maanantai 30. lokakuuta 2017

Unelmia

Eilen sain olla katsomassa Laihian Nuorisoseuralla näytelmää Unelmien kesä 1917. Se oli hieno tuotos harrastajapohjalta ja tunnelmaa kohotti se, että seurantalo oli täpötäynnä katsojia. Upeita roolisuorituksia, historiaa ja tunnetta! Heikki Peltomäen käsikirjoituksessa faktaa ja fiktiota oli sopivassa suhteessa ja mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Meillä laihialaisilla on todella jotain aivan omaa kulmaa Suomen itsenäistymiseen, johon oma edustajamme senaatissa, Santeri Alkio, vaikutti merkittävästi. Myös vapaussodan ensimmäinen taistelu käytiin täällä, ja ensimmäiset uhrit annettiin, kun laihialaiset lähtivät riisumaan Hulmin venäläistä varuskuntaa aseista. Sota muuttui sitten kansalaissodaksi. Siihen paappanikin osallistui Hämeessä. Unelmien kesä vaihtui murheen vuodeksi 1918. Itsenäisyys kuitenkin säilyi ja jalostui. Näytelmä esitetään vielä kolmasti marraskuussa ja tammikuussa se on nähtävillä myös Vaasan kaupunginteatterissa.
Graafinen suunnittelu: Joonas Honkaniemi
Tänään olemme myös töissä unelmoineet työntekijöiden ja eri ikäisten seurakuntalaisten kanssa yhdessä. Unelmoimme Vaasassa jumalanpalvelusyhteisöistä, missä jokainen yhteiskunnalliseen asemaan, ulkomuotoon ja jopa kieleen katsomatta kokee olevansa arvokas ja tervetullut. Unelmoimme siitä, miten opimme tuntemaan toisiamme yhteisessä messussa, yhteisillä kahveilla ja yhteisissä ruokailuissa. Opimme tunnistamaan myös lahjoja ja ne saadaan esiin. Jumalanpalveluksiin tulee uutta iloa ja innostusta, kun teemme ja olemme yhdessä. Luulen, että myös nämä syksyn 2017 unelmat voivat kohdata ennen täydellistä toteutumistaan vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Mutta uskon, että ne myös toteutuvat, sillä unelmointi on tie muutokseen. 

torstai 26. lokakuuta 2017

Retro

Olin kolme päivää johtamiskoulutuksessa ja tänään suunnittelemassa seurakuntatyötä. Huomaan, että en ole niin uudistushenkinen kuin nuorena. Mielelläni pitäydyn vanhaan hyväksi koettuun ja turvalliseen. On kuitenkin syytä uudistua ja katsella ennakkoluulottomasti uusia mahdollisuuksia, sillä aika on muuttuvaista ja monen ihmisen elämäntapa ja arvostukset ovat erilaisia kuin omani. Myös seurakuntatyön resurssien vähentyessä on etsittävä uusia tapoja tehdä työtä.

On kuitenkin yksi asia, mikä ei muutu. Ihminen haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Voi olla, että joku mielellään vetäytyy yksinäisyyteen, mutta hänkin haluaa kuitenkin toteutua suhteessa muihin ihmisiin. Sellainen itsekin olen: rakastan metsässä rauhoittumista, mutta iloitsen, kun koen yhteisymmärrystä ja innostusta muiden kanssa. 

Kohtaamista estää usein kiire. Saatan painella huivi hulmuten tehtävästä toiseen. Voin suorittaa paljon, mutta työn ja koko elämän vaikuttavuus kärsii siitä, että en pysähdy ja huomaa. Tässä haluan uudistua. Toivoisin katsovani kohti.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hedelmistään puu tunnetaan

Lapsena sain maistaa serkun luona rivitalon pihassa luumuja, ehkä Marjamäessä tai Vuosaaressa. Oi miten herkullisia! Maku jäi mieleen ja niinpä istutin 25 vuotta sitten oman luumupuun navetan seinustalle. Siinä on ollut lämmin suojainen paikka kasvaa ja tuottaa hedelmää. Tänä keväänä kaadettiin tuo alkuperäinen puu, mutta uudet vesat ovat tuottaneet makeita Sinikka-luumuja, eikä ole tarvinnut edes paljon kiipeillä. Olen syönyt niitä viikkokaupalla aamuin illoin, ja ne maistuvat yhtä makeilta kuin lapsena.

Jeesus sanoi kenttäsaarnassaan, että puu tunnetaan sen hedelmästä. Hyvä puu ei tuota kelvotonta hedelmää eikä kelvoton puu hyvää hedelmää. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esille hyvää ja paha pahaa. Suu puhuu sitä mitä sydän on täynnä. (Luuk. 6:43-45.) 

Jos arvostelen muita ihmisiä tämän perusteella, huomaan usein, että ne jotka vaativat toisilta lain noudattamista ja muuttumista, saattavat itse käyttäytyä todella huonosti ja aliarvioida muita ihmisiä. He vaativat kuuliaisuutta Jumalalle, mutta heidän oma kuuliaisuutensa ei ole lempeää, rakastavaa ja toiset huomioivaa hyvää käytöstä. Heidän lain vaatimuksensa kumpuaa luultavasti siitä, että he haluavat kääntää katseet pois omista virheistään. Tosin joskus on niinkin, että oma rakkaudellisuus nähdään niin ylivertaisena, ettei ole varaan kuulla mitä toinen sanoo.

Jeesuksen opetus on kuitenkin tarkoitettu ensi sijassa minulle, että tarkkaisin, ovatko omat hedelmät karvaita. Suu puhuu paljon turhia arvostelevia sanoja, jotka eivät ilahduta ketään eivätkä tuota hyvää mieltä. Omaa puuta ja suuta ei pysty itse muuttamaan, mutta toivoa on. Täytyy koettaa pitää yhteys jaloon viinipuuhun, Jeesukseen. Hänestä virtaavat rakkauden lähteet ja tuottavat aikanaan hyvää hedelmää. Täytyy etsiä lämpöä ja suojaa sieltä, missä sitä on.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elämänkokemus

Olen miettinyt tänään, että meillä on työtoverien ja seurakuntalaisten kesken varsin hyvä keskinäinen arvostus ja kunnioitus riippumatta esimerkiksi iästä ja sukupuolesta. Maton alta vetäjät ovat lähes poikkeuksetta tulleet muualta ja lähteneet matkoihinsa. 

Joskus on hyvä muistuttaa itselleen, että on jo sen verran monta polkua takana, että monenlaisia taitoja, ihmistuntemusta ja elämänymmärrystä on karttunut. Jos kohtaan ihmisen, joka arvostelee ylhäältä päin, käyttää huonoa huumoria tai tekee jonkin sortin tinkiä, se on hänen häpeänsä, ei minun. Toki minullakin on vielä paljon opittavaa.

Kymmenen vuotta sitten lupauduin vaellusriparin papiksi. Ostin silloin hyvät tukevat vaelluskengät. Kerrassaan kestävät kengät! Niitä tänäänkin rasvailin mehiläisvahalla ja aurinkoisen päivän innoittamana lähdin ikiomalle suolle karpaloon. Nahkakengät ovat aivan verrattomat nevalla, missä jalkoja muuten helposti palelee. Noukin neljä litraa karpaloita ja paluumatkalla vielä omasta mäestä kopallisen suppilovahveroita. 

Jalka ei noussut kepeästi kivikkoisessa maastossa, mutta rauhallinen ja harkittu askeltaminen johtaa lopulta päämäärään. Suojavarustuksellakin on merkitystä. Oman itsetunnon suojaksi ajattelen omien vahvuuksien tunnistamista.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Hauta ja peto

Laihian metsissä voi törmätä hautaan ja petoon samalla marjamatkalla. Näin kävi viime viikon alussa, kun olimme Doran kanssa karpalossa. Menomatkalla kaarsin nevalle vähän turhan kaukaa ja satuin pronssikautiselle muinaishaudalle. Paluumatkalla oikaisin ja jouduin ensinnäkin toteamaan, että ponnistusjalka on heikentynyt sitten nuoruusvuosien pituushyppyinnostuksen: putosin syvälle nevanojaan ja mietin mahdanko saada kammettua itseni ylös. Kun sitten housut märkänä suunnistin polulle, koira jäykistyi, tuijotti metsään ja murisi kaksi kertaa tosi matalalta. Päättelin, että siellä on nyt jonkin sortin peto. En jäänyt ottamaan asiasta selvää, vaan sanoin rauhallisesti että nyt saadaankin kääntyä tästä vasemmalle. Koira seurasi hiljaa ja kiltisti. Karpaloita ei niin paljon löytynyt, mutta tehty retki on nyt mukavana muistoissa.
 
Joskus elämä tuntuu taiteilulta pedon ja haudan välissä. Monet asiat uhkaavat terveyttä tai pelottavat muuten vain. Juuri tällaisesta elämästä kertyy muistoja. Ei ole liian helppoa ja välillä upottaa.
 
Sain tänään puhuttua, vaikka ylähuuli oli vähän turpea ja suussa tikkejä eilisen hammasoperaation takia. Puhuin Jeesuksen sylistä. Siinä on turvallista olla, olipa iloinen, surullinen tai kiukkuinen. Olipa lapsi tai aikuinen. Siinä Jeesuksen lähellä on lämpöä, hyväksymistä ja rakkautta. Saa huilata pelon teillä.
 
 
 
 

 
 

 
 
 
 
 
 


 
 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Hieman pyylevä

En ole ehkä muistanut kertoa, että meillä kävi kesällä Italian vieraita, tyttären poikaystävän perhettä. He olivat vuokranneet mökin lähempää nuorten asuinpaikkaa ja saimme pitää heitä luonamme vain yhden yön yli. Kävimme tutustumassa Raippaluodon maailmanperintöalueeseen ja Vaasan kirkkoon, joka olikin kauneimmillaan eli täpötäynnä ihmisiä, kun Suomalainen messu oli juuri päättymässä. Pidämme kovasti vävykandidaatistamme ja myös suku on mutkatonta ja reipasta. 

Eilen tuli Italiasta ruoka- ja viinilähetys. Täytyy sanoa, että Berlusconi on osittain oikeassa mitä tulee ruokaan: Italia on herkkujen maa ja isännän itsensä valmistama viini, jota tuli litratolkulla, on liiankin juotavaa. Sitä tässä parhaillaan maistelen koti-Joukon tekemän salami-pizzan kanssa. 
Sain muutama viikko sitten ortopediltä epikriisin, jonka mukaan olen vähän pyylevä. Se vähän loukkasikin ja mietin, että ehkä olisi löytynyt joku neutraalimpikin ilmaisu kuvaamaan asiantilaa. Mutta ehkä tuo sana oli muistuttamassa siitä, että on syytä pitää varansa sekä italialaisten että suomalaisten herkkujen kanssa. 

Maailmassa olisi sopu ja rauha, jos aina toisimme omasta kulttuuristamme esille parasta ja etsisimme sitä myös toisista.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kirkonkukko

Huomasin eilen, että eräs nuori kirkkoherra oli järkyttynyt, kun oli huomannut, että Pietarsaaren ristikirkon katolla ei ole ristiä. Hän oli googlettamalla löytänyt vain yhden kristillisen kirkon Dubaista, jonka kohdalla tilanne oli yhtä onneton. On se kamalaa, kun kirkon katoilta ristitkin raastetaan maallistumisen edetessä! - PIetarsaaren suomalaisessa seurakunnassa on naiskirkkoherra, ja minulle tuli huoli, että Lotta-parkaa syytetään nyt ristin alasottamisesta. Siksi pureuduin jälleen kerran kirkonkukon historiaan. 

Koetin pastori-kollegaa rauhoitella, että näitä ristittömiä kirkkoja on Suomessa ja ympäri maailmaa pilvin pimein. Alatornion kirkossa on ollut kirkontornissa jopa lohikäärme ristin sijasta. Luettelin ristittömiä kirkkoja 1300-luvulta lähtien. Kirkkoherra ei kuitenkaan vakuuttunut perusteluistani eikä nettilinkeistäni, vaan tuntui olettavan, että monista Suomen harmaakivikirkoista, joita esittelin, on risti poistettu modernisaation seurauksena. Minun olisi pitänyt todistaa hänelle, että niissä ei ole alunperinkään ollut ristiä. Mielestäni todistustaakka on kuitenkin sillä, joka olettaa, että ristit olisi museoviraston valvomista rakennuksista raastettu alas. 

Mietin tänään karpalosuolla, että miestäni ja minua yhdistää myös sellainen omituisuus, että olemme kumpikin kasvaneet kirkonkukkojen alla. Sekä Kuortaneella että Laihialla kirkon tornissa komeilee kukko.  
Laihian kirkonkukko

Laihialle piti tulla 1700-luvun lopulla kivikirkko, ja rakennusmestari Riif oli piirtänyt sen torniin kukon. Laihialaiset riitelivät aika kauan kirkon paikasta, ja lopulta 1800-luvun alussa toteutettiin ristinmuotoinen puukirkko. Sen piirustuksissa kirkontornissa oli risti, mutta laihialaiset halusivat kukon niin kuin Munsalan kirkontornissakin on. (Kaisa Ikola, Puoli vuosituhatta Laihian seurakunnassa.) 

Kirkonkukko on valvomisen ja uskon symboli. Se muistuttaa kukosta, joka kiekui Pietarille ja herätti huomaamaan, että petit lupauksen, jonka Jeesukselle annoit. Se sai Pietarin itkemään, mutta myös kokemaan armon. Kukko muistuttaa meitä, että emme antaisi pelolle valtaa, vaan pysyisimme Kristuksen omina. 

Wikipediassa on artikkeli, jossa väitetään, että paavi olisi määrännyt 800-luvulla, että jokaisen kirkon katolla tulisi olla kukko. Paaviahan pidetään Pietarin seuraajana, joten ehkä kukko tuntui silloisen paavin mielestä läheiseltä ja tärkeältä. Onkin hyvin luontevaa, että katolisella ajalla rakennetun Siuntion Pyhän Pietarin kirkon ja sen kellotapulin katolla on kukko. 

Erityisesti Ranskassa kirkonkukkoja on paljon. Se taas johtuu siitä, että Ranska oli Rooman valtakunnan aikaan Gallia. Roomalaiset kutsuivat kelttejä  nimellä galli, joka on kukko-sanan monikkomuoto. Gallialaisten tunnukseksi tuli kukko. Ranskasta kirkonkukkoperinne siirtyi myös mm. Kanadan Quebecciin, missä on vahva ranskalainen kulttuuri.

Ei sillä ole niin väliä onko risti katolla vai päätykolmiossa, kirkon muodossa vai kellotapulissa. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että risti on piirretty kasteen hetkellä otsaani ja rintaani, eikä sitä voi pestä pois. Minut on merkitty Jeesuksen omaksi ja hänen omanaan tahdon elää ja kuolla. Risti muistuttaa, että minut on kutsuttu rakastamaan lähimmäistä ja seuraamaan Kristusta myös kärsimyksessä.