lauantai 30. syyskuuta 2017

Laaduntarkkailu ja asiakaspalvelu

Suomalaisilla yrityksillä on paljon kehitettävää laaduntarkkailussa ja asiakaspalvelussa. Ensinnäkin ostin kesällä Posion Pentikiltä sohvatyynyn. Jo samana päivänä tyyny irvisteli. Ompelus oli niin huonoa, että täytyi ommella tyynyn vetoketju uudelleen kiinni. Seuraavana päivänä ystävien Pentikiltä ostamasta teepallosta irtosi ketju ennen ensimmäistä käyttökertaa. Sekin korjattiin itse, sillä Posiolle olisi ollut pitkä matka. En siis antanut Pentikille tilaisuutta vastata asiakaspalautteeseen. Ihmettelin vain tuotteiden huonoa laatua.

Tyttäreni sen sijaan antoi Pentikille mahdollisuuden saamatta vastausta. Hän oli ostanut Juustoportin Pentikiltä lyhdyn ja myyjä oli unohtanut pakata koukut mukaan. Hän soitti myymälään, ja myyjä kysyi, voisiko joku hakea koukut myymälästä. Tytär sanoi, että ei se oikein onnistu, kun vanhemmatkin asuvat Laihialla asti. No siinäpä oli ollut joku avulias asiakas, joka oli luvannut kuljettaa koukut Laihialle. Tyttäreni ei siinä äkkitilanteessa osannut kysyä, eikö koukkuja voisi kuitenkin lähettää, hän kun itse asuu Espoossa. No, koukut ovat nyt ehkä Laihian R-kioskilla tai sitten eräällä ystävällä. Minun piti nimittäin hakea koukut Ärrältä, mutta en viikolla ehtinyt, joten eräs ystävä oli rekrytoitu hakemaan ne. Mielenkiintoista nähdä, kuinka monta talkoolaista Pentik tarvitsee, että lyhdyn koukut saataisiin Espooseen. Ensinnä joku tuntematon avulias henkilö, sitten eräs ystävä, sitten ehkä joku toinen ystävistä joka on menossa pääkaupunkiseudulle, tai ehkä koukut kulkeutuvat meille ja luovutetaan jouluna...

No, tästä aiheesta tyttäreni oli lähettänyt viestin Pentikille, että koska myyjä teki virheen, olisi ollut asiallista, että hän olisi tarjoutunut postittamaan koukut Espooseen. Ei  mitään reaktiota eikä pahoittelua. Sikäli mielenkiintoista, että tyttäreni pyrkii aina kannattamaan suomalaisia tuotteita ja  yrityksiä ja on perustanut myös FB:hen Kotimaisten tuotteiden vinkkiryhmän. 
Risukasa
Minä taas yritin kuukauden päivät vuokrata Rewell Centerin esiintymistilaa Vaasasta Joulun Tähti -konserttiin, joka meillä on ollut siellä jo muutaman kerran. Koska tilasta vastaava uusi markkinointipäällikkö ei vastannut useisiin sähköposteihin, puheluihin ja ääniviesteihin, laitoin lopulta sähköpostin hänelle ja jollekin toisellekin, ehkä esimiehelle. Kerroin, että pitkäaikainen yhteistyö käy ikäväksi, jos viesteihin ei vastata. No, vastaus tuli pikimmiten ja tila oli vuokrattavissa. Yhteistyö jatkuu. Outoa oli vain se, että kyseinen markkinointipäällikkö kirjoitti pahoittelevansa sitä, että hänellä on ollut kiire. Ja syynä ovat olleet nämä ja nämä tapahtumat, joiden järjestelyyn hänen aikansa on mennyt. Olisin arvostanut, jos hän olisi yksinkertaisesti pyytänyt anteeksi sitä että olen jäänyt vaille odottamaani vastausta. Viesti lisäsi tunnetta siitä, että en ole tärkeä asiakas. Mutta täytyy nyt vain koettaa jatkaa tästä pettymyksestä eteenpäin. Ihmiset eivät yksinkertaisesti aina onnistu.

Tänään oli päivälläkin sumua niin kuin viikon muinakin päivinä, eikä miesväki päässyt puimaan vehnää. Kun ilmankosteus lähentelee sataa, ei korjuutyö suju. Itse sen sijaan sain olla ehkä korjaamassa satoa iankaikkiseen elämään. Tässäkin työssä laaduntarkkailu on vaikeaa. Mutta aina täytyy yrittää palvella niillä lahjoilla, joita on ansiotta saanut. En väitä, että aina onnistuisin.  





tiistai 26. syyskuuta 2017

Maalla ja merellä

Rukiinoraita. Kuva: Perttu Perälä
Päivä on ollut sumuinen, mutta mieli toivoa täynnä. Puinnit ovat edistyneet ja ruis kasvaa. Puolukat ovat maukkaita ja omppusomppu herkullista. Olen päässyt yli siitä, että en saanut tänään uutta polvea. 

Kävin työmatkalla Uumajassa parin mainion työkaverin kanssa. Meillä oli kaksi seurakunnan retkikuntaa mukana: päiväristeilijät ja yön yli -risteilijät, yhteensä 45 henkeä. Vietimme Merimessua laivalla. Saimme bändiksi vaasalaisten opettajien yhtyeen Popvatkaimen. Minusta bändin nimi on hasssu siihen nähden miten hyvin se musisoi! Siinä rytmissä oli helppo laulaa messulauluja ja uskon, että Jumala kosketti rakkaudellaan meitä jokaista. 
Popvatkain. Kuva: Elisa Häggblom
Jumalan hyvyys myös laajeni joka ilmansuuntaan, sillä kukin sai halutessaan nimetä etunimeltä jonkun tai joitakin, jotka suljimme esirukouksessa Jumalan huolenpitoon. Nimiä oli miltei parisataa. Puhutteleva hetki.

Merimessu. Kuva: Elisa Häggblom
Uumajassa matkalaiset saivat halutessaan käydä Kitaramuseossa ja yön yli -retkeläiset lisäksi Kaupunginkirkossa ja opastetulla kiertoajelulla. Matkassa oli minulla paljon järjestämistä keväästä alkaen ja niinpä olin kovin huojentunut ja iloinen, kun laiva saapui onnellisesti takaisin Vaasaan ja kaikki meni hyvin. 

Uskon, että Jumala kuuli rukoukset, antoi matkalle hyvän hengen ja varjelusta. Usein saa kokea kulkevansa hyvän johdatuksen varassa. Silloinkin, kun vastustaa, saa ajatella, että vastoinkäymisistä voi vielä seurata jotain hyvää. Jopa ylinopeussakko voi varjella joltain onnettomuudelta vastaisuudessa. Olen jo saanut huomata, että polvileikkauksen siirtymisestä on seurannut monia mahdollisuuksia. Voin muun muassa toteuttaa erään työkaverini viimeisen toiveen lauantaina. 

Kiitän syksystä ja sen kauneudesta! 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei niin pahaa...

Olen niin iloinen, kun saan taas mennä hirvikärpästen luo pelkäämättä puremia. Aivan kuin olisin kaivannut hirvikärpäsiä! Siinä kävi niin, että hammas rupesi kenkkuilemaan, ja polvinivelleikkaus peruttiin tältä erää. Ensin leikataan hoidetusta hampaan juuresta pala ja kun se on parantunut, isketään polveen.

Tuntui tosi keljulta, kun tämä lopullisesti selvisi. Taas pitää orientoitua elämään uudella aikataulutuksella. Lohduttauduin sillä, että yleensä matkan mutkiin liittyy kuitenkin hyvää johdatusta. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Sitten huomasin, että saan mennä pelkäämättä sieneen ja saatanpa tänä syksynä päästä vielä karpaloonkin. Toissa iltana kävin siis poimimassa kanttarelleja ja vähän rouskuja. Tänään pyöräilin koiran kanssa kylän karvalaukkumetsikköön. 

Pienet terveet ja kiinteät karvalaukut ovat söpöimpiä sieniä. Karvarouskut olivat myös isäni herkkua ryöpättynä ja pannulla pyöräytettynä. Itse tykkään rouskuista enemmän sienisalaatissa ja niinpä suolasin tämän illan sienet. Yleensä en juuri sieniä säilö, vaan ne syödään tuoreeltaan. Nyt syödään ainakin jouluna sieniä. 

Äiti oli ennakkoluuloton, kun pani minut nuorena sienimetsään. Tytöstä polvi paranee, sillä blondini on tosi sienestäjä. Yritinkin toissa iltana soittaa hänelle saadakseni varmistusta mustavahakkaan tunnistamisessa. Mutta koska hän ei vastannut, päätin luottaa itseeni ja pilkoin vahakkaat kanttarellien sekaan. Nam. 

Kiitos sateesta, joka on kasvattanut hienoja sieniä. Mutta nyt pyydän Luojalta poutapäiviä, ettei viljasato jää peltoon! 




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Oikeassa olemisen hedelmä

Apostoli Paavali kirjoitti viisaasti galatalaisille (Gal.5), että Hengen hedelmiä ovat esimerkiksi ilo, lempeys ja kärsivällisyys. Tuollaisten hedelmien seurakunnissa ja yhteisöissä on varmasti niin hyvä ilmapiiri, että viihdytään ja ollaan. 
Jostain syystä oikeassa oleminen ei ole tärkeä ja tavoiteltava hedelmä. Ei auta kertoa, että olin kymmenen vuotta sitten oikeassa (varsinkaan jos kärsivällisyys silloin loppui ja ilo sammui). Paljon kuulee tällaista todistelua omastakin suusta.

Pakanain apostoli kirjoitti myös pahoista lihan hedelmistä. Juonittelu esimerkiksi on huonoa hedelmää, samoin kiihkoilu. Nostan nämä esiin, koska ne ovat mielestäni niin tavanomaisia ja tietyllä tavalla hyväksyttyjä. Oikeassa oleminen synnyttää mielestäni juuri juonittelua ja kiihkoilua.

Ei pidä olla niin usein oikeassa! 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Vihervarpuset

Päivällä olin messussa Ristinummella ja sain konfirmoida samalla reippaan pienryhmärippikoulun, jonka kutsuin kokoon eräästä kastejuhlasta, kun suvusta uhkasivat kummit loppua. Löytyi kristittyjä nuoria ihmisiä, joilta vain oli syystä tai toisesta jäänyt rippikoulu käymättä. Kasteperheillä on toisinaan vaikeuksia löytää kirkkoon kuuluvia ja rippikoulun käyneitä kummeja lapselleen. Kummius on kuitenkin arvossa, se koetaan tärkeäksi luottamustehtäväksi. Kummit haluavat myös olla enemmän kuin syntymäpäivälahjojen antajia: kummilapsen aikuisia ystäviä, esirukoilijoita ja hengellisiä kasvattajia. Puheet kirkon ja hengellisten arvojen kuolemasta ovat ennenaikaisia. 

Suomi on kristitty maa, ja sellaisena pysyy. Puheet islamisaatiosta ja islamin uhasta saa jättää omaan arvoonsa. Toisenväriset ja toisenuskoiset ihmiset eivät vaaranna niitä hyviä arvoja joita kristinusko edustaa, kunhan vain itse pidämme niistä kiinni. 

Kävimme äsken Vaasassa elokuvissa katsomassa Antti Tuurin romaaniin perustuvaa Ikitietä. Vaikuttava elokuva, voin sitä lämpimästi suositella. Elokuvateatterin aulassa meitä opasti oikeaan saliin todella iloinen ja ystävällinen henkilö, joka ei ollut kantasuomalainen. Mietin koska olen viimeksi tullut niin iloiseksi hyvästä palvelusta.

Elokuvan jälkeen jäin miettimään lapualaisten muilutuksia ja Stalinin tuhoisia vainoja. Mieleen tuli myös, että kansalaissodan aikana ja jälkeen ihmisiä ammuttiin hiekkakuopan reunalle omassa maassamme. Joku ihminen, lihaa ja verta, oli tuomitsemassa ja ampumassa, mielessään kenties pelko tai kosto. Historia on täynnä kauheita vääryyksiä ja järkyttävää epäinhimillisyyttä. Mistä sellainen raakuus nousee? Tulin siihen tulokseen, että kaikki raakuus ja julmuus nousee vastakkainasettelusta, kateudesta, vihasta ja pelosta. Ja viimeistään viimeinen vuosi Suomessa on paljastanut, että tällaista sakkaa on sydänten pohjalla nytkin ja se kuohuu vaarallisesti. 
Yhtenä aamuna pihamaa oli täynnä pienen pieniä vihervarpusia, jotka nokkivat koivun siemeniä. Kristityt ovat kuin tällainen varpusten joukko, ja jokainen saa luottaa siihen, että on suurempiarvoinen kuin monta varpusta, ja siksi ei tarvitse pelätä (Matt. 10:31).

Pappi jakoi elokuvassa amerikansuomalaisten Hopea-kolhoosilla kahdesti Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia. Sitä me tarvitsemme, sovitusta ja rauhaa, että osaisimme elää ja kuolla. Ajattelin, että ihmisillä on unelmia, jotka sortuvat, mutta yksi pysyy ja kestää: Kristuksen armo.

Olen Luojani pikku varpunen,
Joka päivä hän antavi einehen.
Mitä tarpeen on sen juuri
Suo Herrani laupias suuri.

(Hilja Krohn)

torstai 14. syyskuuta 2017

Voi mikä syksy

Punainen tupa edustaa sellaista turvallisuutta, jota tämä maailma ei aina anna. Maalasimme kesällä lapsenlapsen kanssa talon valkoisen leikkimökin punaiseksi. Se oli hänen väritoiveensa, joten momma marssi maalikauppaan varmoin askelin. Pidettiin sitten tupaantuliaiset, kun olin saanut lattiankin maalattua, vaikka maali ei ollut vielä ihan kuivaa. Eihän tänä kesänä ja syksynä mikään ole oikein kuivunut, kun sademittari on tämän tästä vähintäänkin puolillaan.
Tämä on kahden leikkimökin kartano. Tuo punainen leikkimökki ei ole minun vanha leikkipaikkani, vaan se rakennettiin vasta pikkusiskoilleni. Minulla oli mutakakkujen leipomispaikkana talon vanha leikkimökki, jonka jo paappani on rakentanut luullakseni Marketta-tädille. Se on yhä pystyssä ja senkin katto on jo kunnostettu. Olen mielessäni ihmetellyt, että herastuomari, jonka muistan aika patriarkaalisena ja tuimanakin miehenä, oli niin hellämielinen lapsilleen. 

Moniin kirkkoihin on rakennettu leikkipaikkoja lapsille. Laihian kirkon leikkipaikka pelasti yhden kirkkoreissun, kun lapsenlapsi pääsi putoamaan penkiltä. Lasten paikkoja on luvassa vihdoin myös Vaasaan, kun asiaa on viime vuodet pompoteltu edes takaisin. Eräs äitipastori meinasi kyllä tikahtua nauruun, kun kuuli että talousarvioon on varattu hankkeeseen nyt iso määräraha. Hän arveli, että ei tarvita niinkään rahaa kuin hyvää tahtoa.  

Meillä on nykyään myös kaksi taloa huollettavana. Italian vieraita varten siivosimme elokuussa molemmat talot ja niin löytyi kaikille nukkumapaikka. Sainkin kesällä paljon aikaan ja olen ollut siitä iloinen. Aivan kuin olisin syttynyt uuteen elämään hyvien kipulääkkeiden ansiosta.

Maanantaina lääkäri antoi vielä luvan mennä puolukkaan, kunhan varon hirvikärpäsiä, sillä mitään tulehdusta ei saa missään olla, kun polvinivel leikataan. Sainkin sitten neljä sangollista puolukkaa kolmen tunnin retkellä, ja iloitsin, että emännän talvivarastot ovat nyt valmiit, vaikka sieniä vielä tekisi mieli poimia.

Töissä on ollut tosi kiireisiä päiviä. Talon miehillä taas on ollut viime päivinä ikävää odottelua, kun ei korjuusäitä meinaa piisata. Myös syyskylvöt ovat kesken. Niinpä he lähtivät eilen vähän moottoripyöräajelulle tuulettamaan päitään. Minä taas perkasin vielä noita puolukoita metsähousut päällä ja eiköhän sieltä jostain housunlahkeesta mönkinyt syksyn ensimmäinen pureva hirvikärpänen, joka teki reikiä vatsanahkaan. Samalla kun pyydystin hirvikärpästä niskavilloista, soi puhelin. Puhelu alkoi tutuin sanoin: On tapahtunut onnettomuus... Joku oli ajanut kolmion takaa pojan päälle. Auto ja moottoripyörä menivät romuksi.
Pojan saimme kuitenkin hakea jo yöllä sairaalasta kotiin. Katsoin netistä Tilannehuonetta. Siellä kerrotaan kaikista hälytyksistä ja Koskenkorvalla oli ollut pieni tieliikenneonnettomuus. Ei oltu tiedotettu enempäää, ei sitä, että enkelit olivat kannatelleet lentävää miestä. Sen sijaan kerrottiin, että jossain palomiehet olivat pelastaneet kissan montusta ja toisaalla hevosen, joka oli tarttunut puunhaarukkaan. Eläinten hyvinvointi kiinnostaa ihmisiä ja ehkä niiden yksityisyydensuojakin on vielä vähän heikompi kuin ihmisten.

Elämä on täysin ennustamatonta ja epävarmaa. Toisaalta jokainen eletty päivä on suuri lahja, ja on paljon kiitoksen aiheita. Kiitokseen tahtoo aina sekaantua joku huoli. Kun lähdin pakettiautolla onnettomuuspaikalle hakemaan moottoripyörän raatoa, huomasin, että juurihoidettu hammas sykki inhottavasti. Tänään en ole ehtinyt asiaa ajatella ennen kuin nyt illalla. Lähetin tekstarin hammaslääkärille ja alan henkisesti varautua siihen, että tekonivelleikkaus voi taas siirtyä vähän eteenpäin. 

Mutta kaikki, niin uskon, on Jumalan hyvän johdatuksen varassa.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Piispanhiippa

Onpa ollut hienoja syyspäiviä. Minulla oli neljän päivän kuukautisvapaa kymmenen työpäivän päälle. Ensin kävimme Syötteellä mökillä. Oli tarkoitus tankata Ruskon uudella biokaasuasemalla Oulussa, mutta siihen oli tullut joku lapsentauti ja se oli kiinni. Onneksi Jepuan biokaasulla pääsi mökille asti niin ei mennyt paljon bensaa.

Nautiskelimme telttasaunasta ennen sen talvivarastoon ottamista. Kävimme kolmasti uimassa, sillä vesi oli vielä varsin uitavaa: 11-asteista. Löysin vähän tatteja, rouskuja ja kanttarelleja sekä maukkaita mustikoita. En ole sienissä enkä mustikoissa mikään erityinen poimija, joten määristä ei kannata puhua, mutta mukavaa oli kulkea kauniissa kangasmetsässä. Sunnuntai-iltana ajelimme kotiin. 

Ihanaa, että on ollut aurinkoisia syyspäiviä. Miesväki on saanut puinnit alulleen ja hyvin näyttää ohraa tulevan. Kuivaaja pohisee ja vilja tuoksuu. Nuori isäntä on myös kyntänyt siinä toivossa, että päästään vielä rukiinkylvöön. Ennenhän Pertunpäivä oli suositeltava rukiinkylvöpäivä, mutta ehkä syksyt ja lajikkeet ovat muuttuneet. Puintipellon ohi ajellessani meneillään oli pieni huoltotauko, ja sitten työt pääsivät taas jatkumaan. 


Minäkin olen tehnyt vähän syystöitä eli laittanut pariin ikkunaan sisäklasit. Saliin ajattelin laittaa vasta viikon päästä. Ikkunateippikin loppui kaupan hyllystä, ehkä sitä kuitenkin vielä jostain löydän. Metsäretkiä olen tehnyt lähimaastoon koiran kanssa. Eilen noukin käsin vähän kypsimpiä puolukoita, ja tänään löysin piispanhiippoja. Hyvä juttu, lapsena toivoin pääseväni presidentiksi, mutta ehkä minusta tuleekin piispa ja saan ruveta vaatteilla koreilemaan eli vetää hiipan päähän. Vitsi vitsi. 
Piispanhiippa on korvasienen sukua

Olen vältellyt kannanottoja kirkollisiin henkilökysymyksiin senkin takia, että en ole äänioikeutettu muuta kuin Lapuan piispanvaalissa, ja sellaista ei ole lähiaikoina tulossa. Olen kyllä sitä mieltä, että piispakunnassa, samoin kuin kirkkoherrojen joukossa, saisi olla naisilla vahva edustus. Naisilla on johtajina usein hieman erilaisia taitoja kuin miehillä, ja kirkko tarvitsee monipuolista osaamista selviytyäkseen tehtävästään. Äsken pidetyn Helsingin piispanvaalin ehdokkaita en tuntenut henkilökohtaisesti, mutta seurasin vaalia mielenkiinnolla. Nyt on sitten arkkipiispan virka täytettävänä. Pari hyvää ehdokasta jo on (Heli Inkinen ja Ilkka Kantola) ja heidän lisäkseen toivoisin ehdokkaaksi Espoon piispa Tapio Luomaa, jonka viranhoidosta olen kuullut paljon hyvää. Tunnen hänet myös seurakuntanuorten toiminnasta alkaen. 

Olen iloinen siitä, että kirkossa on niin paljon osaamista ja uskoa myös, sillä vainiot ovat vaalenneet, on korjuuaika.