Hauta ja peto

Laihian metsissä voi törmätä hautaan ja petoon samalla marjamatkalla. Näin kävi viime viikon alussa, kun olimme Doran kanssa karpalossa. Menomatkalla kaarsin nevalle vähän turhan kaukaa ja satuin pronssikautiselle muinaishaudalle. Paluumatkalla oikaisin ja jouduin ensinnäkin toteamaan, että ponnistusjalka on heikentynyt sitten nuoruusvuosien pituushyppyinnostuksen: putosin syvälle nevanojaan ja mietin mahdanko saada kammettua itseni ylös. Kun sitten housut märkänä suunnistin polulle, koira jäykistyi, tuijotti metsään ja murisi kaksi kertaa tosi matalalta. Päättelin, että siellä on nyt jonkin sortin peto. En jäänyt ottamaan asiasta selvää, vaan sanoin rauhallisesti että nyt saadaankin kääntyä tästä vasemmalle. Koira seurasi hiljaa ja kiltisti. Karpaloita ei niin paljon löytynyt, mutta tehty retki on nyt mukavana muistoissa.

 

Joskus elämä tuntuu taiteilulta pedon ja haudan välissä. Monet asiat uhkaavat terveyttä tai pelottavat muuten vain. Juuri tällaisesta elämästä kertyy muistoja. Ei ole liian helppoa ja välillä upottaa.

 

Sain tänään puhuttua, vaikka ylähuuli oli vähän turpea ja suussa tikkejä eilisen hammasoperaation takia. Puhuin Jeesuksen sylistä. Siinä on turvallista olla, olipa iloinen, surullinen tai kiukkuinen. Olipa lapsi tai aikuinen. Siinä Jeesuksen lähellä on lämpöä, hyväksymistä ja rakkautta. Saa huilata pelon teillä.