Rosoa

Sauvakävelylenkillä pisti silmään uusi liikennemerkki, jota ei ollut vielä nostettu tolppaan. Se oli hieman erikoisessa paikassa. Mutta kun ei lunta ole tämän enempää, niin kyllähän tuostakin voi mennä. Taivaan Isän antamat elämän johdatusviitat ovat joskus yhtä erikoisia, mutta niitä noudattamalla pääsee eteenpäin ja perille asti.

Välillä olen kulkenut ihan omia polkujani. Aina en osaa seurata viittoja, aina en edes halua. Siitä tulee elämään monelaista rosoisuutta. Toki rosoa on tullut siitäkin, että toiset eivät ole huolineet joukkoon tai ovat menetelleet muutoin epäreilusti.


Tervaroso on sienitauti, joka ympäröi männyn rungon ja roson yläpuolella oleva osa puusta kuolee. Puuhun ilmestyy pihkaa tihkuvia haavoja. Tautia on enemmän Pohjois-Suomessa, ja se tuli tutuksi vasta mökkitonttimme puita tiiraillessa. Tervaroso onkin tehnyt tuhojaan juuri Pudasjärvellä ja Koillismaalla tuhoten puita ja aiheuttaen aikaistettuja hakkuita. Lämpimät vuodet ovat lisänneet taudin esiintymistä.

Sanotaan, että ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Mökkimme on kauniilla hyväntuoksuisella mäntykankaalla, ja mies on metsurintaidoillaan koettanut pitää tervarosoa kurissa kaatamalla sairaita yksilöitä. Yhtiön tontin hoitajana hän on sitten valikoinut saantopuista tervaksia omassa takassa poltettavaksi. On leppoisaa katsella vuoroin tervasvalkiaa ja vuoroin tikkunöylettä. 

Männyt ovat niin suorarunkoisia ja kauniita puita, että sellainen itsekin tahtoisin olla. Mutta miten torjua näivettävät taudit? Itse voin ponnistella terveyden eteen liikuttamalla muitakin jäseniä kuin sormia, ratkomalla erilaisia aivopähkinöitä ja käyttämällä aikaa asioihin, jotka hoitavat sielua. Elämä on kuitenkin lopulta armoa. Tähän asti Puutarhuri on antanut elää, ja siitä kiitos.