lauantai 29. syyskuuta 2018

Mielipiteenvapaus

Eräs ystävämme, joka asui nuorempana joitakin vuosia Ruotsissa, muisteli kaiholla ruotsalaista keskustelukulttuuria ja lehdistöä. Oma käsitykseni on, että ruotsalaiset jaksavat puhua ja puhua ja se vie tuhottoman paljon aikaa. Suomalaiset taas herkemmin lankeavat yhden totuuden linjalle ja vaientavat ne, jotka ajattelevat toisin. Tämän päivän enemmistö vaientaa eilisen enemmistön kovin ottein. Se on kuin sakinhivutusta. Voi sitä, joka ajattelee omilla aivoillaan ja miltei aina edustaa vähemmistöä.

Joskus kun yritän hahmottaa, mitä vapaus ja mielipiteenvapaus on, muistelen piispa Olavi Rimpiläisen johtamaa kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan työskentelyä. Ensimmäisessä kokouksessa hän kertoi, että kun puhutaan niin hän yrittää kuunnella, vetää asioita yhteen ja sitten äänestellään. Hän aina katsoo meitä ja jos meidän naamat ovat sen näköiset, että hän on ymmärtänyt oikein niin mennään eteenpäin. Mutta jos hän on ymmärtänyt jotain väärin niin saa korjata. 

Sitten me puhuimme ja puhuimme, neljä vuotta, pitkiä kokouksia ja innostuneesti. Puheenjohtaja ei koskaan yrittänyt oikaista, vaan poimi puheesta eri ratkaisuvaihtoehdot ja niistä äänestettiin. Äänestimme joka kokouksessa monta kertaa. Jos sitten jotakuta jäi kaihertamaan vielä valmistelussa oleva asia, se saatettiin ottaa uudestaankin pöydälle ja argumentoida vielä kerran. Näin mentiin läpi Jumalanpalvelusten kirjan ja Evankeliumikirjan ensimmäinen käsittely. Toinen käsittely oli sitten jo paljon helpompi, sillä meistä oli tullut lähes yksimielisiä ja olimme saaneet antaa kukin työhön sen panoksen, mitä meillä oli annettavana. Täydellistä siitä ei tullut, mutta me teimme parhaamme ja rinta rottingilla puolustimme sitten työtämme täysistunnossa. Ei ollut mitään sellaista ilkeää henkeä, että kyllähän minä, mutta kun nuo toiset. 

Kaiken lisäksi noissa kokouksissa oli hauskaa. Puheenjohtajan leppoisuus säteili työskentelyilmapiiriin. Vaikka hän ei hyväksynyt pappeuden avaamista naisille, hän kohteli ystävällisesti ja kunnioittaen valiokunnan kaikkia pappisjäseniä kuin myös meitä maallikoita. Saimme valmistelutehtäviä, meihin luotettiin. Ei ollut jakoa suosikkeihin ja epäilyttäviin. 

Yhteiskunnallisessa ja kirkonkin keskusteluissa helposti syntyy liian voimakkaita jakolinjoja. Sellainen, joka särkee niitä ja näkee ne viisaat ajatukset, mitä esitetään väärästä loossista, on rauhanrakentaja, mutta myös todellinen kehittäjä. 

Joskus aikaisemmin olen ihmetellyt, kun mielipiteenvapaus ja sananvapaus tuntuvat menevän muiden arvojen ohi. Mutta nyt olen huomannut, että mielipiteenvapaus tuntuu sekin riippuvan käsiteltävänä olevasta asiasta, jopa demokratiassa. 


tiistai 25. syyskuuta 2018

Tavaroiden taivas

Naapuritalo, äidin ja isän koti, on ollut asumattomana puolitoista vuotta. Eipä ole enää. Talon nuori isäntä on nyt muuttanut sinne tyttöystävän järjestelmällisellä avustuksella. Sanoin, että siitä saa tehdä oman näköisensä, ei tarvitse asua museossa. Itse kyllä pidän museossa asumisesta, mutta ymmärrän, että joku saattaa pitää sohvakalustoistakin. Pääasia, että vanha talo herää taas eloon! 

Nuoret ovat viime päivinä käyneet läpi tavaroita, mitä jätetään minulle, mitä muille lapsille, ja mitä kierrätetään. Iso työ, joka minun olisi pitänyt tehdä itse jo aiemmin. Illalla huomasin, että joitakin virheitä on tullut, kun en ole jaksanut olla aivan skarppina. Mitään tunnearvoltaan korvaamatonta ei kuitenkaan ole menetetty.
Maakallan kirkko. Timo Lintonen 1996

Joillakin esineillä on kertomus. Havahduin seinällä hyvällä paikalla olevaan saaristokirkon kuvaan, jonka vanhempieni ystävä Timo Lintonen on piirtänyt. Sen kuvan äärellä äiti ja isä muistelivat Hailuodon kirkkoa, joka taideaarteineen paloi 1968 pian sen jälkeen, kun he olivat käyneet siellä retkikunnan mukana. Piirros ei kuitenkaan kuvaa Hailuodon kirkkoa, vaan tuttavapastorit tunnistivat sen Maakallan kirkoksi, joka seisoo yhä paikallaan Kokkolan saaristossa kaukana mantereelta. Siirsimme kirkonkuvan omaan makuualkoviimme. Se on hieno. Täytyy joskus tehdä retki Maakallaan.

Kiihtelysvaaran kirkon tuho riipaisee. Suntio Jouni Heiskasen nöyrä olemus puhutteli, kun hän kertoi operaatiostaan, minkä ansiosta tunnearvoltaan mittaamattoman arvokkaat kirkkohopeat, alttaritaulu ja suurin osa kirkkotekstiileistä saatiin pelastettua palavasta kirkosta. Heiskanen arveli, että enkelit olivat mukana auttamassa. Uskon, että nuo esineet puhuttelevat ja palvelevat yhä Jumalan tarkoituksia.

Mietin suhdettani tavaraan. Olen aina pelännyt tulipaloa siksikin, että jos henki säästyisikin, tuli tuhoaa niin paljon rakasta ja tärkeää. Jotkut vanhat esineet ovat niin kauniita, että käsi hyväilee niitä kuin luonnostaan. Lisäksi ne kantavat tärkeitä muistoja. Täältä ei kuitenkaan saa mitään mukaansa. Viikonloppuna laskettiin arkun kannen päällä hautaan pari kaunista esinettä, jotka olivat olleet vainajalle rakkaita, Se oli koskettavaa, mutta sinne nekin maatuvat. Ei ole täällä mitään pysyvää. 

Ajattelen, että kaikkea kaunista saa ihailla, ottaa nauttien ja kiitollisena vastaan. Ne ovat Jumalan luomaa todellisuutta, ja kauniit esineet on ihminen rakkaudella jalostanut toista varten. Kauneus ja taide antavat minulle usein iloa ja voimaa. Vanhat esineet myös luovat siteen aikaisempiin sukupolviin. Mutta näkyvän todellisuuden varaan ei kannata rakentaa elämäänsä. Näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti. 






tiistai 18. syyskuuta 2018

Monta kaavaa

Eilen vapaapäivän aamuna oli ihana huomata, että on hämärää ja sataa, ja vetää peittoa korville. Sade on rauhoittavaa ja tarpeellistakin, että saadaan pohjavesiin täydennystä. 

Viime viikko oli aikamoinen. Tiistaina oli valokuvaus ja lehtihaastattelu. Keskiviikkona olin koko pitkän päivän soveltuvuustesteissä Tampereella. Torstai oli myös täysi ja kiireinen päivä. Perjantaina myöhästyin vähän laitoshartaudesta, kun jouduin pyörtämään matkalta hakemaan hartautta varten tulostamiani kuvia, jotka unohdin erään naulakon luo. Hoivakodissa oli kuitenkin iso ja kiitollinen yleisö, sillä vietettiin erään asukkaan muistotilaisuutta. 

Porhalsin vähän kesken Mustasaari-Vaasan liitoshankkeeseen liittyvään tuntehikkaaseen seurakuntien keskustelutilaisuuteen. Sieltä lähtiessä huomasin, että olen unohtanut soittaa Maistraattiin kysyäkseni lupaamaani asiaa. Käännyin kaupunkiin päin, vaikka piti lähteä kotiin. Nolotti. Aloin soitella handsfreellä puheluita sillä seurauksella, että ajoin liittymästä moottoritien päähän väärällä hetkellä ja jouduin ajamaan varovasti tien keskelle niin että molemmista suunnista tulevat pääsivät sivuuttamaan. Kuorma-auto tööttäsi. Maistraatti yllätti positiivisesti: Sieltä vastattiin perjantai-iltana klo 16.10 ja sain asiani selvitettyä. Upeaa työkulttuuria! Ehdimme katsomaan Vaasan kaupunginteatteriin Myrskyluodon Maijaa.

Sen ohjaus ja musiikin sovitukset poikkesivat aikaisemmin näkemistämme versioista. Musiikin toteutus ei ollut niin herkkää eikä käynyt niin väkevästi tunteisiini. Ehkä hyvä niin, ei tarvinnut itkeä kuin vähän. Mutta ohjaus kaikkineen, erityisesti tanssien ja laulujen osalta, viesti miten paljon saaristolaiselämässä tarvitaan ripeyttä ja voimaa. Ja kyllä tavallisesssakin elämässä tarvitaan. Jokaisella on oma Myrskyluotonsa. 

Olen vuosikymmenet rakastanut Matti Puurtisen Myrskyluoto-musiikkia ja olen kuunnellut sitä paljon levyltä. Nyt vasta havahduin siihen, miten taitavat ja syvälliset sanoitukset Jussi Helminen on laatinut lauluihin. Koskettavin kappale on Mikael, missä äiti suree hukkunutta poikaansa. Siinä on ajatuskulku, jonka tunnistan esimerkiksi omista vanhemmistani: ... kuolleen Mikaelin äidin. Vanhemmat, joiden lapsi kuolee, muuttavat statusta. He ovat siitä lähtien kuolleen lapsen äiti ja isä, ja tuo leima jää pysyväksi. Kun lapsensa menettänyt sitten kohtaa vaikkapa papin, hän tahtoo kertoa tuon elämänsä suurimman surun.

Oma Mikaelini, talon isäntä, oli viikonvaihteessa kertausharjoituksissa Immolassa. Olin onnellinen, että hän tuli ehjänä takaisin. En voi kuvitella, miten kestäisin oman lapsen sairastumisen, kuolemasta puhumattakaan. On kiitosmieli, että he ovat saaneet olla terveitä. 

Lauantaina oli mukava kaksoistoimitus. Aamulla ja illalla ehdin valmistella sunnuntain saarnaa. Entinen esimieheni vuosia sitten rohkaisi, että ei se haittaa, jos sulla jää saarnanvalmistus lauantaihin, onpa tuoreen tuntuista sanaa. Sillä nytkin itseäni rauhoittelin. Sain toimittaa messun Vaasan kirkossa, ja tuo messu oli yksi kirkkoherranvaaleihin liittyvä näyte. Vaikka eihän messu koskaan ole esittämistä. Sitä toteutetaan yhdessä ja saarnaaja puhuu sen mitä on sanottavakseen saanut. 


Kiinanruusu aukoo valtavia kukkia
Vapaapäivät ovat olleet ihanat. Olen lueskellut ja käynyt sienessä ja puolukassa. Eilen sain karvalaukkuja, joista tein herkullisen sienisalaatin. Tänään sain kanttarelleja, ja söimme kolmistaan valtavan määrän ihanaa muhennosta. Tapaan laittaa kanttarellimuhennokseen mausteeksi muutaman murskatun rose-pippurin ja persiljaa, jos on. Suosittelen! 

Sellaista olen tänään miettinyt, että moni erilainen tapa toimia tuottaa hyvän lopputuloksen, hyvinkin erilaiset reseptit makoisan maun, monenlaiset päivät iloa, moni polku johtaa samaan päämäärään. Ei ole vain yhtä kaavaa ja se on vapauttavaa. 

tiistai 11. syyskuuta 2018

Hirveyksiä ja väärä suunta

Olen viime vuosina tsempannut ja ajatellut että kaikkeen tottuu, jopa hirvikärpäsiin. Niiden puremien hoito onkin onnistunut pihkavoiteella ja enimmät olen ehtinyt noukkia niskasta ja päästä kotimatkalla. Mutta kyllähän tämä vuosi on poikkeuksellinen myös noiden örkkien runsauden suhteen.


Eilen onnistuin valitsemaan sellaisen puolukkapaikan, jossa ei ollut hirvien makooksia, ja pääsin aika vähällä siihen saakka, kun mies soitti että metsäsauna on lämmin ja makkarat kuumia. Ajattelin vielä noukkia pari koneellista, että saan toisenkin sangon täyteen komeita puolamia. Sitten lähdin ryntäämään autolle, enkä ymmärrä, minkä ihmeen tähden kiersin ensin kaksi laajahkoa ympyrää ennen kuin pysyin oikeassa suunnassa. Hosuin malttamattomana saunaan ja luulin tuntevani tuon metsän polut niin hyvin, ettei tullut katsottua edes auringosta osviittaa. Osuin siinä täyttä sankoa raahatessani hirvikärpäsparveen, tuli jano ja kuuma.

Sitäkin suloisempaa oli riisua kärpäspaita, kammata tukka, siemaista vettä ja sukeltaa löylyihin. Mietin, että se joka säilyttää levollisuuden joka tilanteessa pääsee vähemmällä. Mutta virheitäkin saa tehdä, koska niistä oppii. Sitä paitsi sykeliikunta tekee minulle hyvää. Lohdutin itseäni myös sillä, että hirvikärpästen koteloita syövät mm. tiaiset ja päästäiset. Kaikella on tarkoituksensa. 
Ylimmän kerroksen ohje

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tärkein esiin

Seurakunnissa pohditaan ja ollaan huolissaan, mitä saa sanoa ja tehdä, kun vierailemme päiväkodeissa ja kouluissa. Aina ei voi olla tunnustuksellisesti kristillinen sanoma matkassa. Yleissivistävää puhetta voi aina pitää, jos yhteistyö on hyvää ja ovet ovat avoinna. Mutta jos ei ole järjestetty yhtä laadukasta korvaavaa toimintaa niille, jotka ovat ilmaisseet halunsa välttää uskonnollisia tilaisuuksia, täytyy asia huomioida. Jotkut luulevat, että tämä johtuu maahanmuuttajista, mutta on nähty ja koettu, että jos toiminta menee väärässä kohden uskonnonharjoituksen puolelle, asian nostavat tapeetille varmimmin kantasuomalaiset vapaa-ajattelijat.

Kuluneella viikolla sain kuitenkin jälleen vierailla nuorisotyönohjaajan kanssa nimikkokoulussani, pitää merenrantajumalanpalveluksen rantahietikolla ja siunata ekaluokkalaiset. Edellytyksenä tälle on, että opettajat järjestävät jotain yhtä kaunista niille, jotka eivät voi tähän osallistua, eli takana on vaivannäköä ja lasten yksilöllistä huomioimista. Kiitos koulun henkilökunnalle, ja kiitos myös kiitoksista, jotka voi lukea koulun blogista. 

Huoli kristillisen kasvatuksen ohentumisesta on todellinen, mutta tuli mieleen, että kirkko voi kyllä mennä tässä myös itseensä. Onko hoidettu oma tontti? Muistan, miten 90-luvulla, kun olin seurakunnan luottamushenkilö, kyselin, pidetäänkö seurakunnan kerhoissa hartauksia tai kristillistä opetusta. Siihen aikaan varhaisnuorisokerhoissa kävi paljon lapsia. Kristillistä opetusta ei kuitenkaan varhaisnuorisotyössä nähty välttämättömäksi, sekä työntekijät että jotkut luottamushenkilöt vakuuttivat, että pääasiahan on, että lapset ja nuoret ovat hyvien harrastusten parissa.

Vanha kastetodistus. Pudasjärvi.
No, nämä hyvissä harrastuksissa lapsuutensa viettäneet ovat nyt äitejä ja isiä, eivätkä osaa toivoa, että heidän lapsensa saisivat kristillistä kasvatusta, kun heidän omakin kasvatuksensa on tältä osin ollut ohutta tai mennyt ohi jälkiä jättämättä. Seurakuntamme työntekijöistä noin puolet on osoitettu erityisesti lapsi- nuoriso- rippikoulu- ja nuorten aikuisten työhön ja kaikki muutkin tekevät esimerkiksi varhaisnuoriso- ja rippikoulutyötä. Työn vaikuttavuus liittyy kuitenkin vahvasti siihen, onko lasten vanhemmilla halua ja taitoa välittää arvokasta uskon perintöä. 

Syyllisiä tilanteeseen on turha etsiä. Olen varmasti itsekin ollut äitinä heikko lasten kristillisessä kasvatuksessa. Mutta olkoon tämä muistutus siitä, että seurakunnan ja kirkon tehtävänä ei ole järjestää kaikenlaista kivaa ilman kosketusta siihen tärkeään ja iloiseen sanomaan, jonka välittäminen on annettu meille tehtäväksi. 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Taakankantaja

Tämän päivän tekstissä Jeesus lupaa, että hänen antamansa ies on hyvä kantaa ja kuorma on kevyt. Ne sanat lausutaan myös, kun pappisvihkimyksessä asetetaan stola harteille. Ies on vetolaite, jolla härkä valjastetaan kiskomaan taakkoja. Pastori Jari Lappalainen kyseli saarnassa, minkähän tähden Jeesus antaa meille ikeen, jolla Vanhassa testamentissa on negatiivinen orjuuteen viittaava merkitys. Yksi vastaus on, että Jeesuksen aikana valjastettiin yleensä ikeellä härkäpari. Jeesus on toisena vetämässä meidän elämämme taakkoja, ja siksi ne kevenevät. Kuulosti realistiselta puheelta. Jeesus vapauttaa meidät orjuudesta, mutta ei kaikista elämän taakoista ja murheista. On kuitenkin suuri asia, että minulla on hänen kanssaan yhteinen ies. Ei tarvitse yksin jaksaa.

Kirkkomatka suuntautui tänään Kuusamon kirkkoon, sillä eräs ystävä suositteli sitä kesällä. Ihmettelimme, ettemme ole siellä käyneet, vaikka olemme paikkakunnalla vierailleet. Tänään panimme sitten tuumasta toimeen. Kirkkoreissu taittui kaikkiaan reilussa neljässä tunnissa, mikä on näillä selkosilla pieni heitto. Tosin biokaasua kului sen verran, että kotimatkalla täytyy ajaa palan matkaa bensalla ennen Oulun Ruskon kaatopaikkaa, josta saamme "menokaasua".

Olemme telttasaunakauden päättäjäisissä Syötteen mökillä. Ehdin olla kymmenen päivää töissä ja siitä saa ansaittuja vapaita. Olen myös toipilas, suu täynnä tikkejä. Perjantaina oli kirurginen hammasoperaatio, kun vuosi sitten hoidetun hampaan juureen oli taas kasvanut kysta. Se on vaivannut koko kesän, ja nyt olen kiitollinen maamme terveydenhoidolle ja enemmän kuin iloinen, kun pääsin leukaluun patista eroon. Miehet saivat puinnit päätökseen ja niinpä eilen kaasuttelimme levähtämään Syötteen mökille. 

Kymmenisen vuotta sitten kun etsimme hiihtomökkiä, teimme useamman retken myös Kuusamoon. Kävimme "kanttorilassakin", eli Tarutiina ja Mika Perttusen luona, mutta jostain syystä kirkko jäi katsomatta. Sitä paitsi paras tapa tutustua kirkkoon on osallistua messuun. Vaikka paikalla ei olisi ketään tuttua ihmistä, kuulumme samaan perheeseen ja kansaan.

Kuusamon Pyhän Ristin kirkko on vihitty käyttöön 1951. Vanha kirkko paloi 1944. Paikkakuntalaiset ja historioitsijat ovat erimielisiä siitä polttivatko sen saksalaiset vai venäläiset. Kirkonkellot löytyivät, kun paikkakunnalla 1959 vierailleet saksalaiset sotaveteraanit kertoivat, että ne on haudattu kirkkomaahan. Myös alttaritaulu ja urkulehterin reunassa olevat apostolien kuvat ovat pelastuneet vanhasta kirkosta. 


Elän jännittäviä aikoja, kun olen hakenut Vaasan kirkkoherranvirkaa. Pari haastattelua on takana, eilen julkaistiin ehdokkaiden esittelyvideot YouTubessa. Oman esittelyvideon (alla) filmasimme perheen kesken jo alkukesästä, ja halusin tehdä siitä sellaisen, missä on jotain ajatuksia seurakunnan kehittämisestä. Kuopuksen ystävä editoi videon, mikä oli iso apu. Kaikkea ei tarvitse itse tehdä. Vielä on psykologinen henkilöarviointipäivä, jumalanpalveluksen toimittaminen, esittäytyminen kirkkokahveilla ja ehdokkaiden yhteinen paneelitilaisuus. Joutuu aika moneen jännittävään tilanteeseen. Mutta ei yksin. Yhteistyössä on voimaa. Yksin emme työtä tee! 





 .