kauneudesta! 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei niin pahaa...

Olen niin iloinen, kun saan taas mennä hirvikärpästen luo pelkäämättä puremia. Aivan kuin olisin kaivannut hirvikärpäsiä! Siinä kävi niin, että hammas rupesi kenkkuilemaan, ja polvinivelleikkaus peruttiin tältä erää. Ensin leikataan hoidetusta hampaan juuresta pala ja kun se on parantunut, isketään polveen.

Tuntui tosi keljulta, kun tämä lopullisesti selvisi. Taas pitää orientoitua elämään uudella aikataulutuksella. Lohduttauduin sillä, että yleensä matkan mutkiin liittyy kuitenkin hyvää johdatusta. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Sitten huomasin, että saan mennä pelkäämättä sieneen ja saatanpa tänä syksynä päästä vielä karpaloonkin. Toissa iltana kävin siis poimimassa kanttarelleja ja vähän rouskuja. Tänään pyöräilin koiran kanssa kylän karvalaukkumetsikköön. 

Pienet terveet ja kiinteät karvalaukut ovat söpöimpiä sieniä. Karvarouskut olivat myös isäni herkkua ryöpättynä ja pannulla pyöräytettynä. Itse tykkään rouskuista enemmän sienisalaatissa ja niinpä suolasin tämän illan sienet. Yleensä en juuri sieniä säilö, vaan ne syödään tuoreeltaan. Nyt syödään ainakin jouluna sieniä. 

Äiti oli ennakkoluuloton, kun pani minut nuorena sienimetsään. Tytöstä polvi paranee, sillä blondini on tosi sienestäjä. Yritinkin toissa iltana soittaa hänelle saadakseni varmistusta mustavahakkaan tunnistamisessa. Mutta koska hän ei vastannut, päätin luottaa itseeni ja pilkoin vahakkaat kanttarellien sekaan. Nam. 

Kiitos sateesta, joka on kasvattanut hienoja sieniä. Mutta nyt pyydän Luojalta poutapäiviä, ettei viljasato jää peltoon!