keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Tuuletusta

Koska koira ei ollut kotona, jouduin sunnuntaina ulkoiluttamaan itse itseäni. Kävin Vaasan kirkossa messussa, koska siellä tapaa aina tuttuja. Huomasin nimittäin jo torstaina tikkienpoistossa, että minulla on hieman sosiaalista vajetta: papatin hoitajille koko ajan kuin papupata. Harjoittelija piti jo ovea auki käytävään ja yhä vain puhetulva jatkui. No, puhetta riitti myös kirkkokahveilla hyvässä seurassa. Tunsin että sain oikein tuuletettua itseäni. Tuomiosunnuntai kävi toteen positiivisessa mielessä.

Maanantaina tuuletin Vaasassa myös rintojani, sillä oli tullut kutsu mammografiatutkimukseen. Onneksi muistin sen yöllä, olisi voinut unohtua, kun ei tule katsottua kalenteria joka päivä. Autolla ajo sujuu jo vaivattomasti. Piipahdin myös Lähetyssopessa viemässä muutamat sukat ja ostamassa jotain pientä. Sielläkin oli tuttu myyjä ja mukava oli rupatella.

Eilen oli tarkoitus käydä vain kirjastossa ja kirpparilla, mutta tekstiviesti muistutti tapaamisesta pankilla. Niinpä sosiaalista elämää on ollut tällä viikolla suorastaan yli tarpeen. Onneksi myös koiruli tuli eilen kotiin hiihtoretkiltään ja on tänään taas ulkoiluttanut minua raikkaassa ilmassa. Se käyttäytyi mallikkaasti ja pongimme ennätysmäisen neljän kilometrin lenkin potkupyörällä. 

Kovin kiireistä sairausloma on. En ole ehtinyt joka päivä tehdä kaikkia kolmea jumppasarjaa, koska olen nostanut matonkudetavoitetta yli 1,5 kg:n/päivä ja opiskellut myös johtamistaitoa. Luulen, että voin hyvällä omallatunnolla pitää kudehommista jonkinlaisen joulutauon. Moisen pölyurakan jälkeen myös tuvan tuulettaminen on tarpeen.
Joskus kun onnistuu tai voittaa, tuuletetaan. Siksi minäkin varmaan nyt näin tuuletan. Öisin on vielä tukalia hetkiä, mutta moni asia on hyvin!  Nautin siitä, että on aikaa ajatella ja levähtää ja tehdä niitä vaatekaappien siivouksia, joihin energia ei ole työelämän ohella riittänyt. Työ ja kipu ovat vieneet paljon energiaa.

En ole koskaan ollut kovin aktiivinen rukoilemaan paranemista: että migreeni helpottaisi tai polven nivelrikko korjautuisi. Kerran suorastaan kielsin erästä herttaista seurakuntalaista rukoilemasta pääni paranemista. Olen ajatellut, että kivulla ja sairaudella on oma viestinsä ja oma merkityksensä. Uskon kyllä, että vieläkin voi tapahtua ihmeitä. Mutta mihin asiaan kukin eniten ihmettä tarvitsee? Hengen tuuli puhaltaa joka tapauksessa missä tahtoo, enkä pysty sitä määräämään.











lauantai 25. marraskuuta 2017

Kierrätystä

Tiistaina oli paitapäivä, keskiviikkona lamppupäivä, torstaina lakanapäivä, perjantaina kalsaripäivä ja tänään farkkupäivä. 

Teetin kymmenisen vuotta sitten tupaan räsymatot omista kuteista Kurikan lähetysmummoilla. Kutojilla oli paljon sekä hyvää tahtoa että ikää. Mieheni sanoi heti, että meidän äitiemme kutomat matot ovat eri kaliiberia. Lähetysmummojen matot ovat vähän flesuuset ja paikka paikoin trikoo vedättää mutkalle. Niinpä on aika vielä kerran ponnistaa. Räsymatot ovat ainoat oikeat matot vanhaan tupaan ja sitä paitsi kierrätys on nyt muotia. Itse en osaa matonkutomisen jaloa taitoa, eikä ihmisen tarvitse kaikkea opetellakaan. Löysin Jalasjärveltä käsityöihmisen, joka lupasi kutoa minulle uudet matot. 

Kudetta olisi hyvä oll 50-60 kg. Aloitin matonkuteitten leikkaamisen jo viime viikolla. Ensimmäisten joukossa leikkasin kuolleen sisareni oranssinkirjavan paitapuseron, josta olen kerran kirjoittanut runon. Olen sitä paljon pitänyt ja se on tuntunut iholla rakkaalta. Maanantaina vanhojen työhousujeni lahkeen saumasta pemahti olkisilppua ja muistelin karja-aamuja. Olin haistavinani myös navetan tuoksun, vaikka olin pessyt työvaatteet kuudessakympissä.

Tiistaina leikkasin isän paitoja. Jotkut kesäpaidat olivat hyvin ohutta ja pehmeää materiaalia. Muistelin, miten isä helposti hikosi kesällä ja tuli auringossa ruskeaksi kuin papu. Hän veti mielellään päälleen keveitä paitoja ja silitti ne itse, jos oli tarpeen. Nyt ne saavat vielä uuden arvokkaan elämän Naskalin räsymatoissa. Jotkut hyvät paidat ja päällystakit vien  diakoniavastaanotolle. 

Keskiviikkona kävimme Tampereella. Polvi jaksoi ihmeen hyvin matkustaa. Saimme vihdoin noutaa entistäjältä kamarin vanhan kauniin lampun. Samalla ostin erään antiikkivalaisimen, jossa on viisi matalaa keltaista kuupaa. Se oli kiinnittänyt huomiota jo ensimmäisellä käyntikerralla. Se muistuttaa talon vanhaa lamppua, jonka veli sai perinnönjaossa. Lampun arvo oli vähän noussut sitten viime Tampereenreissun, kun liikkeen omistaja epäili sitä Paavo Tynellin suunnittelemaksi Taito-valaisimeksi, vaikka siitä ei leimoja löytynytkään. Olen joka tapauksessa tyytyväinen kauppaan. Lamppu ei vielä ole katossa ihailtavana, mutta pian on. 

Oli tarkoitus viedä Tampereelle entistettäväksi eräs valaisin, jonka äiti ja isä ovat saaneet häälahjaksi. En kuitenkaan viitsinyt, kun entistäjä on niin kiireinen. Mietin että siinä menee pian vuosi ennen kuin saan sen takaisin. Valaisimesta ovat kuupat menneet joskus rikki ja olemme isännän kanssa viritelleet sen salin kattoon erilaisin varjostimin. Kotiin tultua keskiviikkona löysin samanlaisen lampun  nettitorilta ja kuupat olivat ehjät. Hinta vaikutti kohtuulliselta, kun kyseessä on kuitenkin Taito-valaisin. Niinpä päätin tehdä siitäkin kaupat. Opin nimittäin perikunnan kanssa irtaimistoa jakaessani, että arvokkaimpia ovat esineet, joihin liittyy kertomus. Meillä oli veljen ja veljenpoikien kanssa mukavaa, kun niitä kertomuksia jaoimme. Äidin ja isän häälahja, joka on valmistettu pula-ajan materiaaleista: siinäpä kertomus. 

Torstaina revin kuteiksi vanhoja lakanoita.Tavoitteena on nimittäin saada joka päivä kasaan ainakin kilo kudetta, ja torstain tinkinä oli myös menetetty keskiviikko. Lakanoista saa kudekeriä kaikkein nopeimmin. Kyllä laihialaisuus on totta, niin haperoita olivat kankaat. Luulen kuitenkin, että se mikä on elämän pehmentämää eikä näytä oikein miltään, saattaa oikeassa paikassa olla juuri sitä mitä tarvitaan. 

Kalsaripäivä oli kaikkein ahkerin, sillä kalsarit ovat keveitä ja niiden leikkaaminen on työlästä. Olin kuitenkin niin koukuttunut työhön, että selvitin puolitoista kiloa pehmeitä ja lämpimiä puuvillakerrastoja. Tänään on sitten ollut farkkujen vuoro: reikäisten ja vaalenneiden. Niissä on ollut leikin, kiireen ja työn muistoja. Rakastan tällaista pysähtymistä. 

Koira on pitänyt huolen siitä, että olen välillä lähtenyt muistojen pölystä haukkaamaan happea. On ollut riemullista potkia potkupyörällä kylänraittia. Olen ajanut ensimmäiset kilometrit myös autolla, kun kävin irroituttamassa polvesta 41 niittiä. Uskon, että polvesta tulee hyvä, samoin matoista. Monessa asiassa olen muiden työn varassa. 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Voi mua pientä raukkaa

Olen ollut huomaavinani, että suurimman suosion saavat tekstit, joissa on mukana jotain elämän varjopuolta. Niinpä päätin tänään kertoa, että hyvin alkanut polven toipuminen on kohdannut vastoinkäymisiä, onneksi ei kuitenkaan kovin vakavia. Kun tunto alkoi operaation jälkeen palailla jalkaan, tunsin heti kipua alaselässä ja sainkin heräämössä ja osastolla hyvää kipulääkitystä. Arvelin, että kipu antaa periksi, kun pääsen liikkeelle. Luulin sen johtuvan siitä, että lihakset ja jänteet kiristävät, mutta ehkä iskiashermo onkin saanut jonkun tärskyn puudutuksessa.

Ja taas ajattelen isää. Hänellä oli kovaa selkäkipua niin kauan, että hän ei enää erottanut tuota normivaivaa syöpäkivuista. Moitiskelin kovien kipulääkkeiden käytöstä tietämättä, että hän tarvitsi troppinsa.

Yhtenä iltana, kun voimistelin, polvitaipeen taakse tuli kova kiputila, joka väännätti jalkaa koukkuun. Samalla selkäkipu vahvistui. En tiedä liittyvätkö ne yhteen ja onko tämä nyt sitä issiasta, mutta nämä vaivat yhdessä ovat tehneet nukkumisesta hyvin kivulloista. Paljon hauskempi on olla pystyssä, tikuta sukkaa tai leikata matonkuteita.

Päivärytmini on hyvin säännöllinen. Aamupäivällä teen voimistelusarjan, leikkaan kuteita ja koira käy vinkumassa, että mennään jo. Sitten otan isältä perityn mainion tuplapotku-rollaattorin ja käyn lenkittämässä koiraa pari kilometriä. Se on hauskaa. Lounaan jälkeen voimistelen, luen pari lukua johtamistaitoa ja leikkaan taas kuteita, kunnes koira vaatii ulos. Sitten kudon sukkaa ja katson telkkaa. Iltavoimistelun jälkeen luen vähän. Yöllä käyn lähinnä verryttelytarkoituksessa vessassa noin viisi kertaa ja välillä haen kylmäpussia. Jokainen kääntyminen ja tyynyjen uudelleenasettelu jalkopäähän on totista työtä ja tuskaa. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen tähden herään mielelläni uuteen päivään. 

Tähän päivään toi vaihtelua piipahdus Vaasassa. Kävimme lounaalla, ja tuntui mukavalta paitsi poistua kotiympyröistä, myös huomata, että autoon ahtautuminen on jo paljon helpottunut. Eteenpäin mennään. Askel taakse mutta kaksi eteen.

Luin vasta ilmestyneen kirjan myötätunnosta työelämässä. Olen kokenut, että blogini lukijat ovat hyvin myötätuntoisia ihmisiä. Sen sijaan mietin, että omalla työpaikallani voisin ainakin omalta osaltani olla edesauttamassa kulttuuria, missä työtoveri saa olla paitsi asiantuntija, myös inhimillinen ihminen. Ja sen saa sallia myös itselleen. Olen kokenut hyvin merkittävänä sen, kun työtoveri on kuullut joskus huoliani tai myötäinnostunut samoista kehittämisideoista. Työpaikan uudet pastorit ovat olleet tässä suhteessa aivan esimerkillisiä! Oikeastaan on vähän ikävä töihin, vaikka kyllä minä tämän virkavapaan tarvitsen ja ansaitsen. 

maanantai 13. marraskuuta 2017

Ortopediaa

Tämän päivän lehdessä on juttua, että Vaasan keskussairaala on tehostanut tekonivelleikkauksia. Näin on, olen sen nyt saanut henkilökohtaisesti kokea. Ensimmäinen polven leikkausaika annettiin syyskuun alkupuolelle, mutta sitä jouduttiin siirtämään kahdesti hampaan takia. Pääsin suupolille ja leuasta leikattiin kysta. Sain sitten polvileikkausajan jo vajaan kuukauden päähän hammasoperaatiosta, viime viikon torstaille. 

Torstaina ajattelin paljon isää, jonka kivut kävivät vuosituhannen alussa sietämättömiksi eikä hän jaksanut enää odottaa, kun kutsua polille ei ensin kuulunut, ja sitten leikkausjono oli lähes vuoden mittainen. Hän leikkautti omalla kustannuksella ensin lonkat ja sitten polvet Ortonilla, maksaen molemmista operaatioista pikkuauton hinnan. Ensimmäisestä leikkauksesta hän kotiutui veljeni Audissa ja kyyti oli ollut kovin kivuliasta. Toisesta leikkauksesta hän sai asianmukaisen paaritaksikuljetuksen. 

Hän teki sitten kunnalle anomuksen, että jos kunta voisi kustantaa näistä yksityispuolen leikkauksista sen verran kuin joutuisi maksamaan sairaanhoitopiirille. Vastaanotto oli tyly, vaikka hän sanoi ajatelleensa niitä vanhuksia, jotka kituvat jonoissa ja joilla on pienet eläkkeet. Luin sitten isän papereita, enkä oikeastaan ihmetellyt, että hoidon tarvetta ei oltu katsottu kovin kiireelliseksi. Hirtehiseen tapaansa hän oli kehuskellut lääkärille, että ei enää kykene metsätöihin entiseen tapaan. Ikää oli kuitenkin silloin jo 75 vuotta, joten metsätöitä saikin vähentää. 

Eräänä juhannuksena isä kaatui ja lonkka murtui, toinen lonkka jouduttiin uusimaan. Se tehtiin Tampereella Coxassa. Meitä jännitti, miten sydän kestää leikkauksen. Isä tuumasi, että se oli Ortoniin verrattuna sellainen konisairaala, leikkaavat konitohtorit juttelivat niitä näitä, kun tekivät tärkeää leikkausta. Kysyin, annoitko palautetta. Hän sanoi, että en sentään, kyllähän sairaaloiden kanssa kannattaa kuitenkin pysyä väleissä, kun ei tiedä mitä tulee. 

Nyt Vaasan keskussairaalassa on monta leikkaavaa ortopedia, ja jonot on saatu lyhyiksi. Ei tarvinnut kitua jonossa. Näitä ajattelin ja päätin, että olen reipas ja kuuntelen tyynesti leikkaavien ortopedien jutut ottamatta enempää rauhoittavia. Pelkään tokkura-aineita, kun saan niistä helposti pahoinvointia. Headsettia ei saatu toimimaan, joten en voinut kuunnella radiota. Aikamoinen pulina leikkaussalissa olikin, ja tietysti taltan, vasaran ja sahan ääniä, kun puudutettua jalkaa operoitiin. Palaneen käry leijaili nenään. Yhdessä nurkassa pulisi keskenään anestesiaosasto, toisessa hoitajat. Ortopedit juttelivat ainakin siitä onko tullut käytyä Billy Elliottia katsomassa. Huikkasin, että Mun Pohjanmaa on paljo paree, mutta eivät noteeranneet. Jos oikein ymmärsin, odottelivat vielä parempia tekoniveliä alkuvuodesta ja sanoivat, että vaihdetaan sitten tammikuussa uusi. Se kuulosti asiattomalta, mutta ehkä kuulin väärin tai huumorintajuni arvioitiin paremmaksi.

Julkisen internetpalautteen antamisessa pitää olla varovainen, sillä voi olla että on väärässä. Hiljakkoin olin, kun moitin, että Pentik ei ollut vastannut asianmukaisesti tuotevalitukseen. Kyllä se oli vastannut ja hoitanut asian ihan hyvin, mutta sähköposti oli jotenkin jäänyt muiden alle ja löytyi vasta myöhemmin. Ja tosiaan, saatan joutua turvautumaan vielä useinkin samaiseen sairaalaan.


Mulla on kaikkea tarpeellista
Olen tyytyväinen hoitoon Vaasan keskussairaalassa. Sain hyvän kivunlievityksen ja omankielistä palvelua koko ajan. Mutta ainakin yhdessä asiassa olisi tuolla leikkaustiimillä parannettavaa. Uskallan sen sanoa pelkäämättä, että joudun sairaalan kanssa huonoihin väleihin. Olisi mukava, jos leikkaavat henkilöt tulisivat jotenkin selkeästi sanomaan, että päivää, olen se ja se ja leikkaan parinkymmenen minuutin kuluttua oikean polvesi tai avustan tässä leikkauksessa. Tai että minä olen sinun omahoitajasi ja katson että kaikki on hyvin ja jos on jotain ongelmia, nosta kättä tai huuda. Minusta tämä potilaan kohtaaminen oli keskussairaalan sydänosastolla reilumpaa ja parempaa ja siellä tiimi teki koko ajan vahvasti yhteistyötä. Siitä jäi tosi positiivinen mieli. Nämä ovat varmasti sellaisia työkulttuuriasioita, joita saan omallakin työpaikalla miettiä. Se mikä on jollekin rutiinia, on toiselle elämän suurimpia asioita.

Isän esimerkkiä noudattaen päätin lähteä heti leikkauspäivänä sisukkaasti rollaattorilla vessaan. Seuraavana päivänä kävelin kepeillä ja fysioterapeutit antoivat kannustavasti hyvää opastusta kuntoutukseen. Lauantaina jo pääsin kotiin. Sunnuntaina ulkoilutin koiraa isältä perityllä rollaattorilla, isänpäivän kunniaksi. Enpä olisi uskonut, että toipuminen lähtee näin nopeasti käyntiin. 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Pahuuden voittaminen

Äidin serkku Vieno asui ystävänsä Esterin kanssa Orismalassa. Kaksi uskovaista ystävystä, joiden kodissa oli hyvä vierailla. Esteri kattoi pöydän koreaksi ja Vieno näytti puutarhaa tai soitti saksalaista pianoa, jossa oli kaunis tumma sointi. Kun Esteri jo läheni sataa vuotta, hänellä oli tosi kova päänsärky koko ajan. Hän ei enää jaksanut keittää kahviakaan ja elämä näytti tuskaiselta. Mutta hän sanoi aivan suoraan, että haluaisi silti elää eikä vielä ikävöi taivaaseen. Minullekin on käynyt niin, että mitä vanhemmaksi on saanut elää, sitä paremmalta elämä maistuu.

Uskon, että taivas on, mutta se mitä maan päällä tapahtuu, tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Kunpa ihmiset osaisivat olla vieraanvaraisia, sanoa toisilleen hyviä sanoja ja antaa kukkasia. Voisi vaikka haudanhoito sitten jäädä vähemmällekin. 

Äidille ja isälle perhehauta oli kuitenkin tärkeä, ja siksi hain pari viikkoa sitten palleroporonjäkälää sieltä, mistä isäkin sitä joskus haki: Metsästä, joka on nyt minun. Tänään olimme myös iltakirkossa, kun isälle sytytettiin kynttilä muiden vuoden aikana kuolleiden kanssa. Sekin oli sellainen rituaali, josta sanoin, että ei näistä tarvitse mitään pakollista kuviota tehdä - minua voi sitten muistella kotonakin, tai metsässä. 
Vapaussodan risti on paikallaan

Tärkeintä tässä pyhäinpäivässä on kuitenkin ollut se, että olen lukenut ja jopa kirjoittanut puhtaaksi isänisän herastuomari Eemeli Rinnan muistelmat vapaussodasta: Laihian äijäkomppania koulutuksessa ja vapaussodassa 1918. Kirjoituksen ovat tarkastaneet ja tiedoillaan täydentäneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala. Saatan sen joskus julkaista kokonaankin.

Muistan paapan vähän patriarkaalisena miehenä, joka saattoi sanoa pahastikin. Hän myös antoi minulle kerran luuknapin, kun erehdyin lapsena näyttämään napaani. Hän puuhaili usein pajassa tai höyläpenkkinsä äärellä. Kerran hän pyysi minua painamaan palkeita, mutta en ollut siinä tarpeeksi hyvä. Joskus hän soitti harmonilla virsiä tai kuunteli levysoittimelta tiettyä hengellisten laulujen levyä. Vanhuksena hänen kuulonsa huononi. Hän kuitenkin halusi kuulla aina luettavan samasta hartauskirjasta, missä oli radion aamu- ja iltahartauksia. Minulla oli siihen työhön riittävän voimakas ääni. 

Paapan kirjoitus osoitti, että hänellä oli sydämen sivistystä. Mitään sotaintoilua ei ollut, mutta perheellisistä miehistä koottu reservikomppania joutui tiukkoihin paikkoihin Hauholla ja Iso-Evolla. Vihollisia oli monin verroin, ja heillä oli hyvä aseistus. Ensimmäisestä pahasta paikasta miehet pelasti taiteilija Lennart Segerstråle, joka toimi silloin komppanian päällikkönä ja tuli vapaaehtoisten joukon kanssa pelastamaan Laihian miehet motista. Segerstrålen alttaritaulua Lasaruksen kuolleista herättämisestä katselin tänään sillä silmällä, miten paljon se on paappaa puhutellut.

Paappa kuvasi myös tunteita, hetkiä jolloin kyynel puristui silmäkulmasta kotoväkeä hyvästellessä tai kun nähtiin rauhallisen, sodan ja väkivallan vastaisen kirjailija J. Nikkisen käyvän syöksyyn henkensä edestä, maan vapauden puolesta. Jo alkumatkasta äijäkomppanian miehet miettivät sodan syitä ja tulivat siihen tulokseen, että näyttää olevan seutuja, joissa on vain tönöjä ja herraskartanoita, sekä tönöjen ja herraskartanoiden asukkaita, jotka suhtautuvat niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin. On kuitenkin tultu tilanteeseen, missä syiden löytäminen ei enää auta. 

Hauholla yhdeksän laihialaisen, parin vimpeliläisen ja kahden jurvalaisen reput jäivät vihollisille, kun miehet lähtivät partiotalosta äkkiä ensimmäiseen kovaan koitokseensa, missä toinen jurvalaisista kaatuikin. Myöhemmin rintamalinjat olivat niin lähellä, että punaiset huutelivat: Tulkaa saatanat Laihian lahtarit hakemaan reppunne pois. Repuissa oli kuulemma hyvät eväät, mutta siinä tilanteessa ei ollut väliä, joutivat saada niistä hyvät sapuskat. 

Sodan sitten kallistuttua lopuilleen partioitiin metsiä Hämeenkosken Etolassa ja otettiin vankeja. Paappa kirjoittaa: Olihan se kohtalon sattumaa, kun muutaman miehen kanssa kuljetimme metsästä noutamaamme noin satapäistä joukkoa suojapaikkaan, joukon suurimmalta osalta ollen niitä vihollisiamme, jotka kyselivät, olemmeko me kuljettajat niitä Laihian miehiä, jotka olimme Hauholla. (Repuissamme kun oli nimet paikkakuntineen.) Olisi luullut, että kiristämme hampaitamme ja olemme nyrkit pystyssä. Itsensä, paremmin sanoen itsessään olevan pahan, näytti tässä tilanteessa voittavan, kun heidät oli jo tehty vaarattomiksi. Ei enää vihalle ylivaltaa, vaikka se taisteluissa kuuluukin sen ominaisuuksiin. Ei siis enää voinut vihata, surkutella vain.

Niin laajasti kuin Hämeen rintama-alueita jouduimme patikoimaankin, joutui ajatuksissamme kysymyksenalaiseksi, mitä me olisimme, jos olisimme eläneet ja kokeneet kaikki ne elämykset, mitkä heillä elinaikanaan on ollut, niin kuka tietää, mitä olisimme? – Surkuteltavalla tavalla vain maailman parantajain harhaan johdettua joukkoa sopimattomine menetelmineen?


Tuntui hyvältä lukea tuosta, että paappa oli koettanut painaa alas itsessään olevaa pahuutta ja kostonhalua. Hän ymmärsi, että punaisilla oli ollut oma elämäntaustansa, jonka tähden tähän kauheuteen oli ajauduttu. Olen myös iloinen siitä, että paappa ei joutunut siihen häpeälliseen työhön, missä vankeja teloitettiin armotta ja monin paikoin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Hän sai tulla kotiin ja ajatella, että oli tehnyt sen, mikä oli välttämätöntä Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Niin kuin olikin. 

Esivanhempamme, jotka taistelivat kenties eri puolilla rintamaa, jokainen toivoivat jotakin parempaa ja lopulta me olemme saaneet hyvän maan. Sitä parempana se pysyy, mitä useampi koettaa painaa alas pahuuttaan ja pyytää Jumalalta sitä pyhyyttä, joka on valmis kärsimäänkin toisen puolesta. 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Vaaroja tiellä

Eräs Rölli-peikon laulurepertuaarin suosikkibiisini on: Tänään kun mä menin kauppaan niin multa unohtui muistilista - on elämä niin vaarallista. Viime päivinä olen saanut huomata, että totta tosiaan, elämässä on monenlaisia vaaroja.

Havahduin seurakunnan suunnittelupäivässä siihen, että EU:n tietosuojalainsäädäntö edellyttää, että en säilyttele henkilöluetteloita ja henkilötietoja työpöydällä, tietokoneen kovalevyllä tai sähköpostissa. Tarpeettomat ilmoittautumisluettelot yms. on poistettava, kun niitä ei enää tarvitse. Ymmärsin heti, että minulla on paljon siivottavaa siellä ja täällä. 

Töissä ehdin putsata palvelimia ja kun innostuin, jatkoin vapaapäivinä kotona sähköpostin siistimistä. Istuttuani kaksi päivää kannettavan kanssa suosikkinojatuolissa olin saanut poistettua pari gigatavua sähköposteja. En malttanut poistaa kaikkia, vaan säästin yli yhden gigatavun verran sähköisiä kirjeitä, jotka liittyvät henkilöhistoriaani. Sitähän pelätään, että meistä ei jää mitään jälkeä, kun ei enää paperikirjeitä kirjoiteta.

Lueskelin mm. kiinnostuneena kymmeniä tuhansia posteja, jotka liittyivät Lähetysjuhlien 2014 järjestelyihin, enkä enää yhtään ihmetellyt miten siinä oli niin iso työ. Olin juhlien pääsihteeri ja koetin koordinoida ja auttaa toimikuntia ja Suomen Lähetysseuran työntekijöitä heidän työssään. Oli pääosin asiallisia, mukavia, kannustavia ja jopa hauskoja viestejä, mutta myös sitä varjopuolta: väärinymmärtämisiä, jotka olivat aiheuttaneet purevia heittoja. Olin niihin vastaillut maltilla ja annoin itselleni siitä tunnustusta. Pohdiskelin, voisiko jotkut isot juhlat tänä päivänä järjestää vähän niin kuin Laihian Herättäjäjuhlat 1994: kohtaamalla kasvokkain tai puhelimessa. Sähköpostin hyvä puoli on, että jää dokumentti, mutta viestitulvan hallinnoiminen on iso työ.

Eilen iltapäivällä sain työn valmiiksi ja nousin nojatuolista. Vihlaisi, selkä oli jäykkä kuin heinäseiväs. Istuminen on todellakin vaarallista! Lähdin kirkolle hoitelemaan asioita, mutta selkäkipu vain paheni. Yrittelin uimaan, mutta uin kai liikaa, sillä selkä oli illalla kuin tulessa kipulääkkeistä huolimatta. Menin ennen iltauutisa sänkyyn. Puolen tunnin välein piti tehdä kivulias kääntymisoperaatio. Välillä makasin kovalla lattialla, kun se tuntui paremmalta. Kaunis kuutamo. Mietin onko minusta tänään töihin.

Aamulla otin troppia ja lähdin liikkeelle. Onneksi sain olla kotona aamupäivän ja kävellä hiljakseen. Sitten hautajaisiin ja piispanmessuun Vaasan kirkkoon. Päivän mittaan olo on helpottanut. Kun lähdin piispanmessun iltapalalta, joku juoksi perään ja kertoi murheensa. Sitten hän sanoi kahteen kertaan, että aja varovasti ja varo hirviä! En tuota sen enempää ajatellut. Ajelin rauhallisesti, kaasuautolla on mukava ajella vähän alle rajoitusten niin ei tarvitse käydä niin usein kaatopaikalla. Vähän ennen kotipitäjän rajaa joku liikahti penkassa. Hirvi oli nousemassa autoni eteen. Väistin vasemmalle ja hirvi kai pysähtyi. Merkillinen  varjelus ja merkillinen vaaranpaikka, sillä enpä olen ennemmin nähnyt hirveä tuolla matkalla!

Ajattelen, että hyvän sanominen ja toivottaminen oli kuin esirukous. Koen, että Jumala vahvistaa uskoani ja toivoani tällaisissa elämän pienissä ihmeissä. Sanankuulijana olen aika onneton. Piispan puheesta jäi mieleen oikeastaan vain se, että on taisteltava, ei toisiamme vastaan, vaan kristittyjen yhteyden puolesta. Se on kai käytännössä sitä, että koettaisi opetella ymmärtämään toista ja etsimään sitä, mikä yhdistää.