Kirjallisuutta

Nuorena olin lukutoukka, mutta työn ohella ei ole jaksanut niin paljon lukea kirjoja. Onneksi mies on pitänyt minut sillä tavoin kartalla, että on silloin tällöin suositellut niitä suomalaisia nykykirjailijoita, jotka eivät ole liian kyynisiä. Harvoin on kuitenkaan käynyt niin, että olisi pitänyt ahmaista joku kirja loppuun yhdeltä istumalta. Ehkä niin on viimeksi käynyt Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa vuosia sitten. Niin ja Ulla-Lena Lundbergin Jään. Nämä teokset luen mielessäni maailmankirjallisuuteen. Pohjois-Suomesta on löytynyt monta hyvää opettajaa, jotka kuvaavat arkielämää puhuttelevasti. Mieleen tulee ainakin Tommi Kinnunen, Pauliina Rauhala ja Minna Rytisalo.

Joitakin vuosia sitten kuuntelimme pitkillä ajomatkoilla äänikirjoja. Lainasin kirjastosta CD-levyjä, ja laitettiin kirja soimaan. Joskus piti mökillä makoilla soffalla ja kuunnella kirja loppuun. Kolmisen viikkoa sitten innnostuin kollegan vihjeestä kokeilemaan ääni- ja e-kirja-sovellusta kännykällä. Pian jäin koukkuun. Ostin jopa bluetooth-korvanapit, että voin kuunnella äänikirjaa, kun koira ulkoiluttaa minua. Liikenteestä täytyy kuitenkin pysyä selvillä, ja siksi napit päästävät korviin muitakin ääniä. Työmatkoilla ääni kuuluu auton soittimesta. Kuuntelen mielelläni puolihömppää, koska työ on täynnä elämän tosiasioita. Täyshömppä taas turhauttaa.

Ensin selvitin kuuntelemalla ja lukemalla Enni Mustosen Syrjästäkatsojat -sarjan, kuusi nidettä. Hätäinen kun olen, minusta Erja Mannon ääntä saattaa nopeuttaa, ellei halua käyttää lukemista unilääkkeenä. Mustonen-Manninen tekee ihan hyvät pohjatyöt niin että sivistyn ajankuvista, vaikka tarinat ovat fiktiota. Itse asiassa meillä on koko joukko tällaisia suosittuja historiaa hyväkseen käyttäviä naiskirjailijoita: Laila HIrvisaari, Raija Oranen, Kaari Utrio... Utrion tuotantoon en ole koskaan tutustunut, pitäisikö, vai onko se täyshömppää? 

Kuva tuvan ikkunasta. Tällaista realismia rakastan.

Olen tänä kesänä liikkunut pari sataa kilometriä potkupyörä-rollaattorilla kyetäkseni hallitsemaan koiran ja muun liikenteen. Hautausmaat ovat olleet käyntikohteina, koska kukkaset ovat janonneet vettä. Enpä pari vuotta sitten uskonutkaan, että innostuisin joskus käymään haudoilla. Mutta ikä opettaa. Olen vanhin paikkakunnalla asuvista perheenjäsnistä, ja velvollisuuksiaan oppii vähitellen rakastamaan. Koira on käyttäytynyt siivosti, joten en katso rikkoneeni hautausmaan ohjesääntöä. Potkutteluni saattaa herättää hilpeyttä kanssakulkijoissa - niin myös itsessäni, ja sehän on hyvä asia.

Sunnuntaina harjoittelin oikeaa pyöräilyä käymällä Isossakyrössä seurapuhujana. Eilen kävin pyörällä töissä. Rattoisaksi matkakirjaksi 3,5 tunnin työmatkapyöräilyyn valitsin Mika Waltarin Komisario Palmu-sarjan "Kuka murhasi rouva Skrofin?" Myös se oli sopivan hömppää kuunneltavaa, ja täytyy tunnustaa, että luin kirjan illalla loppuun. Mika Waltari esiintyi myös Enni Mustosen kirjasarjassa, joten sain jäädä vielä menneisiin aikoihin.

Jokaisessa ajassa on jotain kadehdittavaa ja jotain hyvin raskasta. Jokaisessa ajassa on myös jotain samanlaista kuin tässä ajassa. Maailma muuttuu, mutta ei suinkaan kokonaan.