torstai 28. joulukuuta 2017

Byrokratia

Suomessa on monia varsin hyvin säilyviä perinteitä ja viime viikkoina olen miettinyt, että yksi niistä on byrokratia. Se luultavimmin periytyy tsaarinvallan ajoilta asti, eli sitä on nyt uskollisesti vaalittu yli 100 vuotta itsenäisessä Suomessa.

Näihin aatoksiin tulin, kun kesältä saakka on tehty perinnönjakoa, ja allekirjoitettu uudestaan ja uudestaan samantapaisia papereita. Yritin saada lainhuudatusta kiinteistölle, joka testamentissa oli minulle osoitettu. Kukaan ei ole testamenttia kiistänyt ja asiaan liittyviä papereita sekä jakokirjat on jo kahdesti tai kolmesti aiemminkin allekirjoitettu. Verottaja on jo perintöveropäätöksensä tehnyt ja maksulaputkin on tullut. Mutta jostain kumman syystä tuli vielä ennen joulua, eli pari kuukautta sen jälkeen, kun olin maksanut lainhuudatukseen liittyvät kulut pankille, koko perikunnalle allekirjoitettavaksi paperi että hyväksyykö nyt kaikki varmasti tämän lainhuudatuksen ja vakuuttavatko kaikki yhdestä suusta, että vainajan velkoihin (joita ei ole) on varattu riittävästi varoja. Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja minunko testamenttisaannostani ne velat sitten pitäisi kattaa, jos niitä olisi? 

Jokunen kuukausi sitten tuli IT-ihmisiltä kehotus hommata windows-puhelimen tilalle joku uudempi värkki. Meillä töissä luovuttiin lankapuhelimista, ja minun Nokia Lumia 720-kännyni on osoittautunut erinomaisen kestäväksi luuriksi kovassakin käytössä. Ikää sille nyt ehti tulla vähän vähemmän kuin kännyilleni yleensä, eli ei ihan viittäkään vuotta, mutta minkäs teet kun ei sen sovelluksia enää päivitetä. Varmistelin, minkä hintaista voi katsella, ja päätin nyt sitten käyttää välipäivämarkkinoita hyväkseni ollakseni ainakin puhelimen älyn puolesta täydessä iskussa kun työt alkavat. Ostin hyvän luurin, mutta siihen ei vain enää mikro-SIM mahtunut, vaan piti saada ihan nano. 
Saatiin lumia Tapaniksi. Päätin luopua vanhasta Lumiasta.
Arvasin, että operaattorin kanssa tulee taas keskustelua ja niinhän siinä kävi. Esitin vanhan puhelimen SIM-kortteineen, henkilötodistuksen, seurakunnan kuvallisen tunnistekortin laskutusosoitteineen ja puhelinnumeroni. Puhelinnumerosta näkyi että minut on merkitty puhelinliittymän käyttäjäksi. Mutta eipä noin vain voikaan vaihtaa SIM-korttia, vaikka liittymä pysyy prikulleen samana, vaan sen aktivoimiseen tarvitaan seurakuntayhtymän nimenkirjoittajan vahvistus. Syy on kuulemma se, että jokuhan voisi ruveta soittelemaan ulkomaanpuheluita ja tuhlata työnantajan rahoja. Yritin sanoa, että voisinhan soitella niitä kalliita puheluita tällä pian viisivuotiaallakin luurilla, että en nyt ihan ymmärrä, pitääkö kortin koon pienentämiseen saada nimenkirjoittajalta lupa. Huomasin, että asiakaspalvelija piti minua hankalana ja ymmärtämättömänä asiakkaana, mikä olinkin. 

Hän katsoi kortissa olevaa papinkuvaani happamasti ja sanoi, että säännöt on kaikille samat. Olen asiaa miettinyt, enkä vieläkään ole ymmärtänyt, mitä pahaa siitä voisi työnantajalle seurata, jos operaattori uusisi SIM-kortin tarvittaessa ja kertoisi asiasta sitten omistajataholle, jos se jostain syystä on tarpeen. Ehkä olen tyhmä. Tai ehkä se nyt vain lisää työllisyyttä, kun mahdollisimman monia asioita pyöritellään mahdollisimman monen henkilön voimin. Tässä tapauksessa olen jo ehtinyt vaivata kahta työtoveria ja odottelen kolmatta joululomalta palaavaksi.

Luulen, että hallitus on oikeassa, kun tarpeetonta sääntelyä yritetään purkaa. Eri mieltä varmaan voi olla siitä, mikä on tarpeetonta ja mikä tarpeellista. Joka tapauksessa tarpeetontakin on huomattavan paljon. 

En ole varsinaisesti jouluihminen enkä taas tänä jouluna lähettänyt joulukortteja, vaikka periaatteessa olisi ollut aikaa niitä kirjoitella. Mutta matonkude! (Sitä paitsi olen ollut pettynyt postilaitokseen, joka päätti uudistua niin, että ykkösluokan posti alkoi syksyllä viipyä säännönmukaisesti matkalla viikon päivät.) Siksipä toivotan kaikille teille ystäville ja lukijoille siunattua joulunaikaa loppiaiseen asti ja Uutta Vuotta sitäkin pidemmälle! 

Valmistin tänäkin jouluna uskollisesti ne jouluherkut, mitä ennenkin on ollut tapana, vaikka aina suunnittelen, että tämä oli nyt viimeinen tällainen tapajoulu. Hermot pettivät jouluaattoaamuna, kun polvea oli särkenyt huolestuttavasti koko yön. (Jouti siinä lämmitellä leivinuunia kinkkua varten.) No, selvisin yhdellä pauhaamisella ja ihan hyvä joulu oli, vaikka sitä jännitin monestakin syystä. Polvisärky on antanut periksi eikä tekonivel luultavasti ole mitenkään alkanut tulehtua, vaan oli ehkä ottanut nokkiinsa leivinlaudan äärellä seisoskelusta. Kyllä liikunta aina seisoskelun voittaa, ja kävipähän selväksi, että sairauslomaa ei suotta kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi. Meillä on vielä lapsenlapsetkin täällä, että ihan hyvällä tuulella tässä valitan, vaikka voi muulta kuulostaa. 





sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Tärkein

Elämässä joutuu valitsemaan lähes joka päivä, mikä on nyt tärkeintä, hienosti sanottuna, mitä priorisoin. Ja ihmiset kun ovat erilaisia, syntyy erilaisia arvotuksia. 

Yksi sellainen liittyy Israel-kysymykseen. Joidenkin mielestä kaikki mitä tehdään Israelin valtion tahdon mukaan, palvelee Jumalan tahtoa, koska Israel on Jumalan omaisuuskansa. Niinpä valheista ja muista rikkeistä jatkuvasti kiinni jäävä presidentti Trump saa joiltakin uskovaisilta Israelin-ystäviltä suitsutusta, kun hän tahtoo nostaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Maailman historiassa jumalattomatkin hallitsijat ovat saattaneet olla toteuttamassa Jumalan tahtoa. Niinpä Persian kuningas Kyyros sai Jumalalta tehtävän rakentaa uudelleen Jerusalemin temppelin. Jumala kutsui hänet ja sanoi: Minä vyötän sinut, vaikka sinä et minua tunne (Jes. 44:5). On siis mahdollista, että en aina ymmärrä, kuka toimii Jumalan välikappaleena maailmassa. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että Jeesus on Rauhan ruhtinas ja julistaa: Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen (Matt. 5:9). Arkielämä on opettanut, että rauhaa voi rakentaa ainoastaan kuuntelemalla tarkoin molempia riidan osapuolia. 

Toinen puoli Israel-kysymystä on kysymys omaisuuskansasta. Kristinusko on todellakin syntynyt juutalaisuuden juurilta ja meidän tulee arvostaa näitä juuriamme. Toisaalta jo Vanhan testamentin todistus on siinä mielessä selkeä, että omaisuuskansana oleminen ei tarkoita sitä, että saisi vainota ja tappaa niitä muukalaisia, jotka asuttavat samaa maata. Päinvastoin, omaisuuskansalta on vaadittu: Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena (2. Moos 23:9).

Tämä kehotus koskee myös meitä kristittyjä, sillä meidät on kutsuttu Jumalan kansaksi, liitetty samaan puuhun juutalaisten kanssa. Meidän tulee kohdella kaikkia maassamme asuvia ihmisiä arvokkaina ja tasavertaisina. Olemmehan mekin muukalaisia maailmassa.

Toinen eilisestä saakka paljon mietityttänyt asia on tiedotusvälineidemme ylimielisyys, kun toimittajat priorisoivat lähes aina julkisuuden. Onko todellakin oikein julkaista puolustusvoimiemme salaisia asiakirjoja tiedonvälityksen nimissä? Oudolta tuntuu, ja toivoisinpa, että mahdollisesti maanpetokseen syyllistynyt vuotaja saadaan kiinni ja medialtakin löytyisi isänmaallisuutta oikeissa kohdin.

Omat henkilökohtaiset priorisointini liittyvät nyt hyvin pieniin asioihin. Aamulla mietin menisinkö kirkkoon ja tein hyvän valinnan. Kannatti käydä. Sitten mietin menisinkö hiihtämään jokirantaan ja tein taas hyvän valinnan. Olin iloinen kun jaksoin hiihtää miltei kaksi kilometriä. Nyt mietin kolmen kynttilän valossa, joko kantaisin matonkuteet vintille ja aloittaisin huomenna jouluvalmistelut.

Saarnassa sanottiin, että kannattaa aina katsoa Kristukseen.








perjantai 8. joulukuuta 2017

Kunnioitus

Useimmat meistä tekivät jotain juhlistaakseen Suomen suurta juhlavuotta. Meillä isäntä valaisi lipputangon. Kuopus osallistui kaatuneiden kunniavartioon Helsingin pitäjänkirkolla ja esikoinen tyttärineen oli siellä yleisönä ja valokuvaamassa.
Kuva: Anna Perälä


Minä tein havuseppeleen Aino-tädin haudalle, joka menehtyi rintamalla saamaansa lentävään keuhkotautiin eli tuberkuloosiin 1940. Osallistuimme myös itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen tapahtuneeseen kunnianosoitukseen, missä koululaiset laskivat havuseppeleet jokaiselle Laihian sankarihaudassa lepäävälle vainajalle. Aino Linnea on kuitenkin haudattu paapan toivomuksesta sukuhautaan, joten hyvä kun havahduin itse tekemään seppeleen.

Eilen suoritimme isännän kanssa eräänlaisen kansalaisvelvollisuuden ja kävimme katsomassa uusimmen elokuvan Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Elokuva oli, niin kuin pitääkin, jyrkästi sodan vastainen. Tarkoitan, että vaikka kuvattiin sankareita, ei sotaa ihannoitu eikä näytetty ruusuisten silmälasien läpi. Minulle jo elokuvan katsominen oli kolme tuntia kärsimystä, melkein kuin sodassa olisi ollut. Ihmetellä täytyy rintamalla olleiden sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, että he jaksoivat niin, että saimme pitää itsenäisen Suomen. Ja ihme on, että moni elossa selvinnyt palasi rintamalta kaikesta huolimatta työkykyisenä rakentamaan meille tätä hyvinvointia. 

Poikani "Pom" kävi itsenäisyyspäivän iltana koiran kanssa isäni tekemällä laavulla paistamassa makkarat. Hän oli otsalampun valossa kävellyt myös läheiselle kukkulalle, jossa on muinaishauta 1500-luvulta eKr eli kivikauden loppupuolelta, tai ehkä se nykyisen ajoituksen mukaan on jo pronssikautta. Silloin israelilaiset asuivat vielä Egyptissä. Tänään Pom (nimi muutettu) sanoi, että oikeastaan meidän täytyy kunnioittaa myös heitä, jotka ensinnä asuttivat nämä seudut. MIelestäni se on hieno ajatus. Nuo ihmiset löysivät tämän kauniin maan ja elannon täältä. Silloin Litorinanmeri lainehti vielä tässä kohden. Emme tiedä, millaista kieltä nuo ensimmäiset asukkaat puhuivat, mutta he rakastivat tätä seutua ennen meitä. 

Tänään, juuri näillä hetkillä, on kulunut 30 vuotta siitä, kun sisareni kuolivat liikenneonnettomuudessa. Myös he ehtivät tehdä paljon nuoresta iästään huolimatta, ja jättää jäljen monien sydämeen. Osaisinpa minäkin jättää sellaisen kauniin muiston. Kun kävin haudalla, joku oli jo käynyt sytyttämässä sinne muistokynttilän. Kiitos! 


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Uhkakuvia

Viime vuosina ihmiskuntaa on herätelty Ruususen unesta. Ilmastonmuutos, kansainvaellukset ja maapallon konfliktipesäkkeet jo sinällään ovat huolestuttavia. Se, mitä tapahtuu Pohjois-Koreassa, Yhdysvalloissa ja arabimaissa, koskettaa auttamattomasti myös meitä. Lisäksi uutisoidaan erilaisista tiedemiesten ennustamista muista uhkakuvista. Viime viikkoina olen huomannut kirjoitettavan ainakin siitä, että aurinkomyrsky voi sattua kohdalle niin voimakkaana, että se tuhoaa sähköverkot. Mietin heti, että elämä ilman sähköä tuntuu lähes mahdottomalta, vaikka ei siitä niin kauan ole, kun tässäkin talossa on vesi nostettu kaivosta, tupa lämmitetty takkavalkialla ja kahvit kiehautettu puuhellalla. Voi myös tapahtua supertulivuoren purkaus, joka hävittää kaiken elämän laajalta alueelta.

Pelottaa, jos näitä vaaroja oikein ajattelee. Mietin lasteni ja heidän lastensa tulevaisuutta. Lapsena kuopus pomppasi yöllä "meidän sänkyyn" ja itki: Kun tieteisohjelmassa sanottiin että musta aukko voi nielaista meidät. Vastasin lakonisest: No mutta mennään sitten yhdessä. Kyllä se vähän lohdutti. Enemmän kuin kuolemaa pelkään kuitenkin kaikkea sitä ahdistusta ja kipua, mitä ihminen voi joutua kohtaamaan ennen sitä.  Mutta koska monelle asialle en voi tehdä mitään tai valmistautua niihin mitenkään, keskityn enimmäkseen siihen, mikä tässä päivässä on arvokasta, hyvää ja kaunista.


En ole koskaan viehättynyt maailmanlopun ja lopun aikojen maalailuun. Mutta onhan se niin, että kaikelle tälle tulee mitä ilmeisimmin joskus loppu. Juutalaiset odottivat aikoinaan pelastajaa, joka toisi avun arkeen ja vapauttaisi roomalaisten ikeestä. Mutta tuli Messias, joka rakensi rakkaudellaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja tahtoi kutsua myös ihmiset keskinäiseen rakkauteen. Kristityt eivät enää odota sellaista pelastajaa, joka toisi avun kaikkiin maallisiin ongelmiimme, vaan Kristuksen toista tulemista. Ja kun hän tulee, aika loppuu, eikä kuolemaa, ei murhetta eikä valitusta ja vaivaa enää ole.

Siihen asti kunkin on itse tehtävä paremman tulevaisuuden eteen sen minkä voi. Onhan tämä olevainen ja maallinen meille rakasta emmekä siitä halua hevin luopua. Toivotan jokaiselle adventin valoa. Herra ei jätä meitä yksin ongelmiemme kanssa.