Byrokratia

Suomessa on monia varsin hyvin säilyviä perinteitä ja viime viikkoina olen miettinyt, että yksi niistä on byrokratia. Se luultavimmin periytyy tsaarinvallan ajoilta asti, eli sitä on nyt uskollisesti vaalittu yli 100 vuotta itsenäisessä Suomessa.

Näihin aatoksiin tulin, kun kesältä saakka on tehty perinnönjakoa, ja allekirjoitettu uudestaan ja uudestaan samantapaisia papereita. Yritin saada lainhuudatusta kiinteistölle, joka testamentissa oli minulle osoitettu. Kukaan ei ole testamenttia kiistänyt ja asiaan liittyviä papereita sekä jakokirjat on jo kahdesti tai kolmesti aiemminkin allekirjoitettu. Verottaja on jo perintöveropäätöksensä tehnyt ja maksulaputkin on tullut. Mutta jostain kumman syystä tuli vielä ennen joulua, eli pari kuukautta sen jälkeen, kun olin maksanut lainhuudatukseen liittyvät kulut pankille, koko perikunnalle allekirjoitettavaksi paperi että hyväksyykö nyt kaikki varmasti tämän lainhuudatuksen ja vakuuttavatko kaikki yhdestä suusta, että vainajan velkoihin (joita ei ole) on varattu riittävästi varoja. Voi pyhä yksinkertaisuus! Ja minunko testamenttisaannostani ne velat sitten pitäisi kattaa, jos niitä olisi? 

Jokunen kuukausi sitten tuli IT-ihmisiltä kehotus hommata windows-puhelimen tilalle joku uudempi värkki. Meillä töissä luovuttiin lankapuhelimista, ja minun Nokia Lumia 720-kännyni on osoittautunut erinomaisen kestäväksi luuriksi kovassakin käytössä. Ikää sille nyt ehti tulla vähän vähemmän kuin kännyilleni yleensä, eli ei ihan viittäkään vuotta, mutta minkäs teet kun ei sen sovelluksia enää päivitetä. Varmistelin, minkä hintaista voi katsella, ja päätin nyt sitten käyttää välipäivämarkkinoita hyväkseni ollakseni ainakin puhelimen älyn puolesta täydessä iskussa kun työt alkavat. Ostin hyvän luurin, mutta siihen ei vain enää mikro-SIM mahtunut, vaan piti saada ihan nano. 

Saatiin lumia Tapaniksi. Päätin luopua vanhasta Lumiasta.

Arvasin, että operaattorin kanssa tulee taas keskustelua ja niinhän siinä kävi. Esitin vanhan puhelimen SIM-kortteineen, henkilötodistuksen, seurakunnan kuvallisen tunnistekortin laskutusosoitteineen ja puhelinnumeroni. Puhelinnumerosta näkyi että minut on merkitty puhelinliittymän käyttäjäksi. Mutta eipä noin vain voikaan vaihtaa SIM-korttia, vaikka liittymä pysyy prikulleen samana, vaan sen aktivoimiseen tarvitaan seurakuntayhtymän nimenkirjoittajan vahvistus. Syy on kuulemma se, että jokuhan voisi ruveta soittelemaan ulkomaanpuheluita ja tuhlata työnantajan rahoja. Yritin sanoa, että voisinhan soitella niitä kalliita puheluita tällä pian viisivuotiaallakin luurilla, että en nyt ihan ymmärrä, pitääkö kortin koon pienentämiseen saada nimenkirjoittajalta lupa. Huomasin, että asiakaspalvelija piti minua hankalana ja ymmärtämättömänä asiakkaana, mikä olinkin. 

Hän katsoi kortissa olevaa papinkuvaani happamasti ja sanoi, että säännöt on kaikille samat. Olen asiaa miettinyt, enkä vieläkään ole ymmärtänyt, mitä pahaa siitä voisi työnantajalle seurata, jos operaattori uusisi SIM-kortin tarvittaessa ja kertoisi asiasta sitten omistajataholle, jos se jostain syystä on tarpeen. Ehkä olen tyhmä. Tai ehkä se nyt vain lisää työllisyyttä, kun mahdollisimman monia asioita pyöritellään mahdollisimman monen henkilön voimin. Tässä tapauksessa olen jo ehtinyt vaivata kahta työtoveria ja odottelen kolmatta joululomalta palaavaksi.

Luulen, että hallitus on oikeassa, kun tarpeetonta sääntelyä yritetään purkaa. Eri mieltä varmaan voi olla siitä, mikä on tarpeetonta ja mikä tarpeellista. Joka tapauksessa tarpeetontakin on huomattavan paljon. 

En ole varsinaisesti jouluihminen enkä taas tänä jouluna lähettänyt joulukortteja, vaikka periaatteessa olisi ollut aikaa niitä kirjoitella. Mutta matonkude! (Sitä paitsi olen ollut pettynyt postilaitokseen, joka päätti uudistua niin, että ykkösluokan posti alkoi syksyllä viipyä säännönmukaisesti matkalla viikon päivät.) Siksipä toivotan kaikille teille ystäville ja lukijoille siunattua joulunaikaa loppiaiseen asti ja Uutta Vuotta sitäkin pidemmälle! 

Valmistin tänäkin jouluna uskollisesti ne jouluherkut, mitä ennenkin on ollut tapana, vaikka aina suunnittelen, että tämä oli nyt viimeinen tällainen tapajoulu. Hermot pettivät jouluaattoaamuna, kun polvea oli särkenyt huolestuttavasti koko yön. (Jouti siinä lämmitellä leivinuunia kinkkua varten.) No, selvisin yhdellä pauhaamisella ja ihan hyvä joulu oli, vaikka sitä jännitin monestakin syystä. Polvisärky on antanut periksi eikä tekonivel luultavasti ole mitenkään alkanut tulehtua, vaan oli ehkä ottanut nokkiinsa leivinlaudan äärellä seisoskelusta. Kyllä liikunta aina seisoskelun voittaa, ja kävipähän selväksi, että sairauslomaa ei suotta kirjoitettu kolmeksi kuukaudeksi. Meillä on vielä lapsenlapsetkin täällä, että ihan hyvällä tuulella tässä valitan, vaikka voi muulta kuulostaa.