sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kaksi hiihtovalmentajaa

Hiihtokisojen menestyksekkäät suomalaisurheilijat saivat nuorena hiihtoladulle. Muistan miten lähdin kiitämään joenjäälle ja kuvittelin olevani Helena Takalo. Enpä olisi silloin arvannut, että minusta tulee vielä vanhoilla päivilläni hiihtovalmentaja. 

Valmennettavani on osoittautunut hyvin lahjakkaaksi ja oppivaiseksi. Heti perjantai-iltana, kun pääsin Doran kanssa ladulle, se osasi kiihdyttää alamäessä ja hiljentää ylämäessä. Välillä se ilman eri kehoitusta ehti ladunvarteen vahvistamaan lihaksiaan umpihankihiihdolla. Kaiken kaikkiaan se ehti tehdä yhtä ja toista molemmin puolin latua sinä aikana kun valmentaja puski hapokkaasti eteenpäin. Innostuin hiihtämään peräti kahdeksan kilometriä ja eilen kokonaisen lenkin eli 14 kilometriä. Sain jopa ylämäessä jonkin verran vetoapua. Olen aina ihmetellyt nelijalkaisten kepeyttä nousuissa. Laskeskelin, että tavallaan minullakin on neljä jalkaa, kun ottaa huomioon suksisauvat, mutta ei, nopeuteni selvästikin laskee, kun nousu alkaa. 


Tänään isäntä puki ylleen valmentajan vermeet: nahkavyön ja flexin. Näytti siltä että myös hänellä oli lähes saumaton yhteistyö valmennettavan kanssa. Hiihtovalmentajia on siis kaksi ja mihin tuo pikkumoinen vielä ehtiikään?

Me valmentajat lupasimme toisillemme yli 33 vuotta sitten uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Monet ovat sen hienosti suomentaneet ylä- ja alamäiksi. Niitä on molempia ollut. Meidän suhdettamme on kantanut se, että olemme usein kiinnostuneet ja jopa innostuneet samoista asioista.

Kouluttauduin toiseen ammattiin omin varoin. Hakattiin vuosituhannen vaihteessa Naskalin palstalta papintukkeja. Isäntä sanoi, että tähän saisi nyt helposti metsätien tekoaltaan rantaan ja vaikka uintipaikan. Sanoin, että en oikein jaksa uskoa tekoaltaan virkistyskäyttöön. Mutta kun kaivinkone oli paikalle otettu, niin isäntä oli salaa vähän ruoppauttanut rantaakin. Hän vei minut katsomaan ja innostuin. Seuraavana päivänä ostettiin siirtosauna. Se tuli perjantaina, lauantaina jo saunottiin ja uitiin.

Joskus oltiin lasten kanssa Syötteen maisemissa talvilomalla. Toisella reissulla luimme sanomalehti Kalevan kiinteistöpalstaa ja kiinnostuin, josko ostaisimme täältä hiihtomökin. En kehdannut mökkikuumetta heti tunnustaa, vaan aloin salaa seurata netistä mökkitarjontaa. Kun vajaan vuoden päästä kerroin harrastuksestani, isäntä innostui heti myös ja kilpaa kerroimme toisillemme mitä nyt on tarjolla. Teimme viisi kesäretkeä Pohjois-Suomeen katsastaen mökkejä monesta hillapitäjästä. Lopuksi arpa osui Syötteelle. Valinta oli hyvä ja meidän näköinen: Kun on kotona yllin kyllin työtä, on hyvä että mökillä on vähemmän siivottavaa ja enemmän mukavuuksia. Naapureita on lähellä, samassa osakeyhtiössä, mutta ei heistä ole harmia ollut.

Joskus olen ystävystynyt yllättävien ihmisten kanssa. On ollut mukava huomata, että isäntä on osannut ottaa heidät hyvin vastaan ja osoittaa seuramiehen parhaat puolet. Sanoipa eräskin taiteilija kerran minulle, että Minä rakastan juuri tuollaisia miehiä! No niin minäkin. Halusin syksyllä uuden koiran ja isäntä sanoi happamasti, että Maaria hommaa koiran ja minä joudun sitä hoitamaan. Sitäkin mukavampi on ollut katsoa, miten hyvin isäntä ja koira ovat löytäneet toisensa.

Lapset etsivät elämänkumppania ja olemme keskustelleet siitä, miten tärkeää on, että löytyy yhteisiä arvoja, kiinnostuksen kohteita, unelmia ja suunnitelmia. Sekin on hyvä muistaa, että ylämäen jälkeen on useimmiten iloinen alamäki. 


torstai 23. helmikuuta 2017

Ravintola Kylä

Päätimme viedä pari aikuista lastamme syömään Espoolandiassa. Löysimme Tapiolasta miellyttävän Kylä-nimisen ruokaravintolan. Ravintola suosii kotimaisia raaka-aineita ja selkeitä makuja. Hieno liike-idea, mukava raikas sisustus ja kelpo ruokaa.

Olen jo aloittanut pääsiäistä edeltävän paaston, mutta vasta viinipuolella. Liharuoka houkutteli, kun olin leikkinyt päivällä niin ahkerasti, että tunsin itseni varsin nälkäiseksi. Alkuruokana ollut Madekeitto oli tosi hyvää, lampaanpotka ei ollut ihan niin maukasta kuin mitä hauskasta ulkonäöstä saattoi odottaa. Liha oli kyllä ihanan kypsää ja mureaa, mutta kaipasin hieman makua. En ole muistaakseni vielä koskaan saanut suomalaisessa ravintolassa hyvin valmistettua ja herkullisesti maustettua lammasta. Yleisin virhe on, että lampaanlihan maku peitetään mintulla tai valkosipulilla. Nyt ei ollut siitä kysymys, vaan tällä kertaa rasvan- ja villanmaku tuli turhan voimakkaana esiin. Sitä paitsi vihannekset olivat kovin makeita ja olisivat kaivanneet vahvempaa vastapainoa. Jälkiruokana oli tiramisua, joka oli ihanan pehmeää eikä yhtään liian makeaa. Voin mennä toistekin Kylään.
Lampaanliha on ollut herkkuani lapsuudesta asti. Äiti osasi tehdä hyvän lammaspaistin ja minä olen osannut tehdä vielä paremman. Siihen on ollut yksi salaisuus, jonka opin työtoveriltani kotitalouskonsulentti Annikki Piiraiselta. Halusin tarjota lammaspaistia esikoisen ristiäisissä ja niinpä kysyin Annikilta, mitä hän suosittelee mausteeksi, kun en oikein tiedä jos nokiottat (=kuurtanelaiset) eivät oikein pidäkään lampaasta. Hän sanoi, että kynteli ottaa villanmaun pois, ja kyntelin kanssa voi käyttää myös salviaa. Ristiäispäivä oli sitten täysi menestys: Jukka-lankoni tuli innoissaan asuntomme yläkertaan ja kysyi mitä tuo liha on, se on tosi hyvää. Toivottavasti hän santsasi tarpeeksi, sillä hän siirtyi jo nuorena taivaan pöytiin - tosin sielläkin voi olla maukkaat juhla-ateriat.

Pian alkaa paastonaika ja sitten on pääsiäisjuhla. Pääsiäisenä suosittelen valmistamaan kotimaista lammaspaistia, jonka pintaan on hierottu suolaa, kynteliä, salviaa, ehkä vähän basilikaa, mustaapippuria. Ei suljeta muovipussiin niin kuin ei mitään muutakaan lihaa. Paistetaan tuntikaupalla miedossa lämmössä, valellaan välillä nesteellä. 

Viime yönä näin unta, että meillä oli autokatoksessa pässi...

maanantai 20. helmikuuta 2017

Leikkimään

Vihdoinkin päästiin leikkimään. Meillä töissä jaettiin torstaina kupongit, jotka kannustavat leikkimään ja liikkumaan. Jos leikkii lasten kanssa vartin tai sauvakävelee tai siivoaa tai tekee jotain muuta vaativaa, saa yhden pisteen. Jos saa sadan päivän aikana keskimäärin kaksi pistettä päivässä, saa palkkioksi hierontapallon. Pisteidenkeräilijätyyppiä kun olen, tämä on tietenkin kannustavaa. Ja tänään sain ensimmäiset leikkipisteet, niitä taisi tulla neljä, jos lasketaan vain ulkoleikit. Sisäleikeissä Katti Matikainen pisti kyllä parastaan pienemmän lapsenlapsen viihdyttämiseksi. Lisäksi koiran iltapissatuspisteet, joten tätä menoa työnantaja ojentaa mulle pallon tai ainakin sanoo että pallo on sulla. 
 


Paappa <


Momma>









Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut pyöriteltyä palloja lumiukkoja varten. Vasemmanpuolimmainen on hyvin pieni ukko ja sen teki puolisoni. Oikeanpuolimmainen on paljon suurempi, ja sen tein minä. Niistä tuli ihan tekijänsä näköiset. Lapsenlampsemme teki mommalle hienon pipon tai suorastaan tonttulakin. 

Työelämä on nykyään monilla työpaikoilla niin vaativaa, että ellei pidä varaansa, ei ehdi tehdä tai ajatella mitään muuta kuin työtä. Siksi tuo leikkiin kannustaminen on paikallaan. Kuitenkin leikkisät ajatukset ja sanat ovat usein tehokkaampia ja tärkeämpiä kuin vakavat ja viisaat. Tänään katselin matkalla Ylen videota, missä oikeusministeri letkautti nopeasti ja hauskasti takaisin puhemiehelle. Ministerin arvo nousi heti mielessäni ja iloitsin siitä että päättäjinä on nopeaälyisiä henkilöitä.

Olin jokunen vuosi sitten raamattuteologisella kurssilla, ja ohjaajamme Mika Aspinen opetti meille hyvällä tavalla leikkisää pohdintaa Raamatun sanan äärellä. Hänen raamatuntuntemuksensa ja tietomääränsä oli niin suveneeri, että hän inspiroi meitä keskusteluihin, missä opimme toinen toisiltamme, ja toi valitsemiimme teemoihin aina aarteidensa varastosta jonkun oivan lisän. Hiljakkoin hän piti aamuhartauden, missä heiteltiin lumipalloja pikku Pietarin pihalla. Kyllä minä niin iloitsin. 
Paappa ja esikoisen esikoinen iltakävelyllä tänään
Kun Jumala loi maailman, hänellä oli varmasti hauskaa. Esikoinen oli jo silloin hänen vierellään, hänen ilonaan, leikkimässä hänen edessään (Sananl. 8 :30). Maan kiekko oli esikoisen edessä ja ihmislapset hänen ilonaan. Kyllä meistä hupia riittää vieläkin, tai ainakin olisi hyvä jos teoistamme ja sanoistamme kumpuaisi usein hyvää tekevää parantavaa naurua. 


maanantai 13. helmikuuta 2017

Hermot

Koira kasvaa kuin itsestään, mutta varsinainen kasvatus on vasta alkutekijöissään. Ei ole helppoa saada sitä oppimaan tapoja, ja nyt se on jo teini. Postinkantaja laittoi muutama päivä sitten huomaavaisesti lapun, että oli nähny koirulin edellisenä päivänä pikitiellä asti. Minun syyni, ja alkavan kiiman myös. 

Doraa ei siis voi nyt yhtään laskea irti omassakaan pihassa. No, se tietää meille vanhuksille liikuntaa. Välillä koira kulkee lenkillä mukavasti, mutta aika usein kiskoo liikaa tai kiertää hihnansa puun tai sauvan ympärille. Välillä se kaivelee roskista, yrittää napata jotain leikkuulaudalta tai jahtaa kissoja. Aina ulkoa tullessa se läjää matot, sillä ulkoilma lataa sen täyteen energiaa. Seitsemän kilometrin hiihto liukkaalla jäällä ei tunnu juuri missään. Raivostuttavinta on, että se näykkii käsiä, kun yritän kuivata tassuja. Kovin paljon tulee käytettyä kieltosanoja, ja aina ei meinaa jaksaa olla kärsivällinen kasvattaja.

Samahan se oli lasten kanssa. Lapset olisivat tarvinneet paljon myönteistä ilmapiiriä, mutta ei sitä aina jaksanut luoda ympärilleen. Olin joskus tosi väsynyt, kun neljä pientä touhusi ympärillä vaatien huolenpitoa ja huomiota. Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat paljon armoa läheisiltään ja ennen kaikkea itseltään.

Eiköhän tämän yhden kanssa pärjätä. Aika näyttää millainen koira siitä kasvaa. Täytyy nyt vihdoin mommana ruveta lueskelemaan lastenkasvatusoppaita.

torstai 9. helmikuuta 2017

Sananvapaus

Puheliaana ihmisenä olen aina joutunut miettimään, mikä on sananvapauden arvo. Onko olemassa muita arvoja kuin sananvapaus? Onko joskus tärkeämpää olla hiljaa ja kuunnella? Onko esimerkiksi työyhteisölle joskus parempi, että en sano kaikkea mitä ajattelen, ja kaikkea minkä tiedän?

Teen työtä työhuoneessa, jossa on kolmen papin työpiste. Jos siellä sananvapaus on tärkein arvo, kukaan ei saa tehdyksi töitään. Jos siellä sananvapaus on tärkein arvo, kukaan ei ole kunnon pappi, sillä olen kuullut sanottavan, että papin tärkein työkalu on isot korvat. Isot korvat on paljon tärkeämpi kuin suuri suu.

Olen Santeri Alkion pitäjästä. Hän perusti sanomalehden ja olen ymmärtänyt, että sen sanomalehden tärkeänä arvona oli edistää yhteistä hyvää. Siitäpä herää kysymys voiko yhteistä hyvää edistää vaikenemalla? Onko joskus viisasta olla hiljaa? 

Itsesensuuri ja vaikeneminenkin voivat viedä harhaan. Mistä tietää, milloin on arvokkaampaa sulkea suunsa? Siinäpä kysymys medialle, mm. Ylelle, ja minulle myös. Jos vaikenemisen syynä on pelko, vaikeneminen ei välttämättä ole kultaa. Mutta jos puhumisen syynä on arvovaltakiista, ei aina ole viisasta käyttää suurta ääntä. 

@Jouko Perälä
Moraalisia ratkaisuja voidaan perustella monin tavoin. Voidaan katsoa, että on ylittämättömiä moraalisia periaatteita, jotka pätevät aina. Silloin Älä tapa pätee myös sotatilanteessa. Ymmärtääkseni tällöin puhutaan velvollisuusetiikasta. Eettiset ratkaisut ohjautuvat sääntöjen mukaan ottamatta huomioon, mikä on seuraus. Tai voidaan ajatella, että oikeaan moraaliseen ratkaisuun päästään, jos koetetaan miettiä mikä johtaa mahdollisimman monen henkilön kannalta parhaaseen lopputulokseen. Tätä sanotaan seurausetiikaksi. Olen ymmärtänyt, että nuoruudessani esimerkiksi media katsoi asioita paljolti seurausetiikan kannalta. Siinä on omat ongelmansa, mutta se edesauttoi rauhallista rinnakkaiseloa. 

Minusta on mielenkiintoista ja kysymyksiä herättävää, että yhteiskunnassamme Raamatun kymmentä käskyä ei voida kunnioittaa ehdoitta, mutta sananvapaus ja tasavertaisuus ovat nousseet kovin ehdottomaan asemaan. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Auringonlaskun kunta

Olen tänä talvena käyttänyt virkistyksekseni noin kerran viikossa Laihian monitoimitalon kuntosalia ja Laihian uimahallia. Molemmat ovat edullisia kunnan järjestämiä palveluja. Monnarin kuntosali on vähän ahdas, mutta kuntosalilaitteet uusittiin viime kesänä ja aina siellä on mahtunut tekemään monipuolisen tunnin treenin ilman jonottelua. 

Uimahallille on myös mahtunut hyvin, tosin tänä iltana kolme vesijuoksijaa ei ollut vielä ehtinyt omaksua uimahallietikettiä, ja käveli rinnakkain tukkien yhden radan. Ehkä heillä oli joku erityinen syy siihen, etteivät väistäneet uimaria. Täytyi yrittää mahduttautua nopeiden uimareiden radalle. En antanut sen häiritä omaa mielialaani. Toivottavasti paremmat uimarit eivät harmistuneet, kun ruuhkaisella radalla oli vaikea ohittaa minua hitaanpuoleista rintauimaria. 

Monet asiat kunnassamme ovat hyvin. On syytä olla kiitollinen yhteiskunnan monista hyvistä palveluista. Terveyskeskuskin toimii mielestäni mallikkaasti. Muistelen kyllä joskus haikeana niitä aikoja, kun siellä oli ilta- ja jopa yöpäivystys. Saatiin keskellä yötäkin läheltä apu sairaalle lapselle. Tosin nykypäivänä ei kuulemma korvatulehdusta juuri hoidetakaan antibiooteilla, vaan on palattu 60-luvun hoitomenetelmiin eli jotain puuduttavia tippoja voi korvaan laittaa. Toivottavasti ei mennä toiseen äärimmäisyyteen, sillä itselläni on oikea korva kärsinyt jostain lapsuuden korvataudista niin, että korvakäytävä näyttää kuulemma erilaiselta ja menee uidessa helposti tukkoon. Kuulokin on jo vähän alentunut, mutta vielä olen miltei kaikki tärkeät asiat saanut haraviini.

En ole oikein uskaltanut tänne blogiin kirjoittaakaan, että Vaasan keskussairaalassa viime keväänä tehty sydämen katedri-ablaatio taisi onnistua. Olen varmaan pelännyt, että jos kehuskelen, tulee heti takapakkia. Kardiologit sanoivat, että ei onnistuttu pääsemään käsiksi aivan 100-prosenttisesti oikeaan kohtaan. Toimenpide ei vaikuttanut nopeasti, mutta ajan kanssa arpikudos ilmeisesti levisi sopivasti, sillä kesän aikana sydän vähitellen rauhoittui ja lyö nyt vain muutamia tuhansia ylimääräisiä lyöntejä vuorokaudessa. Se ei rasita niin paljoa kuin 30 000 lisälyöntiä. En ole kuitenkaan oikein jaksanut innostua tästä päivystyssairaalakisailusta, sillä optimistisesti uskon, että vastedeskin saan jostain tarvittavaa hoitoa.

Olen kiitollinen yhteiskunnalle ja omalle kunnalle näistä virkistykseen ja terveyteen liittyvistä palveluista. Olen saanut myös kouluttautua kahteen ammattiin. Tänään tein maatalousverokirjanpitoa ja olen iloinen myös siitä, että yhteiskunta on katsonut tärkeäksi sen, että meillä tuotetaan lähiruokaa. Jos ei olisi viljelyn tukia, kaikki tuotanto olisi tappiollista. Tosin se ei niin kaukana tappiollisesta ole nytkään. 
Näitä maalaiskuntia on maalailtu auringonlaskun kunniksi ja jokunen vuosi sitten yritettiin väen väkisin saada aikaan kuntaliitoksia. Pidettiin syntinä sitä, että käyn töissä naapurikunnassa, mutta maksan verorahat tänne mistä saan palvelut. Voi olla että rakenteet vielä muuttuvat, mutta noita perusteluja en silloin ymmärtänyt - enkä jaksa oikein luottaa, että kaupunki välittää maalaiskeskuksen kuntosalilaitteista.

Toinen toistaan kuitenkin tarvitsemme isot ja pienet, siitä ei pääse mihinkään. Jos ei Vaasa ole yrityksille vetovoimainen, ei laihialaisille riitä töitä. Ja jos ei Laihia pidä huolta asukkaistaan, ei Vaasan yrityksille ja virastoille riitä hyviä ja terveitä työntekijöitä. Täytyy tässä siis ruveta kiittelemään naapurikuntiakin. Kiitos nyt kaikille.


torstai 2. helmikuuta 2017

Mumman saapikkaat

Olin muistaakseni alakoulussa tai korkeintaan yhteiskoulun alaluokilla, kun äiti oli onnellisena hoitamassa valkoisia saapikkaitaan. Lattialle kaakeliuunin eteen levitettiin sanomalehti, ja sen päällä kenkiin siveltiin rasvaa ja kiillotettiin vanhalla villasukalla. Uusiin kenkiin hän käytti väritöntä kenkävoidetta. Sitten hän onnistui hankkimaan valkoista plankkia, jolla sai vielä tasaisemman pinnan myös kuluneisiin kohtiin. Hän sanoi onnellisena, että nämä on ihanat valkoiset kengät, ja kun näitä hyvin huoltaa, nämä kestävät pitkään. Kesäksi hän sulloi talvikenkiin paperitolloja, että ne säilyivät hyvin muodossaan.

Äidillä oli sirompi jalka kuin minulla, ja tyttäreni ovat perineet mumman jalat. Terveydenhoitajatyttöni on käyttänyt tänä talvena mumman valkoisia vintage-saapikkaita, joiden ikä alkaa siis lähennellä viittäkymmentä vuotta. Äiti oli oikeassa: Kun kenkiä hoitaa, ne kestävät jopa tyttärentyttärelle. 
Mumman saapikkaat näyttävät ihan hyviltä
Olen ylpeä tästä laihialaisesta perinnöstä, ja hoidan säännöllisesti omiakin kenkiäni. Nykyään on monia ihania hoitoaineita. Kengät voi kyllästää erilaisilla suihkeilla, että ne kestävät kuivina ja lämpiminä näissä vesisade-talvikeleissä. Mehiläisvahalla saa nopean pikakiillon ja värillisiä plankkeja löytyy moneen sävyyn. Suutari auttaa, jos kantalaput kuluvat.

Monet lapset maailmalla hankkivat elantonsa kiillottamalla kenkiä. Laihialla oli 90-luvulla suuri toiminnallinen lähetysnäyttely ja meidän lapset eläytyivät siellä katulapsen osaan äitinsä opastuksella. Ehkä hekin siinä vaiheessa oppivat kengänhoidon perusniksit.

Jostain ihme syystä näin toissa yönä painajaisunta, että ostin useammat talvisaapikkaat samana päivänä, kankaisia ja nahkaisia. Onneksi se oli vain unta. Molemmat mustat nahkasaapikkaani lähentelevät jo kymmenen vuoden kunnioitettavaa ikää ja toimivat yhä, vaikka eivät olekaan niin laadukasta tekoa kuin äitini valkoiset. Luulen kyllä, että olen turhaan säästänyt monenlaisia vanhoja kenkiä vaatehuoneen perällä ja rappujenaluskomerossa. 

Eräs ystäväni sanoi kerran, että jos tulisi pula-aika, meillä riittäisi vaatetta ja tavaraa kymmeniksi vuosiksi. Hän asui samanlaisessa maatalossa kuin minäkin, vintille oli kertynyt yhtä ja toista. Nykyään on muodikasta harrastaa kodin tyhjentämistä turhasta tavarasta. Siinäkin on oma viisautensa, varsinkin jos laittaa käyttökelpoisen tavaran kiertoon tavalla tai toisella. 


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Nipsuja luottamuksellisesti

Reilut kolme vuotta sitten eräänä yönä lähetin kaikille työkavereilleni viestin, joka syöpyi syvälle monien sydämeen. Sain mukavia vastauksia ja pyyntöni on synnyttänyt myös hymyjä, viitseliäisyyttä ja anteliaisuutta: 

(1.10.2013 klo 22:57)

Murehdin tänään henkilökunnan ruokalassa, miten käy käsityöni, kun nipsut loppuvat kesken. Eräs piakkoin kirkon virkaan astuva henkilö sanoi, että minä tiedän mistä saat aivan varmasti runsaasti apua: työkavereilta!

Niinpä käännyn luottamuksella puoleesi. Onko sinulla saatavilla mieluiten tyhjiä tölkkejä, joista voit irroittaa vetimet eli nipsut ja lahjoittaa minulle? Puolisoni sanoo että Olvin tölkeistä ne irtoavat kätevästi ihan vain renkuttamalla, oma havaintoni on että joistakin tölkkityypeistä irtoavat parhaiten pihdeillä. Minulle kelpaavat niin hopean- kuin kullanväriset, vihreät, punaiset ja tummat nipsut, lähteeksi käyvät sekä energiajuoma- virvoitusjuoma- olut- että siideritölkit ja kaikki nipsulliset tölkit siitä väliltä, pantilliset ja pantittomat. Tiedän vallan mainiosti, että tölkkejä ja nipsuja voi löytää esimerkiksi tienposkesta pyöräillessä, joten en kiinnitä mitään kiusallista huomiota nipsujen suureenkaan määrään. Otan kiitollisena ja luottamuksellisesti vastaan kaikki nipsut. Tölkit voit luonnollisesti kierrättää entiseen tapaan.

Pantillisiin tölkkeihin liittyy eräs moraalinen ongelma: 15 sentin panttiin on varmasti laskettu sisältyvän myös nipsujen materiaali mikäli nipsu ei ole itsestään pudonnut. Olen itse ratkaissut ongelman keräilemällä tienposkesta myös kaikki näkemäni pantittomat tölkit ja palauttamalla ne automaattiin, jolloin matariaali on tältä osin täydentynyt.


Valmistin tuohon aikaan nipsuista joitakin iltalaukkuja, pussukoita ja kolikkokukkaroita läheisteni ja lähetystyön hyväksi. Sittemmin innostus hiipui, varsinkin kun seuraavana syyskesänä Perälän kylän kevytmetalliroskiksesta kimppuuni hyökkäsi humalaisten ampiaisten parvi. Nipsujen tulo työpaikan postilokerikkoon ei ole kuitenkaan vieläkään tyrehtynyt. Useimmiten ne on toimitettu nimettömänä pakattuna Elmu-kelmuun tai johonkin pikku pakastepussukkaan. Tältä osin en ole siis saavuttanut työkaverieni luottamusta enkä päässyt selville monenkaan suosikkijuomasta, sillä aivan oikein: joistakin nipsuista voi päätellä yhtä ja toista. Mainittakoon nyt kuitenkin, että suurin osa lähetyksistä on ollut pieniä nyssyköitä. 

Joka tapauksessa, ja kun itsekin otan usein saunaoluen, nipsuja alkoi olla jo huomattava määrä, joten eilen päätin tuunata vuosi sitten tätä tarkoitusta varten kirpparilta 2,5 eurolla ostamani pöytälampun. (Hintaan sisältyi uusi led-lamppu, joka on varsin kirkas.) Luulin, että se on hyvinkin vaikeaa ja vaivalloista, mutta vaikeaa oli vain keksiä, miten saan näteimmin istutettua varjostimenalun kehikkoon. Päädyin virkkaukseen, virkkasin pari nipsua vastatusten, ja ompelin hopeanvärisellä nauhalla renkaan niiden väliin. Sen jälkeen nipsujen napsuttelu kävi kuin leikki, enkä malttanut lopettaa ennen pikkutunteja, koska halusin nähdä lopputuloksen. Mukavaa työtä, ja isännänkin mielestä hieno tuli. Varjostimeen kului vaivaiset 275 nipsua.
Eli nyt vain kiertelemään kirppareita uuden tuunattavan lampun toivossa. Nipsuja riittää ainakin yhden lampun varjostimeen. Kiitos työkaverit! Olisiko muuten kellään joutilasta pöytälamppua?



Olvin nipsut suotavat  valoa
mielestäni kauniisti.
Lamppu voisi olla himmeämpi.

Muumeissa on ihana Nipsu, joka on laihialaisten sukulaissielu. Erästä lapsistamme on kutsuttu Nipsuksi, sillä hänellä on aivan pienestä pitäen ollut säästäväinen luonteenlaatu. Seuraavan jo taidolla tekemäni nipsulampun ajattelin lahjoittaa hänelle ja hänen kahdelle suloiselle lapselleen tupaantuliaisten merkeissä. Valoa toivon noille kolmelle rakkaalle tytölle.