Kadonnut koira

Aamulla availin läppäriä ennen kirkkoon lähtöä, ja huomasin uutisvirrasta, että illalla pitäisi olla 500 km:n päässä seurapuhujana. Mietin hetken, lähdetäänkö heti ajamaan, mutta järkiinnyin sitten: Seurat saadaan pidettyä ilman minuakin ja näkyyhän siellä pappeja olevan. Me sen sijaan lähdemme suunnitelmien mukaan kirkkoon. Kaivelin sitten paitsi kalenteria myös aivonystyröitäni, eikä ollut mitään havaintoa siitä, että olisin lupautunut seurapuhujaksi tänä vapaana viikonloppuna. Olisinko kuitenkin vahingossa jossain kahvijonossa sanonut epäselvästi, tarkoittaen, että soita niin varmistetaan vielä kalenterista? Onhan se mahdollista, siinä tapauksessa nämä lienevät ensimmäiset "oharini", sillä olen muistaakseni ollut oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Alanko olla jo niin vanha ja huonomuistinen? On se mahdollista.

Pari puhelua ei tuonut asiaan selkoa, koska ensimmäinen sanoi toimineensa sen tiedon varassa mikä hänellä oli, ja toinen ei vastannut, joten jätin ääniviestin. Kaasuttelimme siis biokaasulla perhemessuun. Hyvä kirkkoreissu se olikin, niin kuin kirkkoreissut aina. Pastori saarnasi Herran siunauksesta, näytti erilaisia "hymiöitä" ja puhui Jumalan rakastavista kasvoista. Näimme myös tuttuja. Suomen Siion on siitä ihana, että menipä kirkkoon etelässä tai pohjoisessa, yleensä aina kohtaa ystäviä. 

Tämän päivän messun alttari

Matkalla kuuntelimme perjantai-iltana aloitettua äänikirjaa, ja koska ajomatka kesti parisen tuntia, pääsimme kirjan miltei loppuun. Jos olisi korvakuulokkeet, voisi kirjoja "lueskella" myös polkupyörää ajaessa. Eilen pyöräilimme lähikauppaan, ja sillä reissulla olisi päässyt samanlaisen pätkän eteenpäin, parin tunnin ajo oli sekin. Näissä mäissä ei kuitenkaan pystyisi ajamaan niin lähekkäin, että kuulottimen johdot ylttyisivät molemmille samasta kännykästä. Jotkut langattomat pitäis olla.

Iltapäivällä sain seurojen järjestäjän kiinni, ja hän kertoi, että olisi kyllä ihan pyytänyt minua seurapuhujaksi, jos olisi sellainen ajatus mielessä ollut. Jossain oli nyt vain tullut tiedotussotkua. Olin huojentunut. 

Luin piispa Eero Huovisen kirjaa Parhain päin. Hän kirjoittaa, että hämmästelevä usko on tavoiteltavaa, liian vahva usko voi karkottaa ihmiset. Luin kohdan ääneen miehelle, ja kerroin sanoneeni äitienpäivän kirkkokahveilla jollekin puhuvani heikkouskoisten seuroissa. Siionin virressähän veisataan: Myös tulkaa heikkouskoiset, te väsyneet ja murheiset nyt taivaan tietä kulkemaan ja Herran virttä veisaamaan (SV 151).

Tätä kirjoittaessani mies ilmoitti, että koira on kadonnut. Iltalenkin jälkeen oli tarkoitus antaa tassujen kuivaa, ja koira jäi vielä ulos, flexi oli kuulemma vähän huonosti kiinni. Dora oli karannut flexin kanssa, minkä ennustin merkitsevän, että se jää ennen pitkää kiinni johonkin. Mies etsi polkupyörällä, minä kävellen lähimaastossa koirapilliin puhallellen. Lopulta päätin tulla takaisin, juoda vettä ja lähteä rantoja pitkin. Jonkun, luultavasti vieraan koiran haukku antoi suunnan. Ajattelin, että olisi hölmöä lähteä ainakaan haukusta pois päin. 

Olin silti epätoivoinen. Tiedostin senkin, että kuuloni on sillä tavalla heikentynyt, että en ole hyvä tunnistamaan äänen suuntaa varsinkaan mäkisessä maastossa. Koira voi ehtiä kauaskin, ennen kuin jää kiinni. Alue on laaja, ja voimme joutua etsimään koko yön. Rukoushuokauksia kohosi ylöspäin. Mietin, että kiipeän vaikka harjulle ja kuuntelen sieltä. Täytyy luottaa vaistoonsa. Onneksi maasto on helppokulkuista ja minulla kumisaappaat jalassa. Pian maantiesillan toiselta puolelta kuului tuttua vikinää. Koira oli juuttunut rantalepikkoon ja oli kovasti hädissään. Oli ihanaa pelastaa se, antaa koirankarkki, rauhoitella ja johdatella kotiin. Ilo oli niin suuri, etten edes moittinut miestä, koirasta puhumattakaan, vaan kerroin, että näin tuli tänäkin päivänä lenkkeiltyä. 

Mietin, että näin rakkaasti Jeesus meitä jokaista etsii, vaikka joskus harhaannumme ja olemme väärässä paikassa. Ilo on suuri, kun eksyneet löydetään, eikä torumisia tule. Kaipaajat, perin juurin köyhät löydetään (Aaro Hellaakoski).