Päivä yötä pakenee

Olen pitänyt talvi- ja kesäajan vaihtelusta, niin kauan kuin sitä on ollut, vuodesta 1981. Kesäaikaan siirtyminen pidentää mahdollisuutta nauttia valoisista illoista työpäivän jälkeen. Keväällä menettää yhden tunnin, mutta jos elää syksyyn saakka, sen saa takaisin. Talviaikaan siirtyminen taas helpottaa aamuheräämistä, kun päivä valkenee kellonaikaan verrattuna aiemmin. Tuo juuri saatu lisätunti maistui myös makoisalta 12-tuntisen lauantaityöpäivän päälle. 

Kuulun niihin onnellisiin ihmisiin, jotka sopeutuvat viisarien siirtämiseen yhdessä yössä. Kelloja en ole koskaan siirrellytkään, sehän kävisi jo vähän raskaaksi ainakin tuon seinäkellon osalta. Valitettavasti on olemassa ihmisiä, joiden sisäinen kello ei ole yhtä oppivainen, ja heillä menee elämä pitkäksi aikaa sekaisin. Minun on nyt sitten ilmeisesti sopeuduttava heidän toiveisiinsa, vaikka se vähän kirpaisee.

Jos näistä kahdesta ajasta nyt on sitten pakko valita, niin jotkut asiantuntijat sanovat, että talviaika eli normaaliaika on luonnollisempi. Tosin vähän epäilen sitä, sillä minunhan on sitten heinäkuussa herättävä jo aamukolmelta hillaan, jos aion nauttia herkän kauniista hetkestä ja olla ensimmäisenä suolla. Kesäajalla on riittänyt kun on ruvennut neljältä kurkkimaan millainen aamu on valkenemassa. Ahtaalle meinaavat aamu-unisen pistää! 

Taidan olla sellainen, että useinkin huomaan uivani vastavirtaan niin kuin aamulla näkemäni sorsat, jotka eivät myöskään vielä osaa päättää onko talvi vai kesä: lähtisivätkö etelämmäksi vai jäisivätkö Mallastehtaan sulaan? Kesäajasta luopumisen takia en nyt kuitenkaan yritä kaataa hallitusta. Minulla kun on aika vapaat työajat, niin ehkä siirrän omia viisareita joskus Marian ilmestyspäivän tienoilla eteenpäin ja yritän herätä tuntia aikaisemmin. Tosin olen huomannut, että jos on aikaansa edellä, jää useimmiten vähemmistöön.

Sorsien nousukiito oli äänekäs. Minä pieni Paimentyttö lentohon en pääsekään. Tänne tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään.   

Rappeutuminen ja edistys

Tyhjäsimme pari viikkoa sitten isän kirjahyllyjä, ja kannoimme paljon kirjoja päätaloon. Puoliso jatkoi kuluneella viikolla kirjahyllyllä, jossa oli isoisäni kirjoja. Laihialaisen elämänmuodon tarkkailija Jaakko Nikkinen kirjoitti vuonna 1916 ilmestyneessä romaanissaan Leppirannan Lauri kuvauksen talonpoikaisen elämänmuodon kulusta:

Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin, ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enemmän suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle omistautuminen. Sijalle tulee jonkinlainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin mökkiläiseksi tai ylöspäin, henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin.

Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista ei nimittäin mikään suku voi välttää. Se on jonkinlainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset, että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.

Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku alkaa kerran maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enemmän tai vähemmän "vedentuomia". (Jaakko Nikkinen, Leppirannan Lauri, WSOY 1916, 2.p.1919.)

Tämä sadan vuoden takainen kuvaus huvitti meitä ja oli osin osuva. Pohdimme, miten maatilat ovat viimeisten kymmenien vuosien aikana vähentyneet. Aina ei ole syynä ollut kyvyn puute, mutta joskus sekin. Ajattelimme myös oman talomme suvun historiaa. Ottamatta tarkkaa kantaa aivan lähihistoriaan on todettava, että isoisäni aikana oltiin hyvin edistyksellisiä. Isäni taas antoi voimansa yhteisiin asioihin suurella tarmolla. Hän pelkäsi antaa taloa maataloudellisen koulutuksen saaneille, arveli, että talo ei kahta agronomia kestä. Toiveikkaana katsomme eteenpäin, kun uusi 12. polvi on tarttunut tarmolla auraan ja koettaa kehittää menetelmiä. 

Oma maa

Tänään lähdimme vielä iltasella elokuvaensi-iltaan armaani syntymäpäivän kunniaksi. Elokuvateatteri ei näytä oikein luottavan Markku Pölösen uusimpaan ohjaukseen, sillä sali oli milteipä pienempi kuin meidän tupa. Ensi-iltayleisö jäi Vaasassa alle kolmenkymmenen. Suosittelen kuitenkin lämpimästi Omaa maata.

Pääosissa maata lunastavat kovalla työllä asutustilalliset, joita raikkaasti ja "nykyaikaisesti" esittävät Oona Airola ja Konsta Laakso. Myös hevospääosan esittäjä on tosi lahjakas! Itkin sekä elokuvan romanttiselle draamankaarelle että maanraivaukselle. Mietin miten hyvä kaupunkilaisnuortenkin on nähdä, miten kovalla käsityöllä suurin osa maamme pelloista on raivattu. Elokuvan asutustila nousi kauniiseen saareen, mutta esimerkiksi mökkipaikkakunnallamme Pudasjärvellä on asutettu kymmeniä tiloja syrjäkylän korpeen hallaisalle suolle. Siellä talot nyt tönöttävät vieri vieressä tyhjinä ja pellot puskittuvat. Valtava työmäärä kantoikin vain ehkä yhden sukupolven unelmaa. 

Itkin myös sotainvalidin ponnistuksille, koska juuri tänään siunasin haudan lepoon sotainvalidin. Sotaveteraanihautauksia oli urani alkuaikoina usein, nyt sattuu niin harvoin kohdille, että sykähdyttää. Elokuvan sotainvalidi oli nimeltään sopivasti Naskali, joka on tuttu sana.

Naskalin maatila @ Perttu Perälä

Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, miten rakasta maa on, ja samalla orjuuttavaa. Se on sitonut meidätkin paikalleen vuosikymmeniksi. Sinänsä hyvää elämää, mutta joskus on tuntunut siltäkin, että aika valmiiksi käsikirjoitettua. Olemme mekin saaneet usein rehkiä itsemme aivan uuvuksiin, varsinkin tuo päivänsankari, joka on yksin puhjannut "isojen kantojen" kanssa. Vielä enemmän tilanpito sitoi tietysti silloin, kun oli karjaa hoidettavana. Mutta nyt olemme vapaammat menemään ja tulemaan, tarvittaessa muuttamaan muuallekin. Se tuo ajatuksiin uutta vapautta ja mahdollisuuksia. Olen niin onnellinen siitä, että sukupolvien ketju jatkuu ja uusi isäntä on asettunut plassille asumaan. Vuosisatojen työ ei ole mennyt hukkaan. 

Pettuleipää

Kuopus lähetti viikolla artikkelin (Historiatietoa/Reino Kallio), jossa kerrottiin Pohjanmaan yritteliäisyyden juurista. 1700-luvun Isonvihan jälkeen alkoi voimakas kasvu, joka perustui raakaan työhön ja työn arvostukseen. Ei tahdottu suvaita maanantaisia krapulapäiviä. Kotipitäjässäni Laihialla kiellettiin 1800-luvun puolivälin paikkeilla vapaapäivien pito ja jos tavattiin keskellä arkipäivää toimettomana, talollisten ja torpparien lapsia sakotettiin joutilaisuudesta paljon ankarammin kuin renkejä. Niinpä Laihialla sakotettiin eri sapluunalla kymmenpäistä poikajoukkoa, joka ajeli tapaninpäivän jälkeisenä päivänä joutilaana Lyyskilästä Yrjäälään. Lapualla taas tavattiin miesjoukko meluamassa ja keittelemässä perunoita eräänä arkipäivänä jo seitsemän aikaan illalla, ja saivat siitä sakkoa.

Ajat ovat tietysti muuttuneet ja hyvä niinkin. Mutta silti toivoisin, että nytkin työntekijöiltä vaadittaisiin toimeliaisuutta ja krapulapäiviin puututtaisiin jämäkästi ja rohkeasti ennen kuin on liian myöhäistä. 

Kotka

Sinunko käskystäsi kotka nousee korkeuksiin ja rakentaa pesänsä tavoittamattomiin (Job 38:27)? Kun Job oli saanut jobinpostia ja menettänyt kaiken, hän oli katkera ja purki pahaa mieltään. Lopulta Jumala asettui keskustelemaan hänen kanssaan ja kehotti katselemaan luontoa, aurinkoa ja eläimiä. Oletko kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran? Sinäkö annoit hevoselle voiman? Luonnon avulla ihminen löytää paikkansa maailmassa.

Luonto on minulle aina ollut suuri lohdutuksen ja voiman lähde. Joskus syksyisin mietin, jos saisikin vain jäädä vaeltelemaan. Mutta monet luontoelämykset tulevat etsimättä ja pyytämättä luo. Muistan kun lapset olivat pieniä, ja olin oikein murheellinen jostain asiasta. Menin itku silmässä ripustamaan pyykkiä saunan takaverannalle ja matkalla huomasin, miten jää helähti ja saukko kiipesi syksyiselle jääriitteelle viiden metrin päässä. Nauliuduin paikalleni ja tarkkailin, miten se mutusteli leikkisästi jotain heinää. Koin tapahtuman lohdutuksena ja lahjana.

Kerran metsäsaunalta tullessa näimme maakotkan istumassa saunatien viereisessä lepässä. Kuopus kiinnitti huomiomme siihen ihmetellen mikä tuo iso haukka on. Oli sykähdyttävää katsella, miten se levitti siipensä ja lähti lentoon muutaman metrin päästä. 

Eräänä kesänä olin niin alla päin, ettei hyvän uuden valokkipaikan löytyminenkään oikein jaksanut ilahduttaa. Mutta huomasin, miten yläpuolellani liiteli kotka. Se oli pesimäsuollaan, minä vierailija. Merkkasin marjapaikan gps-laitteeseen kotkanevaksi, ja olen muistellut tuota hetkeä joka kerta kun olen kuljeskellut noita polkuja. Viime kesänä teimme sinne aamuöisen retken 35-vuotishääpäivämme kunniaksi. 

Tänään kyykin tuntikaupalla 

karpalossa aavan nevan tuolla puolen. Lopulta oikaisin selkäni ja arvelin, että seitsemän litraa saa riittää tälle päivälle. Samalla huomasin, että maakotka kiertelee aivan lähellä, matalalla, minua ja koiraa katsellen. Valtavat siivet, jykevä pää! Siitä ei kuulunut mitään ääntä, vierailu olisi voinut hyvin jäädä huomaamatta. Hamusin puhelinta esiin, mutta en ehtinyt saada siihen vapisevin käsin elämää ennen kuin kotka oli jo liidellyt suon toiseen päähän. Onneksi se vielä kaarsi vähän lähemmäksi, ja sain edes yhden näpsäytyksen, jossa kotka näkyy lähinnä pienenä pisteenä. Oleellisempaa on kuitenkin juhlallinen hetki, vahvan linnun tekemä vaikutus. Jatkan matkaa kiitollisena sydämessä uusi rohkeus.

Niin kuin kotka siivillänsä
poikiansa peittelee,
niin hän minut kädellänsä
armiaasti suojelee.
Äidinkohdussa jo antoi
muodon, hengen, elämän,
sieltä tähän hetkeen hän
huostassansa hoiti, kantoi.
Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan. 

(Virsi 270:2)

Vastatunto

En tiedä onko myötätunnon vastakohta vastatunto samoin kuin myötämäen vastakohtana voisi olla vastamäki, mutta oletetaan niin. Olen miettinyt viime päivinä ihmisten reaktioita ja huomannut, miten vaikeaa aidon myötätunnon osoittaminen on. Joskus se on kääntynyt vastatunnoksi. Ihmiset ikään kuin vastustavat oikeuttani olla pahoilla mielin ja yrittävät selvittää asian muutamalla sanalla. 

Onhan tunnettua, että esimerkiksi surevan kohtaaminen ei ole aivan helppoa, tuntuu, että ei osaa sanoa mitään järkevää. Jostain syystä vaalitappioni on kuitenkin kirvoittanut paitsi aitoa hyvältä tuntuvaa myötätuntoa, myös runsaasti erilaista ohi ampuvaa lohduttelua. Joku vierellä kulkemisen ammattilainen eteläisestä hiippakunnasta kiiruhti heti todistamaan FB-sivullani, että valinta oli kuitenkin erittäin hyvä. Parin päivän päästä poistin viestin. Kuulosti vähän samalta kuin joku sanoisi surevalle, että parempihan on että rakkaasi kuoli. Sekin voi olla totta, mutta harva on niin tökerö että se on ensimmäinen asia, joka tulee sanotuksi.

Toiset taas vakuuttelivat miten mainio pappi olen ja miten he iloitsevat siitä, että en hautaudu hallinnon pariin, vaan pidän peruspappina enemmän saarnoja ja kohtaan ihmisiä. He sivuuttivat sen, että olin hakenut työhöni muutosta. Tehtyäni pitkään samantyyppistä työtä minulla oli oikeus hakea uusia teitä, etsiä käyttämättä jääneille lahjoille käyttöä, eikä toiveen kariutumista voi noin vain mitätöidä.

Muutamat ovat kertoneet omista pettymyksistään. Joku kertoi, miten hänkin kerran hävisi jonkun lautakunnan äänestyksessä eikä saanut toivomaansa virkaa. Ensinnäkin omiin kokemuksiin vertaaminen on harvoin lohduttavaa. Toiseksi on ehkä vaikea käsittää, että olisi jotenkin raskasta jäädä kokonaan ilman ääniä, kun kirkkoherran hakuprosessi oli niin julkinen. Jospa tuokin kaupungin virkaan pyrkinyt olisi joutunut antamaan julkisen opetusnäytteen kaupunkilaisille, jospa hänestä olisi tehty koko sivun haastattelu maakuntalehteen, jospa häntä olisi haastateltu paitsi kaupunginhallituksessa myös opetushallituksessa, jospa hän olisi joutunut osallistumaan julkiseen paneeliin kaupungintalolla ja häntä olisi vaadittu laatimaan itsestään YouTube-esittelyvideo, jota olisi markkinoitu kaupungin sivuilla, ja jos hän olisi käynyt läpi kymmentuntisen psykologisen testin, ja saatuaan kaikista osa-alueista erinomaista palautetta hän olisi jäänyt kokonaan ilman ääniä siinä lautakunnassa. Mutta ei, hän ei pystynyt käsittämään, että nollatulos jotenkin tuntuisi häpeälliseltä.

On tullut myös lämpimiä myötätunnon sanoja. Ne erottuvat joukosta sillä, että ei selitellä, vaan sanotaan että olet ajatuksissani, rukoilen puolestasi, olen pettynyt kanssasi. Ja aivan samoin kuin surevan kohtaamisessa riittää halaus, olen kokenut halaukset hyväksi, joskin joskus työn tiimellyksessä vähän liiankin liikuttavaksi tavaksi osoittaa myötätuntoa. Erityisen lämpimästi olin yllättynyt siitä, että sain halauksen valituksi tulleelta työtoverilta, vaikka se kirvoittikin kyyneleet. Yleensä hän on pitänyt etäisyyttä. Mutta saatuaan onnitteluni hän antoi minulle lohduttavan halauksen. Kiitos siitä! 

Kirkon johtamiskoulutuksessa luimme kirjan Myötätunnon mullistava voima, joka koskettelee myötätunnon ja myötäinnostuksen ilmenemistä erityisesti työelämässä. Ymmärsin sen luettuani, että myötätunnon osoittaminen työtoverille voi olla paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi ns. "asiakkaalle". Tunteiden kuunteleminen, vastaanottaminen ja vahvistaminen on kuitenkin tärkeä taito, joka auttaa eteenpäin, ehkä myös häntä, joka on kadottanut näkynsä.

Tappio

Kyllä ei, ei minulla ollut yhtään kannattajaa seurakuntaneuvostossa. On se niin noloa, että tuli lähdettyä ehdokkaaksi. Tavallaan se on huojentavaakin, että en tullut valituksi Vaasan kirkkoherraksi, sillä se on vaativa ja työteliäs virka. Valituksi tuli vähän iäkkäämpi työtoveri, joka on tehnyt kunnioitettavan ahkeran ja pitkän uran pysytellen samassa työyhteisössä. Hän on varmasti paikkansa ansainnut. En edes ihan joka päivä kuvitellut olevani parempi, vaikka kyllä se niin on, että jos vaaliin lähtee, täytyy edes itse uskoa itseensä. Onnea ja siunausta Tuomo! 

Vaaliprosessi oli kohtuullisen lyhyt, vain viitisen kuukautta. Onnistuin saamani palautten mukaan hyvin niin julkisissa kuin salaisissa näytöissä, joita oli useita. Mutta näin kävi. Täytyy vain nieleskellä tappionsa ja siitähän on jo kokemustakin. Ei paljon lohduta se, että "sinä olet hyvä pappi", jos kokee, että ei pääse vaikuttamaan niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi. 

Joskus kun sulkee silmänsä, voi nähdä näyn. Tänään iltapäivällä tein niin, ja näin, miten kaksi hahmoa käveli kahden valtavan suuren jäävuoren välissä, ikään kuin jäälohkareiden väliin jäävässä railossa. Toinen hahmoista oli isompi ja hän piti kädestä kiinni sitä pienempää. Siinä oli jotain pelottavaa ja jotain lohdullista. Elämä on.

Tunnelma

Rippileirillä nostetaan joskus tunnelma kattoon kiinnittämällä ylös paperinpala, jossa lukee "tunnelma". Syksyn hämärtyvissä päivissä ja pimeissä illoissa on tunnelmaa itsessään. Uintivedet ovat jälleen virkistäviä, luonnossa sykähdyttävät murretut sävyt, kynttilät ja takkatuli valaisevat iltaa. 

Olin papiston päivillä Finlandia-talolla. Kerran aikaisemmin olen kai ollut mukana jossain Pappisliiton paneelissa. Ihan virkistävää oli nähdä kollegoja ja ohjelmakin oli sivistävää. Yhtä asiaa tosin ihmettelin. Kirjoittaja sai esitellä Pappisliiton 100-vuotishistoriateosta peräti kahden puheen verran, mutta tuosta päätellen historiikki sisältää lähinnä epäonnistunutta vitsailua ja henkilöön käyvää ilottelua. Syntyi sellainen vaikutelma, että Pappisliitto ei koskaan ole ottanut kantaa mihinkään asiakysymyksiin saati saanut mitään tuloksia vaikuttamistyöllään. Oma tunnelmani ei ainakaan noussut kattoon, vaikka kyllähän heitot näyttivät monia naurattavan. Huumori on vaikea taiteenlaji, ja huumorin vastapainoksi tarvittaisiin aina myös asiaa. Voin olla nyt liian ankara, ehkä esiintyjä ei aavistanut että yleisössä on myös tosikkoja, jotka eivät näe veljeyttä kaiken ytimessä.  

Kaikkein ilahduttavin asia Pappisliiton juhlilla oli bändi, joka säesti virret. Muusikkoja oli ilo sekä kuunnella että katsella. Suurkirkossa pidetty messu oli sekin vaikuttava, kun kaikki lauloivat. Musiikki avaa papinkin sydämen. Messu myös televisioitiin ja tulee reilun viikon päästä ulos. 

Sain 21 vuotta sitten olla valmistelemassa ja toteuttamassa Agronomiliiton 100-vuotisjuhlaa ja sen historiikin julkaisemista. Juhla toteutettiin Kansallisoopperan Alminsalissa musiikkikavalkadina ja välijuonnot avasivat historian kulkua. Ainakin oma mielikuvani on, että agronomit osaavat juhlia pappeja paremmin. Agronomiliiton juhlissa oli enemmän sävyjä. Vaikuttavia naisagronomeja oli myös helppo nostaa esiin. 

Taitaa olla niinkin, että paras juhla tulee joskus ilman yrittämistä, tunnelmaa nostamatta, keskelle elämää. Se tulee, kun ei yritä olla nokkela eikä onnistua leivonnaisissa erityisen hyvin. Sukanvarren pärvöttäminenkin voi olla juhlaa, kun ei ole kiirettä mihinkään.

Lukija

Blogini täyttää piakkoin neljä vuotta, ja tekstejä on nyt luettu 100 000 kertaa. Eihän se mikään valtava levikki ole, mutta kuitenkin olen jokaisesta lukijasta kiitollinen. Kiitän  sinua, lukijani, mielenkiinnosta ja toivotan Jumalan siunausta. 

Joskus sitä miettii, että mitähän uskolliset lukijat odottavat ja toivovat. Kun kirjoitan päivän tapahtumista tai omista muistoista, tulee sellainen olo, että kirjoitan liikaa itsestäni. Uskonasioista kirjoitan mielelläni, mutta toivoisin, että elämänmakuisesti ja lähinnä silloin, kun on jotain jaettavaa. Joistakin asioista olen sanonut painokkaasti oman mielipiteeni. Eihän se useinkaan ole ainut oikea, mutta kirvoittaa ehkä ajatuksia. Saa sanoa vastaan! Harmituksiin en ole halunnut keskittyä, mutta kyllä niitäkin tulee joskus käsitellä, sillä ne kuuluvat elämään. Kaikkein iloisin kirjoittaja olen ollut silloin, kun joku asia on ruvennut kiinnostamaan, ja olen joutunut vähän opiskelemaan osatakseni valaista sitä muillekin. Aika sekalaisia aiheet ovat siis olleet.

Blogi tarvitsee myös kuvitusta, ja se on innostanut valokuvaamaan. Ajattelin joskus, että olen aivan epävisuaalinen ihminen, mutta palautteesta päätellen olen ollut tuossa asiassa liian itsekriittinen. Onneksi uudet laitteet helpottavat kuvaamista, kuvien käsittelyä ja rajaamista. Motivoituminen kuvaamiseen on myös jättänyt itselle enemmän kuvamuistoja.

Eilisiltainen karpalojen kauneus

Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen siitä, että aloitin tämän harrastuksen. Sen ansiosta olen löytänyt monia asioita, joista voin olla kiitollinen. Olen myös oppinut näkemään ympäristöä ja sen kauneutta eri silmin. Joskus ilo on kaksinkertaistunut ja harmitus puolittunut, kun olen saanut jakaa sen sinun kanssasi.

Kiitän siis sinusta ja näistä blogivuosista Jumalaa. Häneltä tulevat ystävien ja karpaloiden lisäksi kaikki muutkin elämän ihanat maut.