lauantai 8. syyskuuta 2018

Tärkein esiin

Seurakunnissa pohditaan ja ollaan huolissaan, mitä saa sanoa ja tehdä, kun vierailemme päiväkodeissa ja kouluissa. Aina ei voi olla tunnustuksellisesti kristillinen sanoma matkassa. Yleissivistävää puhetta voi aina pitää, jos yhteistyö on hyvää ja ovet ovat avoinna. Mutta jos ei ole järjestetty yhtä laadukasta korvaavaa toimintaa niille, jotka ovat ilmaisseet halunsa välttää uskonnollisia tilaisuuksia, täytyy asia huomioida. Jotkut luulevat, että tämä johtuu maahanmuuttajista, mutta on nähty ja koettu, että jos toiminta menee väärässä kohden uskonnonharjoituksen puolelle, asian nostavat tapeetille varmimmin kantasuomalaiset vapaa-ajattelijat.

Kuluneella viikolla sain kuitenkin jälleen vierailla nuorisotyönohjaajan kanssa nimikkokoulussani, pitää merenrantajumalanpalveluksen rantahietikolla ja siunata ekaluokkalaiset. Edellytyksenä tälle on, että opettajat järjestävät jotain yhtä kaunista niille, jotka eivät voi tähän osallistua, eli takana on vaivannäköä ja lasten yksilöllistä huomioimista. Kiitos koulun henkilökunnalle, ja kiitos myös kiitoksista, jotka voi lukea koulun blogista. 

Huoli kristillisen kasvatuksen ohentumisesta on todellinen, mutta tuli mieleen, että kirkko voi kyllä mennä tässä myös itseensä. Onko hoidettu oma tontti? Muistan, miten 90-luvulla, kun olin seurakunnan luottamushenkilö, kyselin, pidetäänkö seurakunnan kerhoissa hartauksia tai kristillistä opetusta. Siihen aikaan varhaisnuorisokerhoissa kävi paljon lapsia. Kristillistä opetusta ei kuitenkaan varhaisnuorisotyössä nähty välttämättömäksi, sekä työntekijät että jotkut luottamushenkilöt vakuuttivat, että pääasiahan on, että lapset ja nuoret ovat hyvien harrastusten parissa.

Vanha kastetodistus. Pudasjärvi.
No, nämä hyvissä harrastuksissa lapsuutensa viettäneet ovat nyt äitejä ja isiä, eivätkä osaa toivoa, että heidän lapsensa saisivat kristillistä kasvatusta, kun heidän omakin kasvatuksensa on tältä osin ollut ohutta tai mennyt ohi jälkiä jättämättä. Seurakuntamme työntekijöistä noin puolet on osoitettu erityisesti lapsi- nuoriso- rippikoulu- ja nuorten aikuisten työhön ja kaikki muutkin tekevät esimerkiksi varhaisnuoriso- ja rippikoulutyötä. Työn vaikuttavuus liittyy kuitenkin vahvasti siihen, onko lasten vanhemmilla halua ja taitoa välittää arvokasta uskon perintöä. 

Syyllisiä tilanteeseen on turha etsiä. Olen varmasti itsekin ollut äitinä heikko lasten kristillisessä kasvatuksessa. Mutta olkoon tämä muistutus siitä, että seurakunnan ja kirkon tehtävänä ei ole järjestää kaikenlaista kivaa ilman kosketusta siihen tärkeään ja iloiseen sanomaan, jonka välittäminen on annettu meille tehtäväksi. 

2 kommenttia:

  1. Itse olen ollut huono kasvattaja ja perinteen välittäjä joka saralla.
    Laiskalla äidillä on usein ahkerat lapset, jotka etsivät lisätietoa oma-aloitteisesti, jos heille edes vilauttaa vaihtoehtoja.
    Lasteni hengellisyydestä voin antaa täyden tunnustuksen kylässämme toimineelle pyhäkoululle, seurakunnan päiväkerhojen ohjaajille, nuorisotoimelle ja koululle. Lastenlasten kohdalla vastuu jää kokonaan kodille. Siinä suhteessa elämme erilaista aikaa.
    Hienoa syksyä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieläkin seurakunta järjestää perhekerhoja, päiväkerhoja, musiikkikerhoja, perhemessuja, varhaisnuorten kerhoja ja leirejä... Tukea kristilliselle kasvatukselle löytyy, mutta perheet eivät aina koe sitä niin tärkeäksi tai ei jakseta moninaisissa paineissa priorisoida. Koulun varaan ei enää voi laskea, itselläni kansakoulunopettajat kertoivat raamatunkertomuksia mieleen painuvasti ja pitivät koskettavia aamuhartauksia, vaikka joskus joku pyörtyikin koulun juhlasalissa, missä seisottiin riveittäin veisaamassa "Nyt silmäni mä nostan taas ylös mäkihin..."

      Poista