Villisiat vapauteen

Olen monien muiden tavoin seurannut thaimaalaisen Villisiat-jalkapallojoukkueen etsintöjä, löytymistä ja haastavaa pelastusoperaatiota. Maailmassa tapahtuu koko ajan kauheuksia. Siksi tuntuu hyvältä, kun jotkut kadonneet löytyvät ja saavat toivoa. Saatikka sitten, kun toivo ei osoittaudu turhaksi, vaan apu saadaan ajoissa. 

Kaikkiin maailman tragedioihin emme jaksa samalla tavalla syventyä, ja sekin on ymmärrettävää. Ihmisen pää ei luultavasti kestä sitä, jos koko ajan tulee tuutin täydeltä kuolemaa ja tapauskertomuksia surevista ihmisistä. Siksi tarvitsemme myös pelastumiskertomuksia.

Pelastajat asettivat vaakalaudalle oman henkensä noissa haastavissa olosuhteissa, ja yksi joutui uhraamaan henkensä. Ehkä emme muuten ymmärtäisi, miten vaarallinen ja vaativa tehtävä todella oli.

Vanhemmat, sisarukset ja läheiset rukoilivat poikien pelastumista, ja niin minäkin. Tunne lasten ja vanhempien hädästä liitti yhteen ihmiset eri puolilla maailmaa. Meillä oli varmaan eri uskonto ja erilaiset rukoukset. Mutta yhdistävää oli tunne siitä, että ihmisen neuvot eivät riitä, tarvitaan johdatusta ja apua korkeammalta voimalta. 

En pysty todistamaan Jumalan olemassaoloa, mutta yksi vahvimpia jumaltodistuksia mielestäni on se, että eri kansojen ja heimojen sydämessä on kautta aikojen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Suomen alkuperäisasukkailla oli luonnonuskonto, pyhiä paikkoja, joissa he uhrasivat ja rukoilivat. Huomaan itsekin edelleen sydämeni liikahtavan ja mielen hiljentyvän joissain luonnon erityisissä paikoissa, enkä ihmettele että ihminen on etsinyt Jumalaa niissä. 

Me kristityt uskomme, että Jumala itse on istuttanut ihmisen sydämeen kaipauksen hänen puoleensa, ja sitten ilmoittanut itsensä profeettojen kautta ja Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala ilmaisee itsensä myös luonnossa ja historian tapahtumissa. Raamattu kertoo meille tästä ilmoituksesta ihmissanoin, ja voimme myös itse nähdä, miten Luoja vaikuttaa maailmassa. Siksi kaikki ne, jotka etsivät Jumalaa, ovat oikealla asialla. He etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää, eikä Jumala ole kaukana yhdestäkään heistä. Näin apostoli Paavali jutteli Ateenan Areiopagilla, missä oli patsas tuntemattomalle jumalalle.(Apt.17:16-34.)

Joku ystäväni sanoi, että olisi hyvä, jos papit puhuessaan pelastuksesta joskus kertoisivat mistä meidän tulisi pelastua. Niin, useimmat meistä haluavat pelastua ainakin kärsimykseltä ja kuolemalta. Mutta kristinusko ei lupaa meille vapautusta niistä. Vaikka Jeesus on voittanut kuoleman, minun tulee kulkea kuoleman portin läpi ikuiseen elämään. Sen sijaan usko lupaa apua taisteluun kärsimystä ja niitä pahan voimia vastaan, jotka synnyttävät välinpitämättömyyttä ja itsekkäitä tekoja. 

Pelastus on myös sitä, että on rakastettu ja kaivattu, vaikka on valinnut väärän reitin ja eksynyt. Saa palata rakkauden alkulähteille. Saa uuden alun. Pelastus on sitä, että aina on toivoa. Jokaiseen luolaan tulee valoa.

Pikkukarhut ja isot

Joskus ihmettelemme, miten olemme jaksaneet neljän pienen lapsen kanssa. Ja emmehän me totta puhuen aina niin hyvin jaksaneetkaan. Paappaseni väittää, että meidän lapset olivat niin rauhallisia ja kilttejä, mutta en ole siitä aivan varma. Joka tapauksessa lapsista on valtavasti sekä iloa että vaivaa. Meillä on nyt ollut kaksi momman "marjahirmua" kuuntelemassa tarinoita ja kyselemässä pientä purtavaa. 

Eilen kävimme katsomassa pandakarhuja, pikkupandoja, harmaakarhuja ja panda-pehmoleluja Ähtärissä. Tuntui, että päivän urheilusuoritus oli monin verroin valokkiretkeä rankempi. Erityisen rankaa oli jäätelön jonottaminen. Kuitenkin päivän aktiivisuustaso oli sykemittarin mukaan vain 100 %. Sunnuntainen valokkinevalla käynti oli mukamas kolme kertaa kuluttavampaa. Illan olotila oli kuitenkin Ähtärissä käynnin jälkeen paljon nuutuneempi.

En missään nimessä väitä, että päivä olisi ollut ikävä, päin vastoin. Mutta lapset ovat energiasyöppöjä. Jouduin suorastaan tyytymään jo aiemmin kertomaani tarinaan, kun pyydettiin sinistä iltakertomusta. Kerroin tarinan sadun sinisestä linnusta, tanssivista keijukaisista ja menninkäisistä, jotka yrittivät anastaa keijukaisten siniset mekot heidän nukkuessaan.

Kesälomani alkaa ensi sunnuntaina, ja ehkä siksikin olen antanut jo luvan väsymykselle. Toissa päivänä sain päätökseen kesän tärkeimmän työn eli konfirmoitua rippikouluryhmäni. Rippikoulusta jäi hyvä mieli. Olimme juhannuksen jälkeen rippileirillä Lepikon rakkaaksi käyneessä leirikeskuksessa, joka pian myydään säästösyistä. Sain taas tehdä työtä ammattitaitoisten ohjaajien ja hyvien isosten kanssa. Ryhmä oli aluksi hiljainen, mutta koko ajan hyvin mukana oppimisessa. Pidin poikkeuksellisen pohdiskelevan konfirmaatiosaarnan, sillä ei todellakaan ollut mitään syytä aliarvioida nuorten tai heidän vanhempiensa ja kummiensa ajattelukykyä. 

Me kaikki, joilla on joskus ollut pieniä lapsia, ajattelemme, että lapset kasvavat niin nopeasti. Se vaativa pienen lapsen elämä on vain kuin pieni hetki. Monet asiat eivät edes jää muistoihin, kun tuo aika on vanhempien kannalta niin hektistä. Luulee muistavansa, missä oltiin kesälomareissulla, mutta siitä ei olekaan jäänyt muistijälkeä. Syntyy paapan kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, kun toinen muistaa jotain, minkä toinen on kokonaan unohtanut. Pikkulapsivaiheen jälkeen tulee lasten nuoruus ja lasten aikuisuus. Jokainen ikävaihe tuo uusia huolia ja uusia iloja, sillä toden totta, me huolehdimme ja murehdimme myös aikuisia lapsiamme, ja iloitsemme heidän ilojaan. Tämän kesän suurimpia iloja on kuopuksen uusi opiskelupaikka ja uudet haasteet monen vuoden työelämän jälkeen. 

Tässä selvästikin meidän nelikko,
edelleen läheisiä toisilleen.

Elämä on täynnä mahdollisuuksia! Lapsenlapseni on juuri saanut enonsa kanssa oikeasta veneestä leikkivihreästä vedestä viiden kilon hauen.