lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kutsumanimi

Minulla on hyvin heikko nimimuisti, ja siksi olen joskus miettinyt, että amerikkalainen tapa toistella toisen nimeä jutellessa voisi auttaa minua - tai tehdä elämästä vielä vaikeampaa, mene tiedä. Viime aikoina olen miettinyt, että kutsumanimi on tärkeä osa identiteettiäni. Toivoisin, että minua voitaisiin esimerkiksi terveydenhuollossa kutsua oikealla nimellä, vaikka kutsumanimi sattuu olemaan kolmas etunimistäni. Vanhempani ovat tehneet minusta kaikkien elävien äidin ja oman äitini kaiman, kalevalaisen naisen kaiman ja Jeesuksen äidin kaiman: Eeva Aino Maaria.

Vaasan keskussairaalassa tuntui tylsältä, että isää kutsuttiin väärällä nimellä. Kun sitten yritin kysyä häntä koko nimellä, joku hoitaja erehtyi sanomaan että ai se kolme-kakkonen. Ihmisen puhutteleminen huoneen ja sängyn numerolla tuntui ikävältä. Huojensi, kun kotikunnan terveyskeskuksen henkilökunta kutsui häntä kauniisti Juhaniksi. Kun itse olen sairas ja huonovointinen, toivoisin kuulevani oman nimeni. Olen jo kokenut miten outoa on herätä nukutuksesta, kun joku huutelee vierellä äitiäni. 

Olen ollut kuntoutuksessa ja siellä minua kutsutaan aina äitini nimellä, koska kutsumanimen alleviivaaminen Kelan kaavakkeeseen ei välity palveluntuottajalle. Ja palveluntuottaja ei jostain syystä ole myöskään kyennyt korjaamaan papereihinsa nimeä, vaikka kuntoutus alkoi vuosi sitten. 

Olen tainnut itse olla hölmö. Eilen huomasin, että nykyään pääsee tarkastelemaan Väestörekisterissä olevia tietojaan. Palvelu tietenkin vaatii tunnistautumisen, mutta asiahan on tärkeä. Siellä voi ilmoittaa oman kutsumanimensä, joten tein sen. Huomasin myös, että ammattinimikkeeni oli 30 vuoden takaa, joten korjasin myös sen. Vielä ruksin suoramarkkinointikiellon. 

Minun olisi varmasti pitänyt osata tehdä tämä jo aikaisemmin, kun lähimmät työtoverini kirkkoherranvirastossa ovat väestörekisterin asiantuntijoita eli tuttavallisemmin kutsuttuna pompsulaatteja. Kutsun heitä pompsulaateiksi siksi, että vaativasta työstään huolimatta he ovat usein iloisia ja avuliaita. Nimitys pompsulaatti sopii hyvin myös kaikille lapsille ja muuten mukaville, jotka joskus myös vähän hypähtelevät. Ehkä minäkin olen nyt pompsulaatti, kun olen ilmoittanut väestörekisteriin kutsumanimeni ja tullut iloiseksi.

Saa nähdä vaikuttaako tekoni suotuisasti elämäni jäljellä oleviin päiviin.  

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kesäkengät

Loskakeliä näyttää tänä keväänä piisaavan. Maaliskuussa laitoin ensi kertaa töihin lähtiessä jalkaani ”kesäkengät” eli mustat Eccot. Ihmettelin pari päivää, että kylläpä jalka hikoaa, kun oli niin märkä olo. Lopulta tutkin kenkiä tarkemmin, ja huomasin, että kaksi vuotta vanhojen kenkien pohjat olivat haljenneet ja päästivät veden sisään.

Muistui mieleen samanlainen tapaus opiskeluajoilta noin 35 vuoden takaa. Viikkiläiset olivat lähteneet Huittisiin maakuntapäiville ja opiskelijatoveri ihaili linja-autossa kenkiäni. Sanoin, että muuten hyvät, mutta pohjat ovat menneet poikki, vaikka kengät ovat vasta reilut puoli vuotta vanhat. Hän sanoi, että sinun on tehtävä tuotevalitus. Kerroin, että kuitti on hukassa, johon hän sanoi, että ihan sama, menet siihen liikkeeseen ja näytät kenkiä. Siinä kävikin sitten niin onnellisesti, että liikkeessä oli todella ystävällinen vanhempi myyjä, joka sanoi, että tämmöinen ei vetele, sinun on ilman muuta saatava näistä kengistä rahat takaisin. Ujona opiskelijana en ollut tottunut saamaan juuri missään ystävällisyyttä osakseni, joten tämä tuntui ihmeelliseltä ja auttoi myös budjetissa kovasti.

Tästä muistosta rohkaistuneena lähetin maaliskuulla Eccon asiakaspalveluun viestin, jossa kerroin kengistäni kuvien kanssa, ja että olen pettynyt laatuun. Kerroin, että oma käsitykseni hyvistä kengistä on, että ne kestävät vähintään viisi vuotta, parhaassa tapauksessa yli 50 vuotta. Ajattelin, että vaikka takuu on varmasti ohi, on laihialaisen kuitenkin syytä tuoda esiin pettymyksensä tuotteen lyhytikäisyyteen. Sainkin ystävällisen vastauksen ja kehotuksen käydä jossain Eccon liikkeessä näyttämässä kenkiä. Joidenkin virheiden osalta tuotevastuu on kuulemma jopa kolme vuotta. Niinpä pääsiäisreissulla poikkesimme Oulussa. Siellä oli ystävällinen nuori myyjä (lieneekö perspektiivini ihmisten ikään muuttunut) ja sain jälleen hyvää palvelua. Oulusta on nyt tullut kenkäpaketti, joka odottaa minua kotipaikkakunnalla.

Itse vuoroin liikuttelen niveliäni, vuoroin parantelen flunssaani kuntoutusviikolla Ikaalisissa. Lunta sataa ja hyvin voi vielä pitää talvikenkiä. Mutta kyllä kesäkin tulee ja kesäkenkiä pian tarvitaan. Itse toivon, että hitaan kevääntulon seurauksena valokki ja hilla kukkisivat vasta sitten, kun yöhallat ovat ohi, ja saisin täydennystä varastoihin, jotka hieman hupenivat isän hautajaisissa. Aloitan kesäloman poimimalla valokkeja ja siirryn sitten Syötteelle hillaan. Sääli etten voi näyttää isälle tulevia huippusaaliita! 


Viime vuosina on aloiteltu kylvöjä jo näin huhtikuun puolella, mutta vielä ei sato ole menetetty. Voi hyvin olla, että kesä on lämmin ja sopivan kostea. Ei ainakaan yhtään tunnu luissa siltä, että tulisi katovuosi.

Optimismi on geeneissä. Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta oikeastaan se on niin että optimisti ei pety, kun voi nähdä takatalvessakin toivon merkkejä. 


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Elämän makua

Tänään on ollut itkupäivä. Se johtuu siitä, että elämässä on niin paljon hyvää muisteltavaa. Olemme suunnitelleet isän hautajaisia ja hautajaispuheita. Rovasti kävi toimituskeskustelussa ja sen jälkeen olen luonnostellut puhetta isän muistotilaisuuteen. Olen yrittänyt myös lukea sitä itkemättä, mikä on toistaiseksi osoittautunut vaikeaksi. Valmiiksi itketty on puoliksi tehty. 

Saimme olla viikon levähtämässä pohjoisen valkoisilla hangilla. Saimme myös yhden lapsista syömään kanssamme pääsiäislammasta. Mutta menomatkalla muistin mitä unohtui: kynteli ja muut tärkeät yrtit. Onneksi nykyään saa netistä tilaamalla kaikkea hyvää edullisesti ja nopeasti. Lammasmausteiden lisäksi otin myös meiramia ajatellen syksyn kaaliherkkuja. Paketti tuli kahdessa päivässä lähimpään Matkahuollon toimipisteeseen. Hyvää omasta maasta!

Jaakko Löytty kirjoittaa virressä: Jos en itse makua löydä elämälle, kuinka voisin suolana olla maalle tälle?  Ajattelen, että isäni juurevassa elämässä oli makua, ja siksi hänen elämänlaulunsa soi kauniisti ja hän on jättänyt moniin sydämiin lähtemättömän jäljen. 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lapset Jeesuksen luo

Lapset eivät päässeet ehtoolliselle vielä 1970-luvun alussa. Meitä lapsia ei edes siunattu, vaan jouduimme jäämään yksin kirkon penkkiin, kun aikuiset menivät alttarille. Muistan, miten surulliselta se tuntui. Luulen, että Jeesuskin oli asiasta murheellinen, sillä hän närkästyi opetuslapsille juuri tuosta asiasta ja sanoi painavasti: Sallikaa lasten tulla. 

Pidin pyhäkoulua jo ennen kuin kävin rippikoulun. Pyhäkoululehdessä opetettiin ehtoollisesta. Lehdessä taisi olla ehtoollisen asetussanatkin. Niinpä paastosin koko kiirastorstain ja kiirastorstai-iltana jäin kotiin, kun muut lähtivät kirkkoon. Asetin ehtoollisen ja nautin sen polvistuneena yksin, omassa huoneessani. Tai oikeastaan luulen, että Herra Jeesus itse asetti sen ehtoollisen, sillä hänelle lapsen usko oli uskon esimerkki ja hän rakasti lapsia erityisellä tavalla. 

Kirkossamme lapset ovat saaneet osallistua vanhempiensa tai muun heidän kristillisestä kasvatuksestaan vastaavan henkilön kanssa ehtoolliselle vuodesta 1977. Ehtoollispöydässä vanhemmat saavat sanoa papille, toivovatko he lapselle siunausta vai ehtoollista. Käytäntö ei ole kovin nopeasti yleistynyt, ja onhan se niinkin, että tässä asiassa saa kuulla ennen kaikkea lapsen toivetta. Muistan miten eräs lapsistamme halusi ehtoollisen sijaan siunauksen ja kun kyselin miksi, hän sanoi kirkkain silmin: Itse olet sanonut, että siunaus on parasta mitä kirkosta voi saada! Totta, vaikka uskon, että siunaus on mukana myös ehtoollisen leivässä ja viinissä.
Taivalkosken kirkossa on myös pieni kastepuu

Eilen olimme kiirastorstain messussa Taivalkosken kirkossa, koska sinne on vain nelisenkymmentä kilometriä. Mukana oli aika vähän väkeä, mutta suhteellisen paljon lapsia. Iloitsin siitä! Lapset olivat myös rauhassa, kun olivat tottuneet kirkossa olemaan. Muuten olen sitä mieltä, ettei lasten tarvitse edes osata käyttäytyä niin kauniisti. Joskus vanhempi väki moitiskelee, että lapset häiritsevät kirkossa. Toivoisin, että aikuiset keskittyisivät itse asiaan eikä lasten seuraamiseen. Pieni häiriö ei vie kirkosta pyhän tuntua. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että lapset ovat nykyään vilkkaampia kuin me vanhemman ikäpolven väki olimme omassa lapsuudessamme. 

Elävä seurakunta koostuu kaiken ikäisistä! Ja jos Jeesukselta kysytään, hän asettaa lapsen esimerkiksi ja käskee ottamaan mallia. Kirkossa saa olla luontevasti, liikutella jalkoja, hyräillä, laulaa ja hymyillä. Hyvää ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä!

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Tökkivät kelit

Tänään 17 kilometrin kotolenkillä sydämen syke tuppasi olemaan tasaisellakin yli 150, vaikka hiihtelimme hiljalleen. Olin porukan heikoin lenkki. Ihmekös tuo, kun ei ole kuukauteen ehtinyt ja jaksanut liikkua. Työ ja läheisen sairaus veivät ajan ja voimat. Keli oli aluksi luistava, mutta jossain vaiheessa pohjalumen märkyys yhdistettynä ilman ja taivaalta tuprunneen lumen lämpöön teki tepposet. Alkoi kerääntyä jäätelejä suksenpohjiin eikä taukotuvalla lisätty K-harmaakaan auttanut. Aloin olla jo aika pahantuulista hiihtoseuraa. Onneksi keksin mukaani ladun varresta hyvän kepin, jonka päällä sain tarvittaessa rullailtua pohjat puhtaiksi. 

Muistui mieleen, että taisin minä isällekin vähän tinttailla, kun lapsena hiihdin hänen kanssaan kerran Isossakylässä muistaakseni peräti kymmenen kilometrin lenkin. Se oli varmasti pisin hiihtolenkkini siihen ikään. Oli tulossa huomisin isot hiihtokisat ja sinne piti tuleman kovia hiihtäjiä Jurvastakin: Kuntolan sisaruksia, Heikki ja ehkäpä Hilkkakin (Riihivuori). Vihtori Leskinen oli poikiensa Tapion ja Harrin kanssa tehnyt suksilla hyvää latua, ja isän ajatuksena oli varmasti, että se entisestään paranee, kun mekin sen kierrämme. 

Isä järjesti usein myös Suorttilan kylässä hiihtokisoja. Olin aika haka hiihtämään ja tavoittelin kultaa omassa sarjassani. Kerran meni kyllä itkuksi, kun Kuolemanloukolla suksi sattui nuljahtamaan johonkin kivenkoloon ja räsähti poikki. Arvelin että perässä tuleva äiti varmaan lainaa mulle suksensa, mutta hän sanoi, että ei hän nyt kesken kisaa kerkiä auttamaan. Oli oma suoritus menossa. Itkua vääntäen rämmin poikkinaisella suksella maaliin. Niemelän Jussi oli kuitenkin todella reilu mies, ja isän estelyistä huolimatta sain hiihtää Sirkun suksilla lenkkini uudestaan. Ei ole jäänyt mieleen sainko kultaa, mutta aikuisen reilu ele ei ole päässyt unohtumaan. 

Myös äidin kanssa muistan hiihtäneeni kerran rankan pätkän Käyppälään mumman ja paapan luo. Olin alle kouluikäinen. Joen jäällä oli sulpukkaa ja suksenpohjat jäätyivät niin kuin tänäänkin. Perille päästyä Rajamäen paappa sulatti ne ja laittoi pohjiin kynttilää. Kotimatka taittui helpommin. Kynttilää tänäänkin kaipailin. En kuitenkaan ole koskaan sanonut, että sukuvika on kun suksi ei luista. Päinvastoin, on se luistanut ja vieläkin luistaa. Nyt takkatulen lämmössä väsymys on jo miltei poissa. 

Huonoista hiihtokeleistä on jäänyt monia hyviä muistoja.




torstai 6. huhtikuuta 2017

Suru

Surussa suuret tunteet vievät voimia. Olen jokaisella työmatkalla torkahtanut hetkeksi rattiin, vaikka olen nukkunut pitkiäkin öitä. Olen kuitenkin saanut pysyä tiellä. 

Ikääntyneen läheisen poismeno on kuitenkin omalla tavallaan luonnollista ja vailla kipeää ahdistusta. Siihen sisältyy haikeuden lisäksi kiitollisuutta eletystä elämästä ja siitä, että kivut ovat päättyneet. Toisin on silloin, kun täältä lähdetään väärässä järjestyksessä. Tätä olen usein pohtinut sellaisten äitien ja isien kanssa, jotka ovat joutuneet hautaamaan oman lapsensa. Se on suru, joka kouraisee syvältä.

Olen miettinyt myös, että kuolema ei aina ole suurin suru. Suurin suru voi olla ihmisten kykenemättömyys elää ihmisiksi. Joskus on niin vaikea huomioida toinen ihminen, saatan olla itsekeskeisyyden vanki. Joskus on niin vaikea antaa anteeksi vääryys. Joskus olen sokea, en näe enkä osaa huomioida toista. Kun sitten itse joudun kohtaamaan vastaavaa, havahdun. Huomaan, miten tärkeää olisi ennen kuolemaansa oppia elämään. Mikä tekee ihmisestä pienisieluisen omaan napaan tuijottajan?  

Olen muistellut vanhaa ystävääni, joka puhui usein sydämen sivistyksestä. Se on hieno ja kuvaava sana. Jos on sydämen sivistystä, on aina varaa sanoa kaksi ystävällistä sanaa. Jos on sydämen sivistystä, ei tarvitse nostaa itseään moittimalla muita. On helppo olla ja jutella sellaisen ihmisen lähellä, jolla tuollaista sivistystä on. 

Minulla on viehättävä nenä,
ja työnnän sen milloin mihinkin.
Olen kiinnittänyt viime viikkoina huomiota myös siihen, että muutkin kuin kunnallisvaaliehdokkaat kehuvat itseään vuolaasti naamakirjassa ja joskus myös naamatusten. He ovat mielestään hyviä, osaavia, kauniita, rohkeita, ihania ja aina oikeassa. Ehkä kasvatuksestani johtuen tulen tällaisesta omakehusta jotenkin surulliseksi. 

Omien hyvien puolien luettelemista täydennetään usein pintaliito-omakuvilla. Voiko tämä itseihailu edes olla aitoa, vai nouseeko se siitä, että muut eivät tarpeeksi kiitä? Ja syntyy kehä: Miksi kiittäisivät, jos toinen näyttää jo muutenkin pitävän itseään täydellisenä? Entä jos tämän energian voisi suunnata toisten kannustamiseen? En tarkoita epäaitoa toisen kehuskelemista tyyliin "huomaatko miten hyvä olen kun kiitän muita". Sen sijaan oikea rehti sana oikealla hetkellä saa aikaan ihmeitä. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Sanomakellot

Isä kuoli keskiviikkoiltana. Viimeistä blogitekstiä kirjoittaessani en tiennyt, miten lähellä kuolema jo on. Aloitin tuosta runon kirjoittamisesta kyyneleeni - oli vihdoin aikaa pysähtyä ja antaa tunteille tilaa. Samana päivänä isän vointi heikkeni. Sain valvoa hänen luonaan yhden yön ja sitten saimme olla veljen kanssa viimeisellä hetkellä läsnä. Kuoleminen ei ole helppo asia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten hyvin Taivaan Isä johdatti asiat. 

Isä sai elää yli 88-vuotiaaksi vahvaa elämää. Hän hoiti loppuun saakka omat asiansa. Vakava sairaus oli varmasti jäytänyt jo pitkään, mutta hän joutui olemaan sairaalassa vain kolme viikkoa diagnoosin jälkeen. Kun hän lähti viimeisen kerran kotoa, hän sanoi, että eikö nyt kuitenkin värssy veisata. Oli kiitosvirren aika.

Kodissamme, vanhassa tuvassa, on pieni punainen pöytä, joka on palvellut surupöytänä jo monessa surussa. Muistan, että siinä ovat olleet aikanaan isovanhempieni kuvat, sitten ainakin veljeni, sisarteni, kummitätini, äidin - ja nyt isän.


Surun rituaalit toistuvat turvallisen samanlaisina ja hoitavina. Tänään olin tyttäreni kanssa pukemassa isää ja laitoimme hänet arkkuun. Pienellä joukolla sitten veisasimme virren ja ajoimme saattueena hänen kotinsa pihaan. Veisasimme myös siinä virren. Pysähdyimme vielä tämän talon, hänen lapsuudenkotinsa, pihassa. Hän sai kulkea viimeisen kerran rakasta koivukujaa. 

Kirkon luona kuuntelimme sanomakellot: ensimmäiset kahdeksan harvaa lyöntiä kymmenille vuosille, sitten kahdeksan nopeampaa lyöntiä viimeisille vuosille. Siinä ehti ajatella, että tuossa kohden istutettiin koivukuja, tuossa hän meni naimisiin, oma syntymäni oli lähellä, elämän täyttä voimaa ja ahkeruutta. Viisikymmentävuotisjuhlien kuva isästä sylissään ensimmäinen rakas lapsenlapsi piirtyi mielen kuvatauluun, kuusikymppiset joita varjosti suuri suru, eläkepäivät äidin kanssa, yhdistetty 80-vuotispäivä ja timanttihääpäivä ja sitten viimeiset vuodet, joihin on sisältynyt paljon ystävyyttä ja hyviä hetkiä.

Päivän rukous on lyhyt: Kiitos isästä.