perjantai 11. elokuuta 2017

Surunsävytteistä riemua

Hillasoilla mielessä on pyörinyt monia mainioita blogikirjoitusten aiheita, mutta iltaisin olen ollut väsynyt ja mennyt aikaisin nukkumaan jaksaakseni nousta neljältä tai viideltä. Sitten aiheet ovat unohtuneet. Tänä aamuna satoi, joten nukuin peräti puoli kuuteen. Muuten säät ovat Naamangalla olleet suorastaan kesäiset. Nytkin ilta-aurinko valaisee ihanasti. Järvessä vesi on lämmennyt jo 15 asteeseen, joten uinti on tuntunut mukavalta. Aluksi olin suorastaan arka uimari, pelkäsin, että kylmä vesi krampittaa ja vajoan pohjaan.

Halusin antaa isän hautajaisiin tarjolle viitisen kiloa valokkeja eli hilloja. Se oli komean näköinen kattaus! Olen perinyt isältä ja äidiltä marjastusvainua ja yhden hyvän valokkipaikan Laihialla. Äiti, isä ja Aili-täti olivat olleet mustikassa, ja isä oli lähtenyt katsastamaan läheistä nevaa. Hän toi muiden yllätykseksi sieltä kolme litraa valokkeja. Kerran pääsin mukaan ja äiti lupasi marjapaikan mulle perinnöksi. Tuota nevaa tänäkin vuonna katsastin ja sain sieltä muutamia litroja. Vielä viime vuonna vein sieltä saamistani marjoista "vuokraa" isälle. Nyt ei ole lähipiirissä ketään, joka niin hyvin ymmärtäisi marjastajan ilot. Toivoisinpa, että taivaasta näkisivät onnellisen marjastajan! 

Kävin myös sielunmaisemassani suurella nevalla, mutta oli lämmin päivä ja juomavesi kaatui alkumatkasta, kun laitoin korkin väärille jengoille. Nääntymisen pelossa en uskaltanut katsastaa kuin kaksi niemekettä ja sain vain reilun litran. Laihian nevat ovat niin raskaita kävellä.

Täällä Syötteen hillasoilla marjaonni on ollut parempi. Olen ollut onnellinen ystävien kanssa ja yksin. Koirankin kanssa olen kulkenut, mutta se tuntuu olevan kovin riistaverinen ja vetää joskus aivan eri suuntaan. Sitä pitää koko ajan pitää narussa ja opettaa. Niinpä tosi marjastuksessa muutamana viime aamuna olen jättänyt sen kotiin. Jos jaksan, käyn sen kanssa vielä huomenaamulla pienessä notkelmassa hakemassa sen verran, että saavutan 45 kg:n rajapyykin. Sitten on marjastajakin kypsä kotiin ja töihin "lepäämään".

Tänä vuonna on lehdissä kirjoitettu hillan raakana poimijoista, turisteista ja suomalaisista. Kauheaa jos neva riivitään järjestään, sillä marjat kypsyvät aivan eri aikaan. Myös raakileella ja raakileella on paljon eroa. Totta puhuen vanhemmillani ja tädilläni oli tapana ottaa mukaan komeimpia muuramia ja kypsytellä niitä yön yli. Äiti osasi kypsyttämisen niksit, ja marjoista tuli maukkaita ja meheviä. Minäkin yrittelin kypsyttämistä, kun kävin nuorena valokissa imetysten välissä. Ajattelin, että perheellisen on pakko yrittää. Mutta en ollut aina tyytyväinen tulokseen ja aloin vähitellen löytää niin hyviä marjapaikkoja, että olen saanut noukkia 30 vuotta pelkkää kypsää laadukkaana. 

Lapsuudenkodissani kiinnitettiin kyllä huomiota paitsi määrään, myös laatuun. Kun en koskaan pärjännyt määrässä, saatoin saada kehun: Voi komeita! Niinpä usein säästän viimeiseksi sen marjapaikan, missä tiedän olevan isoja. Tämän aamuisen sangollisen pohjalla olikin paljon pientä marjaa, ja niissä oli  jonkin verran kivimarjojakin mukana. Valikoin pehmeitä ja puolihyviä marjoja erikseen ja keitin niistä pari litraa herkullista hilloa. Kova työ tuossa kaikessa oli, kokonainen työpäivä.

Jotkut ihmettelevät, miksi marjastajat eivät kerro marjapaikkojaan muille. Minä ainakaan en viihdy paikoissa, missä näkee muita ihmisiä. Eilen näin kaukaa yhden, joka kuitenkin liikkui aavalla, mistä edellisenä iltana oli joku noukkinut kypsät. Itse olin siinä vaiheessa löytänyt laidalta yli viisi kiloa. No, ystävät ovat asia erikseen - ja liikutuin, kun puolisokin kaasutteli kotiin ja jäin tänne yksin täydentämään talvivarastoja. 

Olen lomillani vähän erakko ja etsiydyn mielelläni paikkoihin, joita muut eivät tiedä. Sellaiset hauskat pienet paikat ovat oikeastaan vasta kypsymässä nyt kun lähden kotiin. Marjastus on kovaa hommaa. Täytyy etsiä, missä on raakileita ja olla sitten oikealla hetkellä liikkeellä, että ehtisi juuri silloin kun suuri osa marjoista on kypsiä. Ihmettelen sellaisia, jotka noukkivat isoja määriä myyntiin. Kuinka he jaksavat, kuinka selkä kestää? Olen iloinnut siitä, että tämänvuotiset paikkani ovat olleet aika lähellä tietä ja hyvä kipulääkitys on pitänyt polven työkuntoisena. Miten mahtaa olla ensi vuonna, toimiiko tekonivel?

Uskon, että surujen lisäksi jokaiselle vuodelle on myös omat ilonsa. Elämä kaikkine vaivoineen on Jumalan suuri lahja.

2 kommenttia:

  1. Ymmärsinkö väärin? Onko isäsi kuollut hiljattain vaiko jo aikaisemmin hilla-aikana? Osanottoni suruusi joka tapauksessa. Onpa kaunis tuo kukkurainen sangollinen hilloja. Opin sinulta niille uuden nimenkin. Minäkin viihdyn marjassa, joko yksin tai miehen ja koirien kanssa. Itse koen marjastamisen huilaamisena, mutta olenkin eläkeläinen. Hyviä hetkiä metsissä ja soilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, isän hautajaiset olivat huhtikuussa ja olin iloinen, kun pakastimessa oli vielä riittävästi valokkeja isolle hautajaisväelle. Hän on paljon mielessäni. Tapasin aina soitella Syötteeltä ja kertoilla millaisia marjapaikkoja olen löytänyt, ja hän jaksoi olla kiinnostunut. Isä olisi täyttänyt heinäkuussa jo 89 vuotta eikä enää päässyt suolle vaikka mieli teki. Luulen, että nyt kun siirryn mustikanpoimintaan, koen sen lepona. Kyllä hillastus oikeasti otti tänä vuonna voimille :)

      Poista