Näkemisen hetki

Aamun kirkas aurinko paljasti keittiön kaappien vieressä olevien pikkutaulujen pölykerrostumat. Täytyi ottaa trasu käteen. Valon lähde kiersi eteenpäin jo puhdistamisen aikana, eikä enää jättänyt teräviä varjoja kuvanottohetkellä. 

Joskus näkee selkeämmin sellaisia asioita, jotka yleensä hautautuvat arjen pölyn alle. Eilen vietimme eläkkeelle jäävän työkaverin lähtiäisiä ja minä itkin miltei koko ajan. Hän puhui meille rohkaisevasti kahdesta asiasta, tämänpuolisesta ja tuonpuolisesta. Siitä, että teemme tärkeää työtä ja siitä, että ehkä sellainenkin ihme koetaan, että ollaan joskus kaikki koolla taivaassa. 

Muistelen matkan varrelta monia työkavereita. Teemme samaa työtä, keskustelemme työkokouksissa, yhteisissä tehtävissä ja lounashetkissä. Jonain päivänä tulee aika sanoa näkemiin ja silloin näkee aina selvemmin kuin yhteisellä matkalla pölyn pöllähdellessä askeleissa. 

En pelkää pimeää. Syksyn sumuiset ja hämärät päivät, hapekkaan kostea ilma ja jokailtaiset reippaat koiralenkit ovat hoitaneet sielua ja ruumista. Aina ei tarvitse nähdä selkeästi päästäkseen eteenpäin. Joskus tuntuu hyvältä, kun voi kätkeytyä, jopa itseltään. Toivoisin kuitenkin näkeväni silloin, kun joku toivoo tulevansa nähdyksi. 

Olin tänään yhden nokiottan syntymäpäivillä. Hän sanoi, että olemme miltei sukua, koska mieheni on myös nokiotta. Kuurtaneen tervanpolttajat auttamatta nokeentuivat, niin me kaikki. Syntymäpäivärukouksessa kiitimme kasteesta. 

Lapsen kasteella piirsin suloisen lapsen otsaan ristinmerkin ja valelin vedellä. Katekismuksessa sanotaan, että kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla. Risti antaa turvan kuolemaan asti. Matkan pölyt ja noet saa joka päivä pestä pois Jeesuksen nimeen.