Ihmisparka

Joskus elämä vie erityisen paljon voimia. Minulla on nyt sellainen aika. En ole mitenkään lohduton, eli sinun, rakas lukijani, ei tarvitse huolestua. Mutta elämä vaatii itse kultakin joskus enemmän. Niinpä olen koettanut säästää voimiani siinä missä voin. Ei ole huvittanut kirjoitella blogia ja olen iltaisin lähinnä istuskellut nojatuolissa täyttämässä sudokuja ja ajattelemassa elämän kulkua. Olen yrittänyt myös ottaa selvää omista tunteista, koska se on tärkeää. Päällimmäisenä lienee lempeä suru, jota tämä kuva mielestäni ilmentää.

 

Päivisin olen kohdannut ja kuunnellut monia surullisia ja iloisia ihmisiä ja ihmetellyt, miten monella tavalla elämä kolhii ja parantaa. Välillä moni ihmisparka on jaksamisen äärirajoilla, mutta jossain hetkessä saa taas huomata, että ilo läpäisee kaiken mitä on ollut ja mitä on. 

Puolisoni tunnusti, että on useinkin kuullut minun huokaavan itsekseni: Voi mua raukkaa. Yhteen aikaan käytin jopa nimimerkkiä Pappiparka. Se huvitti erästä jurvalaista ystävää. Olen sitä mieltä, että kyllä itseäänkin saa joskus sääliä. Perjantaina oli kirkkokonsertti ja olin siellä pappina paikalla. Kurkku tuli pari tuntia ennen tilaisuutta kamalan kipeäksi, olin ihan ventti ja sanoin vahtimestarille, että nyt mun täytyy sanoa oikein ääneen, että Voi mua raukkaa. Nauroimme.

Lompsakin oli jäänyt kotiin, mutta huomasin, että pikkukukkarossa oli aika paljon parkkikolikoita. Lompsin Kirkkoapteekkiin ja ostin sinkki-C-vitamiinimällejä. Kyllä olivat hyviä ja heti rupesi helpottamaan. Kotiin tultua vielä mies haki kaupasta inkiväärinjuurta ja hunajaa, ja nautin tujua inkivääriteetä. Tauti talttui. 

Ihminen kestää parkanakin paljon arkipäivän vaivaa ja moninaisia myrskytuulia. Myötätunto on tärkeä voimavara. Sitä saa usein myös muilta ihmisiltä.