perjantai 10. elokuuta 2018

Uhripaikka

Viikon paras retki tehtiin ystävien kanssa Taivalkosken Pyhitykseen eli Pyhitysvaaralle tai Pyhitystunturille. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ilma oli ihana ja maisema oli upea. Pyhitys on saamelaisten pyhä paikka, jossa on uhrattu uhrikivillä järven ja metsän antimia, jotta saataisiin hyvä pyyntionni. En yhtään ihmettele, että paikkaa on pidetty pyhänä. Jokainen soluni tuntui sanovan, että tässä on hyvä olla. Huipulta ei olisi malttanut tulla alas, ellei mukaan olisi varattu makkaroita käristettäväksi laavulla. Ja laavun ympäristö oli sinisenään suurta jälkiruokamarjaa. 



Joskus olen pohtinut, puhutteleeko Jeesuksen uhri nykyihmistä. Muistaakseni lapsenuskoon palannut professori Antti Eskola kirjoitti kirjassaan Tiedän ja uskon, että ajatus syntiuhrista on hänelle kristinuskon vaikeimpia kysymyksiä. Miksi tarvittiin veriuhri, eikö rakastava Jumala voi armahtaa luotujaan ilman uhria? 

Mietin tuolla Pyhityksen huipulla, että monissa muinaisuskonnoissa on ollut uhrikultti, on täytynyt uhrata jotain pysyäkseen väleissä jumalten kanssa. Niin myös muinaissuomalaisilla on ollut seita-paikkansa ja uhrilehtonsa. On ajateltu, että Jumala kaipaa hyvittelyä, sovitusta. Ehkä juuri siksi Jumala päätti itse antaa kertakaikkisen rakkauden uhrin, että pääsisimme tuosta tarpeestamme uhrata hänelle. 

Ehtoollisrukouksessa pyydämme: Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi. Tulla eläväksi uhriksi, sepä kuulostaa vaikealta tavoitteelta. Ymmärrän, että se tarkoittaa, että oppisimme mekin edes jossain määrin rakastamaan ehdoitta. Se on pyhitystä.

2 kommenttia:

  1. Samoja asioita pohdin minäkin. Uhraamisen ja uhrilahjat ovat mielessä, kun luen juuri Juhani Ahon Panua. Oli mukava yllätys, kun kirjoitit samaisesta aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti oikein lukaista Karin hiihto. Jouko ei tykännyt kun yritin sitä ääneen tavailla...

      Poista