Rosoa

Sauvakävelylenkillä pisti silmään uusi liikennemerkki, jota ei ollut vielä nostettu tolppaan. Se oli hieman erikoisessa paikassa. Mutta kun ei lunta ole tämän enempää, niin kyllähän tuostakin voi mennä. Taivaan Isän antamat elämän johdatusviitat ovat joskus yhtä erikoisia, mutta niitä noudattamalla pääsee eteenpäin ja perille asti.

Välillä olen kulkenut ihan omia polkujani. Aina en osaa seurata viittoja, aina en edes halua. Siitä tulee elämään monelaista rosoisuutta. Toki rosoa on tullut siitäkin, että toiset eivät ole huolineet joukkoon tai ovat menetelleet muutoin epäreilusti.


Tervaroso on sienitauti, joka ympäröi männyn rungon ja roson yläpuolella oleva osa puusta kuolee. Puuhun ilmestyy pihkaa tihkuvia haavoja. Tautia on enemmän Pohjois-Suomessa, ja se tuli tutuksi vasta mökkitonttimme puita tiiraillessa. Tervaroso onkin tehnyt tuhojaan juuri Pudasjärvellä ja Koillismaalla tuhoten puita ja aiheuttaen aikaistettuja hakkuita. Lämpimät vuodet ovat lisänneet taudin esiintymistä.

Sanotaan, että ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Mökkimme on kauniilla hyväntuoksuisella mäntykankaalla, ja mies on metsurintaidoillaan koettanut pitää tervarosoa kurissa kaatamalla sairaita yksilöitä. Yhtiön tontin hoitajana hän on sitten valikoinut saantopuista tervaksia omassa takassa poltettavaksi. On leppoisaa katsella vuoroin tervasvalkiaa ja vuoroin tikkunöylettä. 

Männyt ovat niin suorarunkoisia ja kauniita puita, että sellainen itsekin tahtoisin olla. Mutta miten torjua näivettävät taudit? Itse voin ponnistella terveyden eteen liikuttamalla muitakin jäseniä kuin sormia, ratkomalla erilaisia aivopähkinöitä ja käyttämällä aikaa asioihin, jotka hoitavat sielua. Elämä on kuitenkin lopulta armoa. Tähän asti Puutarhuri on antanut elää, ja siitä kiitos.

Vaaraton kuu

Oli kuutamo kun lähdin ja kuutamo kun palasin, mutta töissä en suinkaan ollut ihan kuutamolla. Tosin niinkin voisi luulla, sillä tikkusin joululahjaa kahdessa kokouksessa. Seurakuntamme hallintorakenne on mielestäni kankea. Hallinto parhaimmillaan palvelee työtä, mutta rajansa kaikella. Muutoksen tarvetta on. Olen ihan tavallinen pappi, mutta olen valmistellut tänä syksynä aluetiimin, alueneuvoston, julistustyön johtokunnan ja operatiivisen johtoryhmän asioita ja ollut noissa kokouksissa puheenjohtajana tai esittelijänä. Sen lisäksi olen istunut keskustelemassa yhteisessä työntekijäkokouksessa, julistustyön ja diakoniatyön työalakokouksissa sekä diakoniatyön johtokunnassa. Jos kokousten välissä aikoo tehdä "oikeaa työtä", on tehtävä pitkää päivää. Oikeaksi työksi luen seurakuntalaisten kohtaamisen eri tilanteissa ja tilaisuuksissa. Se on työtä, joka myös palkitsee tekijänsä.

Joskus epävirallisemmat palaverit palvelevat hyvin varsinaista työtä.  Suunnittelupalaverit ja tiimipalaverit saattavat olla hyvin inspiroivia ja innostavia. Eilen yritimme yhteistyöpalaveria palvelutalojen johtajien kanssa. Meillä on yhteistyökumppanina noin 15 hoivakotia ja palvelutaloa, joissa pidämme vuosittain yli 100 hartautta tai ehtoollistilaisuutta. Haluamme kehittää työtä ja yritimme luoda mahdollisuuden tuoda puolin ja toisin esiin ajatuksia ja toiveita. Myös keskinäinen tutustuminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Saimme koolle vain kolme palvelukotien johtajaa, mutta keskustelu oli hyvää ja toivottavasti muutkin johtajat tai johtavat hoitajat lukisivat muistion. Vanhukset ja muistisairaat eivät suinkaan ole kuutamolla, kun luetaan Isä meidän tai lauletaan tuttu virsi. Myös ehtoollinen on monelle tärkeä pyhä hetki. Tahdomme palvella parhaalla mahdollisella tavalla.

Tänään mieskin on kokousreissulla. Sitä paitsi hän ilmoitti, että lauantaina hänellä on "syntymäpäiväkäynti". Nauroimme, sillä yleensä syntymäpäiväkäyntejä on vain minulla, tälläkin viikolla kolme. 

Talo ei kuitenkaan ollut tyhjä kotiin palatessa, sillä lemmikkieläimet odottivat minua. Kaksi kissaa ja koira olivat onneksi jo päivällä saaneet ulkoilla pojan ansiosta. Sain kännykän kautta häneltä kaksi hienoa kuvaa, jotka ilahduttivat mieltä, ja jotka haluan jakaa teille. 

Sissi @Perttu Perälä

Dora @Perttu Perälä

Koira on koko illan yrittänyt ulkoiluttaa minua, mutta tällä kertaa olen antanut laiskuuden ja väsymyksen voittaa, enkä ole lähtenyt jokapäiväiselle 5-6 km:n rollaattorilenkille. Tiedän kyllä, että nuo lenkit muistuttavat kirkossakäyntiä sikäli, että lähtemistä ei koskaan kadu. Ei tosin palaamistakaan. 

Viime yönä meinasin ottaa kuvan kuusta, enkä tiedä kehtaanko sanoa, mitä sitten tapahtui. Astuin tyhjään kapsäkkiin, joka oli märkä. Kissa oli kaivannut hiekkalaatikkoa... Pesin sitten kapsäkin ja se oli niin virkistävää, etten saanut unta. Luulisi ensi yönä unen maittavan, vaikka kuu mollottaa täysillä. 

Usein, erityisesti kastejuhlassa, luen psalmin 121. Siinä puhutaan siitä, miten Herra varjelee väsymättä jokaisen askeleeni. Hän ei väsy eikä nuku. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun luen jakeen: Päivällä ei aurinko vahingoita sinua, eikä kuunvalo yöllä. 

Muutos

Kaveri kertoi, miten jossain yhteydessä on tehnyt mieli sanoa, että älkää pitäkö minua itsestäänselvyytenä. Se jäi soimaan mielessä. Pidän helposti itsestäänselvyytenä vaikkapa ruokaa, terveyttä, läheisiä ihmisiä, työtovereita, omaakin tarpeellisuutta. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Joskus kaduttaa, että pidin jotain asiaa tai toista ihmistä itsestäänselvyytenä huomaamatta todellista arvoa. Elämä osoittaa sitten yllätyksellisyytensä usein hyvin pysäyttävällä tavalla. Muutoksiin sopeutuminen vie aikaa ja voimia. Yleensä kyllä kaikkeen tottuu, kun on pakko tottua. 

Tänään söin vuoden ensimmäisen jouluaterian ja toivottelin hyvää joulua ja god jul. Eräs isompi, toivottu joululahja on myös ollut tekeillä jo toista viikkoa. Kiva kun saa selkeitä toiveita. Muistan, miten lapsena toivoin joululahjaksi karttapalloa ja sainkin sen. Olin kyllä pettynyt, kun se ei ollutkaan iso ja kiiltävä, vaan pieni ja paperisen himmeä. Mutta pyöräyttelin sitä pöydälläni usein, ja tökkäsin sormea arpoen, mihin muutan isona asumaan. En ole kuitenkaan sitten lähtenyt mihinkään, vaan asun samassa talossa, missä olen syntynyt, missä minut on kastettu ja missä meidät on vihitty. Teitä täältä yhä lähtee joka suuntaan.

Lypsykarjataloudessa väsyi joskus arkirutiineihin, aikaisiin aamuihin ja yleensäkin jokapäiväiseen kellon kanssa kilvoitteluun. Toisaalta poikkeamat olivat lähes aina negatiiviseen suuntaan: eläin sairastui ja lakkasi lypsämästä, poikiminen päättyi vasikan kuolemaan tai emän komplikaatioon. Tiesin, että  parasta on perusharmaa arki, ja kuitenkin kaipasin jotain muuta. Luottamustoimet ja sittemmin uuden opiskelu ja uusi työ antoivatkin jotain sellaista, mikä vastasi kaipaukseen ja antoi elämälle uutta merkitystä.

Eipä ole tullut marjamatkoillakaan kaduttua, että on lähtenyt etsimään uusia polkuja. Ei silloinkaan, kun uutta "marikkoa" ei ole löytynyt. Ainakin on oppinut, etteivät hyvät marjapaikat ole itsestäänselvyyksiä. Joskus on löytynyt lapsenlapsen sanoin "yllätysroosaa". Ja kun on eksynyt, niin onpa mitä muistella elämän illassa. 

Näkemisen hetki

Aamun kirkas aurinko paljasti keittiön kaappien vieressä olevien pikkutaulujen pölykerrostumat. Täytyi ottaa trasu käteen. Valon lähde kiersi eteenpäin jo puhdistamisen aikana, eikä enää jättänyt teräviä varjoja kuvanottohetkellä. 

Joskus näkee selkeämmin sellaisia asioita, jotka yleensä hautautuvat arjen pölyn alle. Eilen vietimme eläkkeelle jäävän työkaverin lähtiäisiä ja minä itkin miltei koko ajan. Hän puhui meille rohkaisevasti kahdesta asiasta, tämänpuolisesta ja tuonpuolisesta. Siitä, että teemme tärkeää työtä ja siitä, että ehkä sellainenkin ihme koetaan, että ollaan joskus kaikki koolla taivaassa. 

Muistelen matkan varrelta monia työkavereita. Teemme samaa työtä, keskustelemme työkokouksissa, yhteisissä tehtävissä ja lounashetkissä. Jonain päivänä tulee aika sanoa näkemiin ja silloin näkee aina selvemmin kuin yhteisellä matkalla pölyn pöllähdellessä askeleissa. 

En pelkää pimeää. Syksyn sumuiset ja hämärät päivät, hapekkaan kostea ilma ja jokailtaiset reippaat koiralenkit ovat hoitaneet sielua ja ruumista. Aina ei tarvitse nähdä selkeästi päästäkseen eteenpäin. Joskus tuntuu hyvältä, kun voi kätkeytyä, jopa itseltään. Toivoisin kuitenkin näkeväni silloin, kun joku toivoo tulevansa nähdyksi. 

Olin tänään yhden nokiottan syntymäpäivillä. Hän sanoi, että olemme miltei sukua, koska mieheni on myös nokiotta. Kuurtaneen tervanpolttajat auttamatta nokeentuivat, niin me kaikki. Syntymäpäivärukouksessa kiitimme kasteesta. 

Lapsen kasteella piirsin suloisen lapsen otsaan ristinmerkin ja valelin vedellä. Katekismuksessa sanotaan, että kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla. Risti antaa turvan kuolemaan asti. Matkan pölyt ja noet saa joka päivä pestä pois Jeesuksen nimeen. 

Pyhät hetket

Parittomalle viikolle on torstaista alkaen kertynyt parillisia tapahtumia: Kaksi työntekijäkokousta, kaksi palvelukotien ehtoollishartautta, kaksi toimituskeskustelua, kaksi kastetta, kaksi siunaustilaisuutta, kaksi muistotilaisuutta...Onneksi vain yksi syntymäpäivä ja yksi alueneuvoston kokous. Strategiassa tavoitteeksi asetettu kiireetön kohtaaminen ei ole täysin päässyt toteutumaan.

On ollut kauniita hautajaispäiviä, syksyn lempeää hämärää. Eilen oli pitkästä aikaa arkkuhautaus, ja hauta oli vähän kauempana, vanhalla hautausmaalla. Vaasassa valtaosa vainajista tuhkataan, mutta arkkuhautaus on siitä kaunis, että saadaan saattaa heti hautaan saakka. Kävelimme vahtimestarin ja kanttorin kanssa arkun edellä. 

Saatto kulki hiljaisena. Se tuntui hyvältä, koin sen itsellenikin paitsi pyhänä hetkenä, myös lepohetkenä kaikesta juoksemisesta. Kerran jouduin sanomaan vastaavassa tilanteessa yhdelle harjoittelevalle vahtimestarille, että jospa nyt vain ollaan ihan hiljaa. Hän nimittäin yritti olla minulle ystävällinen ja teki useampia keskustelunaloituksia säästä. Tuntuisi varmasti pahalta, jos työntekijöiden small talkit kuuluisivat saattoväen korviin. On hyvä, jos kuoleman edessä hiljennytään.

Saatto kulki vilkkaasti liikennöidyn Vöyrinkadun yli. Vahtimestari ottaa siinä muutaman joutuisamman askeleen ja käy kytkemässä liikennevalot punaiselle. Autot kyllä pysähtyvät, jos huomaavat arkun, vaikka valon vaihtuminen kestää jonkin aikaa. En ole vielä koskaan jäänyt tuossa auton alle, vaikka kuljen etujoukoissa. 

Joskus tuntuu, että monet hautajaisiin liittyvät hyvät tavat ovat miltei jääneet unholaan, me vanhemmat emme ole osanneet niitä välittää lapsillemme. Kanttori kuitenkin kertoi haudalta palattaessa, että kerran kaksi nuorta poikaa oli tullut kohdalle, nähnyt ruumissaaton, noussut polkupyörän satulasta ja ottanut lippalakit päästä. Ilahduin valtavasti, kun kuulin sen. Kylläpä pojat osasivat toimia kauniisti.

Kummallakin tämän viikon kastettavalla on kaksi kummia, mutta jouduin eilen selvittämään erään kummin kelpoisuutta. Edes viisaat pastorien palstalla eivät osanneet oikopäätä antaa vedenpitävää vastausta. Jokaisella lapsella tulee olla kaksi luterilaista kirkkoon kuuluvaa kummia. Näihin rinnastetaan konfirmoidut anglikaanit, jotka kuuluvat sellaiseen anglikaanikirkkoon, joka on allekirjoittanut kirkkomme kanssa ekumeenisen sopimuksen, ns. Porvoon sopimuksen. LIsäksi voi olla muita kummeja sellaisista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä, jotka hyväksyvät luterilaisen kasteen. Kyseessä oli nyt anglikaani, joka on lähtöisin sellaisesta kirkosta, joka ei ole allekirjoittanut Porvoon sopimusta. Hän kuitenkin saattaa kuulua Suomen anglikaanikirkkoon, jolloin hän olisi tätä kautta luterilaiseen kummiin verrattavissa. Täytyy vielä kysyä asiaa. Yksikin luterilainen kummi riittää, jos vanhemmat tekevät siitä perustellun anomuksen kirkkoherralle, ja kirkkoherra tekee päätöksen yhden kummin riittävyydestä. En kuitenkaan haluaisi näitä vanhempia "juoksuttaa", koska lapsella on joka tapauksessa kaksi hyvää kristittyä kummia.

Nämä kummin kelpoisuusehdot varmasti kuulostavat paperinmakuisilta, mutta oma tärkeä tarkoituksensahan niillä on. Tahdotaan taata se, että kun pieni lapsi liitetään kirkkoon ja Jumalan perheeseen, vanhemmat, tai edes toinen vanhempi, ja kummit tahtovat antaa hänelle kristillisen kasvatuksen ja rukoilevat lapsen puolesta. Myös aikuisella kastettavalla tulisi olla kaksi kummia, ja toiveena on, että he tukisivat kastettua uskon tiellä. Jos henkilö on eronnut kirkosta, voidaan olettaa, että kirkon usko ja sakramentit eivät ole hänelle tärkeitä. Siksi kirkosta eronneita ei hyväksytä kummeiksi, vaikka olisikin kastettu ja konfirmoitu. Kenenkään uskoa emme tietenkään voi mitata, joten pitäydytään siinä, mikä on todennettavissa. 

Nykyään, kun suvut ovat pienentyneet ja monet ovat eronneet kirkosta, on joskus vaikea löytää lapselle kahta kummia. Joskus joudutaan miettimään kaikki mahdollisuudet, että lapsi saadaan kastettua. Naapuripitäjässä on ollut vanha tapa kutsua kummeiksi isovanhempia. Niinpä äitini ja isäni olivat lapsenlapsensa kummeja. Käyhän se niinkin, vaikka isovanhemmat ovat joka tapauksessa lapselle tärkeitä. Ehkä isovanhemman kummeus haastaa hänet ajattelemaan entistäkin enemmän tehtäväänsä myös kristillisenä kasvattajana.

Iloitsen siitä, että tänä syksynä on kohdalle sattunut jo kymmenkunta kastejuhlaa. Kastejuhlat ovat tärkeitä koko perheelle ja suvulle. Joskus joku on aloittanut aikuisrippikoulun ja ottanut kasteen, kun on kokenut niin tärkeänä ja merkityksellisenä oman lapsen kastejuhlan. Jumalan pyhyys koskettaa kristityn tämänpuolisen matkan alussa ja lopussa, kasteessa ja kuolemassa. Taivas laskeutuu alas.

Yö

Olimme rakkaiden ystävien kanssa katsomassa ja kuulemassa Oopperan kummitusta Kansallisoopperassa. Ensin söimme maukkaan päivällisen Töölönrannassa. Siitä huolimatta pysyimme hereillä oopperassa. Eräällä aikaisemmalla kulttuuriretkellä kävi niin ikävästi, että kolme meistä pilkki aika huomiota herättävästi. Nautimme yön musiikista, oopperan uusi tähti sai oppinsa ja innoituksensa pimeyden phantomilta, joka oli kasvoiltaan ruma eikä ollut saanut osakseen rakkautta.

Nukuimme sitten kaikki aika huonosti. Ehkä musiikki oli niin vaikuttavaa. Omalta osaltani taisi syynä olla sekin, että otin yömyssyksi turhan paljon konjakkia ja keskustelimme henkeviä yli puolen yön, mikä on kovin myöhäinen nukkumaanmenoaika tällä ikää. Onneksi nukuin viime yönä yli yhdeksän tuntia, sillä tänään oli kalenterissa kuusi työtehtävää, enkä selvinnyt niistä 12 tunnissa, vaikka kuinka kiirehdin. Kotiin päästyä en kuitenkaan malttanut mennä heti nukkumaan, vaan ryhdyin ajattelemaan yötä.

Ehkä on niin, että jos ei ole kokenut sielun yötä ja pimeyden voimia, ei tätäkään työtä jaksa ja osaa. Ei jaksa, jos elää sen varassa saako kiitosta ja rakkautta ihmisiltä. Ei jaksa, jos etsii ihmeitä. Motivaatio tulee siitä, että pimeyden ja yön vastakohta on olemassa.  Ja pimeyshän onkin sitä, että valo kätkeytyy. Ensin on valo.

Vaatimus

Silloin, kun ihmiset lähestyvät vaatimusten, suorastaan käskyjen kanssa, asetun helposti vastahankaan. Jos lankoja pitkin tuleva ääni on niin kova, että täytyy vetää puhelinta kauemmaksi, ja viesti on se, että sinun täytyy, tuntuu siltä, että soittaja ei arvosta minua tai seurakunnan työtä. Toisenlainen lähestymistapa olisi paljon hedelmällisempi ja varmasti myös tuottaisi aidon keskustelun ja lisäisi ymmärrystä puolin ja toisin. 

Näitä tällaisia yhteydenottoja on nyt sattunut olemaan, ja se mietityttää. En ole aina jaksanut vastata sävyisästi enkä ole luvannut tehdä kaikkea mitä vaaditaan, vaan olen sanonut jopa, että näillä näkymin ei. Olen siis aiheuttanut pettymyksiä. Mietin tykönäni, miten voisin avata seurakuntatyöhön liittyvää dilemmaa. Toisaalta seurakuntalaisten aktiivisuutta ja lahjoja tarvitaan kipeästi, toisaalta he eivät voi aina nähdä kokonaisuutta ja lähteä määräämään, mitä työntekijöiden tulee tehdä. Seurakuntalaisia pitäisi valtuuttaa tekemään itse yhtä ja toista, mutta jos he alkavat toimia työnjohtajina, jotain vinoutuu. 

Muistan itsekin olleeni seurakunnan luottamushenkilönä joskus kovin vaativa seurakunnan työntekijöitä kohtaan. Minusta heidän työtapansa saattoi olla väärä, tai he järjestivät vääränlaisia tilaisuuksia. En nähnyt, miten paljon aikaa heiltä meni vaikkapa kirkollisten toimitusten parissa ja kaikkeen siihen ihmisten kohtaamiseen, mitä heidän työssään joka päivä oli. Nyt olen viisaampi ja armollisempi, mutta sillä toisella puolella. On tavoiteltavaa ja tärkeää, että seurakuntalaisten lahjat ja ideat pääsisivät käyttöön, mutta hankkeisiin tulisi innostua yhdessä kaikkien toimijoiden kanssa.

Kaiken kaikkiaan toimintaa tulisi pystyä vähentämään reippaasti, että tulisi tilaa uudelle. Tällä hetkellä hoidan kahta virkaa päällekkäin, ja viime viikon työpäivät olivat juuri sen mittaisia kuin siitä voi olettaa. Joihinkin tehtäviin ei voi vaikuttaa, esim. meidän pappien ja kanttorien kohdalla hautausten lukumäärä on lisääntynyt ja tulee lisääntymään vuosi vuodelta, kun suuret ikäluokat ovat tulossa siihen ikään, että tuoni niittää satoa. Viime vuosina myös erilaisista tietokoneohjelmista on tullut melkoisia aikasyöppöjä. Toisaalta ne nopeuttavat, parantavat ja järkevöittävät toimintoja. Toisaalta niin sähköisen tiedotuksen kuin laskujen tiliöimisen ja hyväksymisen siirtäminen ammattihenkilöiltä vaikkapa meille pastoreille on muuttanut toimenkuvaa ja lisännyt tarvetta istua työpöydän ääressä.  Myös ohjelmien omaksuminen vie aikansa. Viime viikolla kurssitettiin kahden uuden ohjelman käyttöä. Toinen niistä oli käyttäjäystävällinen, toinen todella sekava. Ensiksi mainittua käytetään kehityskeskustelujen tavoitteenasettelussa ja rekrytoinnissa, jälkimmäistä kokoushallinnassa ja viranhaltijapäätöksissä. 

Stressinvangitsijana kuva työhuoneen seinällä
Laihian Jätinhaudanmaalta

Hallinto ja erilaiset kokoukset syövät jokaiselta työntekijältä aikaa ja voimia. Tässä syksyn korvalla olen ollut tai tulen olemaan mukana valmistelemassa mm. aluetiimin, alueneuvoston, julistustyön johtokunnan ja diakoniatyön johtokunnan asioita. Kolme jälkimmäistä ovat toivon mukaan niitä, joissa on hyvää vuorovaikutusta työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Näennäisdemokratia on turhauttavaa, mutta jos oikeasti voidaan keskustella ja vaihtaa mielipiteitä yhdestäkin tärkeästä asiasta, kokous on täyttänyt tarkoituksensa. Sellaisiakin kokouksia on.

Seurakuntavaalit ovat tulossa. Tällä viikolla on jo monin paikoin ennakkoäänestyksiä. Toivoisin, että kirkkomme luottamushenkilöihin valikoituisi hyvin monenlaisia ihmisiä, jopa yli-innokkaita, ja että he kokisivat voivansa vaikuttaa seurakuntien toiminnan linjauksiin. Salaa toivon myös, että luottamushenkilöt voisivat arvostaa sitä työtä, mitä minäkin täydestä sydämestä teen. Ennen kaikkea toivon, että he rukoilisivat kirkon puolesta ja kokoontuisivat yhteiseen messuun etsimään yhteyttä ja armoa.

Käskien et,
hallitse Kristus, et vaatimuksella.
Laupeudella
kosketat, rohkaiset laupeudella. (VK 415:1.)