Rappeutuminen ja edistys

Tyhjäsimme pari viikkoa sitten isän kirjahyllyjä, ja kannoimme paljon kirjoja päätaloon. Puoliso jatkoi kuluneella viikolla kirjahyllyllä, jossa oli isoisäni kirjoja. Laihialaisen elämänmuodon tarkkailija Jaakko Nikkinen kirjoitti vuonna 1916 ilmestyneessä romaanissaan Leppirannan Lauri kuvauksen talonpoikaisen elämänmuodon kulusta:

Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin, ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enemmän suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle omistautuminen. Sijalle tulee jonkinlainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin mökkiläiseksi tai ylöspäin, henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin.

Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista ei nimittäin mikään suku voi välttää. Se on jonkinlainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset, että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.

Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku alkaa kerran maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enemmän tai vähemmän "vedentuomia". (Jaakko Nikkinen, Leppirannan Lauri, WSOY 1916, 2.p.1919.)

Tämä sadan vuoden takainen kuvaus huvitti meitä ja oli osin osuva. Pohdimme, miten maatilat ovat viimeisten kymmenien vuosien aikana vähentyneet. Aina ei ole syynä ollut kyvyn puute, mutta joskus sekin. Ajattelimme myös oman talomme suvun historiaa. Ottamatta tarkkaa kantaa aivan lähihistoriaan on todettava, että isoisäni aikana oltiin hyvin edistyksellisiä. Isäni taas antoi voimansa yhteisiin asioihin suurella tarmolla. Hän pelkäsi antaa taloa maataloudellisen koulutuksen saaneille, arveli, että talo ei kahta agronomia kestä. Toiveikkaana katsomme eteenpäin, kun uusi 12. polvi on tarttunut tarmolla auraan ja koettaa kehittää menetelmiä.