Vihervarpuset

Päivällä olin messussa Ristinummella ja sain konfirmoida samalla reippaan pienryhmärippikoulun, jonka kutsuin kokoon eräästä kastejuhlasta, kun suvusta uhkasivat kummit loppua. Löytyi kristittyjä nuoria ihmisiä, joilta vain oli syystä tai toisesta jäänyt rippikoulu käymättä. Kasteperheillä on toisinaan vaikeuksia löytää kirkkoon kuuluvia ja rippikoulun käyneitä kummeja lapselleen. Kummius on kuitenkin arvossa, se koetaan tärkeäksi luottamustehtäväksi. Kummit haluavat myös olla enemmän kuin syntymäpäivälahjojen antajia: kummilapsen aikuisia ystäviä, esirukoilijoita ja hengellisiä kasvattajia. Puheet kirkon ja hengellisten arvojen kuolemasta ovat ennenaikaisia. 

Suomi on kristitty maa, ja sellaisena pysyy. Puheet islamisaatiosta ja islamin uhasta saa jättää omaan arvoonsa. Toisenväriset ja toisenuskoiset ihmiset eivät vaaranna niitä hyviä arvoja joita kristinusko edustaa, kunhan vain itse pidämme niistä kiinni. 

Kävimme äsken Vaasassa elokuvissa katsomassa Antti Tuurin romaaniin perustuvaa Ikitietä. Vaikuttava elokuva, voin sitä lämpimästi suositella. Elokuvateatterin aulassa meitä opasti oikeaan saliin todella iloinen ja ystävällinen henkilö, joka ei ollut kantasuomalainen. Mietin koska olen viimeksi tullut niin iloiseksi hyvästä palvelusta.

Elokuvan jälkeen jäin miettimään lapualaisten muilutuksia ja Stalinin tuhoisia vainoja. Mieleen tuli myös, että kansalaissodan aikana ja jälkeen ihmisiä ammuttiin hiekkakuopan reunalle omassa maassamme. Joku ihminen, lihaa ja verta, oli tuomitsemassa ja ampumassa, mielessään kenties pelko tai kosto. Historia on täynnä kauheita vääryyksiä ja järkyttävää epäinhimillisyyttä. Mistä sellainen raakuus nousee? Tulin siihen tulokseen, että kaikki raakuus ja julmuus nousee vastakkainasettelusta, kateudesta, vihasta ja pelosta. Ja viimeistään viimeinen vuosi Suomessa on paljastanut, että tällaista sakkaa on sydänten pohjalla nytkin ja se kuohuu vaarallisesti. 

Yhtenä aamuna pihamaa oli täynnä pienen pieniä vihervarpusia, jotka nokkivat koivun siemeniä. Kristityt ovat kuin tällainen varpusten joukko, ja jokainen saa luottaa siihen, että on suurempiarvoinen kuin monta varpusta, ja siksi ei tarvitse pelätä (Matt. 10:31).

Pappi jakoi elokuvassa amerikansuomalaisten Hopea-kolhoosilla kahdesti Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia. Sitä me tarvitsemme, sovitusta ja rauhaa, että osaisimme elää ja kuolla. Ajattelin, että ihmisillä on unelmia, jotka sortuvat, mutta yksi pysyy ja kestää: Kristuksen armo.

Olen Luojani pikku varpunen,
Joka päivä hän antavi einehen.
Mitä tarpeen on sen juuri
Suo Herrani laupias suuri.

(Hilja Krohn)