Säikähdys ja vappunaamari

Sain eilen käytännön kokemusta siitä, miten selviän yhtäkkisessä paniikkitilanteessa. Ei täysi fiasko, mutta ei kehumistakaan. Talon tuleva vanha isäntä soitti koivukujalta, että on tapahtunut onnettomuus ja on mentävä päivystykseen tai tilattava ambulanssi, mutta hän tulee ensin koiran kanssa kotiin. Riensin vastaan ja otin koiran. Kylpyhuoneessa en osannut paljoa tehdä verta valuville kasvoille eikä rikkinäisistä silmälaseista saanut läpinäkyviä pesemällä. 

Sen verran tuli ensiaputaitoja mieleen, että kysäisin mikä päivä on, ja koska miehellä ei ollut päivästä hajuakaan ja hän alkoi muutenkin olla ulapalla eikä yhtään tiennyt mitä on tapahtunut, tilasin ambulanssin. Ihan oikea ratkaisu, mutta muuta hyötyä minusta ei juuri ollut. Hain kyllä ensiapupakkauksen autosta, mutta jostain syystä desinfioin kasvoja kolmioliinan avulla. Lopulta autoin värisevän miehen keinutuoliin ja pian sain antaa hänet luotettavampiin käsiin vietäväksi päivystykseen.

Yritin sitten huonolla menestyksellä etsiä vanhoja silmälaseja, josko miehen pitäisi jossain vaiheessa nähdä jotain. Löysin talosta hyvin monenlaisia linssejä, pieniä ja pyöreitä, isoja ja kulmikkaita, mutta en etsimiäni. Soitin esikoiselle, joka lupasi informoida muita lapsia. Lähdin lopulta autoilemaan Vaasaan. Tunsin itseni paitsi orvoksi myös mahdollisesti tulevaksi leskeksi. Poika onneksi lupasi tarvittaessa lähteä ajamaan kotiin kaverin mökiltä. Hänkin oli kuulemma ihan ajokunnossa, mitä iloiten ihmettelin. 

Päivystyksessä kävi ilmi, että armaani muisti oli alkanut palautua. Koira oli pysähtynyt äkisti juuri sillä hetkellä, kun vauhti oli kova eikä pyöräilijä ollut varautunut pysähtymään. Kaaduttuaan mies oli ajatellut, että palaa kotikujalle ja soittaa vasta sitten kotiin. Ylpeänä hän kertoi, että ambulanssissa oli osannut kertoa presidentin nimen ja tällä hetkellä ainut täysin pimeä kohta on, että hän olisi istunut kylpyhuoneessa hoidettavana ja keinulavittassa kohtaamassa ambulanssikuskeja. 

Keskussairaalan päivystyksessä oli ihmeen hiljaista noin alkuillasta, ja niin hoitajat kuin lääkäri olivat hyvin ystävällisiä ja osasivat suomenkieltä. Ilo oli tuoda yön taittuessa vappuun päänkuvauksessa ollut ja ehjäksi ommeltu zombinnäköinen rakas kotiin. On todella kiitosmieli, sillä pahemmin olisi voinut käydä. Raitis vappukaan ei näköjään takaa pystyssä pysymistä. 

Tänään olen viimeistellyt veroilmoitukset ja käynyt pojan kanssa viemässä kukan erään sukulaisen lähiomaisille. Mies ei halunnut lähteä mukaan, vaikka olisi jaksanut. Hän arvelee ulkomuotonsa olevan liian pelottava. Hän harmittelee, että oli niin kiva pyöräillä koiran kanssa, se oli sellainen reipas yhteinen juttu, mutta näin nyt kävi. Elämä on arvaamatonta, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

Siksi on niin tärkeää huomata nyt, mikä on arvokasta, hyvää ja rakastettavaa.