tiistai 29. tammikuuta 2019

Välitilinpäätös

Irrotteluvuoteni on aiheuttanut välitilinpäätöksen tunnelmia. Vaasan jakso oli varsin työteliäs. Laskin eilen, että olen kastanut tuona aikana 350 ihmistä kristityiksi. Muita toimituksia en laskenut, mutta tiedän, että hautajaisia on ollut noin saman verran. Avioliittoon vihkimisiä tai avioliiton siunaamisia on ollut selvästi vähemmän, arviolta 70. Toki tuo toimitus koskee aina kahta henkilöä kerrallaan, mutta olen arvellut avioliiton kärsineen jonkinlaisen inflaation muiden paitsi homoseksuaalien parissa. 

Niinpä yllätyin, kun avasin aamulla Ilkka-lehden. Sen mukaan Vaasan seudulla ei jälkilaskennan perusteella olisi kuitenkaan ainuttakaan susiparia. Laihian ja Koskenkorvan välillä sen sijaan on yksi susipari, mutta jätän sen nyt Laihian pappien huoleksi. Metsäsaunan ympärillä vaeltelee irtosusia. Luullakseni talomme ympärillä on suorastaan susilauma, mutta siitä ei ollut laskennassa näkynyt jälkiä. Ehkä niitä alkaa nyt näkymään, kun on saatu kunnolla lunta.

Nykyisessä kortteerissani mökillä on tällä hetkellä vain yksi puute. Yöpaita on kateissa. Olen tyhjännyt kaikki kaapit ja etsinyt sohvien ja sänkyjen alta, mutta se on mystisesti kadonnut. Muuten varustetaso on entisestään parantunut. Tämähän on ollut aina varustelluin osa elämäämme, ja tänään asensin parvelle uuden mainion vempaimen: pikkuisen langattomasti toimivan lasertulostimen. Kelpaa täällä nyt puheita kirjoitella. 

On paljon tilanteita, joissa en tarvitse kirjoitettua puhetta. Muutama ranskanviiva riittää. Mutta olen ottanut tavakseni kirjoittaa saarnat, siunauspuheet ja vihkipuheet. Pelkään kai että muuten tulee black out ja tilaisuus menee pilalle. Sitä paitsi ajattelen yleensä sormenpäillä. Vaikka olen laihialainen, on joitakin asioita, joista mielelläni vähän maksan. On niin paljon mukavampi lähteä puhetta pitämään, jos puhe on jo käsilaukussa eikä tarvitse miettiä, miten kauan kestää, jos käyn tulostamassa sen töissä. Enkä pysty tekemään kaikkea luovaa työtä työpöydän ääressä, vaan kannan töitä kotiin ja kotoa pois. Siinähän sitä saa henkisen työn lisäksi myös ruumiillista liikuntaa.

Toivon kuitenkin, että jonain päivänä ehdin myös hiihtämään. Tänään on tullut 15 cm uutta kevyttä pakkaslunta. Sellaista kun potkiskelee, tuntee rakastavansa elämää ja ihmisiä. Itse asiassa kirjoitin kerran kauan sitten Jouko Perälälle kirjeen, jossa kerroin potkiskelleeni juuri tuollaista lunta ja ajatelleeni häntä. Seurauksena tuosta lumesta on ollut onnellinen elämä. 

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Ovi kiinni

Tässä vuoden alussa on vainajia ollut niin paljon, että kaikki eivät ole mahtuneet kaupungin kylmäsäilytystiloihin. Luullakseni kylmäsäilytystiloja on kuitenkin ollut helppo järjestää lisää näillä pakkasilla. Joka tapauksessa ajattelin ahkeroida Vaasassa loppuun saakka ja otin tähän kuunvaihteeseen vain kaksi lomapäivää. Työkaverit joutuvat kuitenkin tekemään hieman vajaalla miehityksellä kuukauden tai kaksi. Nuo pari lomapäivää aion käyttää perehtymällä tulevan työpaikkani Taivalkosken seurakunnan elämään. Tutustun työyhteisöön ja -tiloihin keskiviikkona. Torstaina piispa Jukka Keskitalo tulee kuulemaan Koillismaan seurakuntien ajankohtaisia asioita, ja saan olla kuunteluoppilaana mukana.

Vähän tiukalta tällainen työpaikan vaihdosaikataulu on tuntunut, mutta ehkä asian valoisa puoli on se, että ei ehdi jännittää. Huominen päivä menee pyykkäämisessä ja pakkaamisessa, ylihuomenna auton nokka kääntyy pohjoiseen. 

Eilen hautasin, tänään oli kaksi kastetta. Tältä erää viimeinen työpäiväni Vaasassa ei sujunut aivan kommelluksitta. Valmistauduin aamupäivällä mm. tulostamalla kasteen kulun englanniksi. Olin jo vähän myöhässä kotoa lähtiessä, ja matkalla piti noutaa vielä kastekynttilä, koska kotivarastot olivat huvenneet. Ajattelin, että kiinalaissyntyinen perheenäiti voi olla aikatauluodotuksiltaan säntillisempi kuin suomalaiset, ja harmitti, kun joku edellä ajava jäi joka risteykseen tuumiskelemaan, vaikka valot paloivat vihreänä. Mutta tunnelma perheessä oli oikein lämmin. Isovanhemmat olivat tuttuja papin uran alkuvaiheilta. 

Kotikasteelta tullessani kävi niin, että auton avaimen patteri teki tenän ja auton ovet pysyivät lukittuina. Osasin jotenkin kaivaa avainkotelosta esille muovisen vara-avaimen ja miehen antaman ohjeen mukaan yritin kangottaa sillä auki ovilukon avainpesää. Lopulta sain auki pelkurin puolen systeemin, mutta siellä ei avainpesää ollut. Kuskin puolen systeemi taas oli niin jäässä, että lopulta katkaisin pakkasen haperruttaman muovisen avaimen. Ei auttanut muu kuin tilata taksi seuraavalle kasteelle. Ostamani untuvatakki osoittautui lämpimäksi taksia odotellessa. Tämä oli kokonaista toinen kerta, kun käytin taksia työajoon näiden 16 pappisvuoden aikana. Ajoin kaupungin toiselle laidalle ja summa oli lähes 30 euroa. Kyllä työnantajat ovat paljon säästäneet sillä, että on ollut aina oma auto käytössä, sillä kilometrikorvauksia samalta matkalta maksetaan 4,73 euroa. Mies tuli sitten hakemaan vara-avaimen kanssa, ajoimme ensimmäiseen kastepaikkaan, ja saimme autoni auki yhdellä näpsäytyksellä. Olipa onni, että apu oli niinkin lähellä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä.

Ajoin jättämään kastepaperit virastolle ja viimeistelin matkalaskun. Tyhjäsin vielä tietokoneen C-aseman, tein jonkun käännön, tarkistin etten jätä työhuoneeseen mitään omia kirjoja tai muita tavaroita. Jätin avaimet sovittuun paikkaan ja painoin oven perässäni lukkoon. Se oli jotenkin merkillinen hetki. Olen ollut tuossa työpaikassa 12 ja puoli vuotta, ja kun lähtee, ei voi koskaan olla aivan varma palaako. Elämä on arvaamatonta, eikä oikeastaan minään päivänä voi tietää palaako takaisin sinne mistä on lähtenyt. 

Niin ovien aukeaminen kuin sulkeutuminen on juttu, johon ei voi aina itse vaikuttaa. On vain kuljettava rohkeasti ja avoimella mielellä.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Pullantuoksuinen elämä

En nyt varsinaisesti koe olevani pullantuoksuinen, mutta se on sanottava, ettei leipomani nisu ole koskaan ollut mitään pakkopullaa. Eivätkä taikinat ole ikinä olleet alle litraisia. Kun lapset olivat pieniä, pidin talon pullassa, mutta nyttemmin leipominen on jäänyt milteipä joulupullaan. Joulupulliin en laita niin paljon voita, kun syödään muutenkin raskaasti. Kiepautan vain peruskranssit. Arkipulliin sitten tulee voita ja sokeria väliin. Tosin olen töissä kertonut varmaan kymmenen kertaa saman vanhan jutun Aarre-enosta. Sain Aarre-enolta hyvän ohjeen pullan leipomiseen.
Jäljelle jäänyt
Vein kerran lukioikäisenä Aarre-enolle Aili-tädin leipomaa pullaa. Aarre huokaisi: Voi kun tämä Ailin pulla olis niin hyvää, mutta kun se ei laita suolaa. Kyllä pullas pitää suola maistua. Heitin siis eilen kaksi kourallista suolaa ja vain kahvikupillisen sokeria isoon taikinaan. Pelkäsin, että no nyt tais humpsahtaa suolaa liian kanssa. Mutta ei, kyllä se hyvältä maistuu taas, liiankin hyvältä. Onko pakkaspäivänä parempaa tekemistä kuin leipoa pullaa? 

Mitä voihin tulee, äitini ei juurikaan katsonut televisiota. Mutta muistan, että kerran lapsuudessa sieltä tuli Me Tammelat, ja siellä toinen naisista vuodatti, että kun sais joskus elämässään vielä laittaa taikinaan voita niin että tuntuu. Se huvitti äitiä kovin, ja hän taisi niin tehdä. Ja margariiniahan tässä talossa ei koskaan ole käytetty. Isäntä toi kerran palan Flooraa, kun oli jäänyt jostain kökkätarjoiluista. Haaskeelle se meni, eltaantui tuonne jääkaappiin, kun ei kukaan siitä palaakaan lohkaissut.

Äiti ja tädit olivat luonani kylässä opiskelijaboksissa joskus 80-luvun alussa. Olin leiponut pullaa. Sitä kehuttiin. Valittelin, että unohdin taikinasta kananmunan. Vanha kaarti vakuutti, ettei heidän Maria-äitinsä koskaan laittanut pullaan kananmunaa. Pulla vain kuivettuu nopeammin, jos siinä on munaa. Näin se pullaresepti on vähitellen periytynyt. Äiti joskus ihmetteli, miten meidän pulla voi olla niin samanlaista jopa päälle päinkin. Sitä sopiikin ihmetellä, sillä jos kysyin häneltä lapsena, mitä taikinaan laitetaan, hän sanoi, että no mä teen sulle taikinan valmiiksi. Luulen, että hän ei olisi osannut sanoa mitään määriä. Vain kerran leivoimme äidin kanssa yhdessä: Sisarteni hautajaisiin. Muistan miten kuohkeaa ja helposti leivottavaa äidin taikina silloin oli. Teimme ankkastukkeja. Silloin opin, että voitelu tehdään vasta juuri uuniin pantaessa, äitiä harmitti kun hosuin. Muutenhan kananmuna sitkistyy siihen pintaan.

Leipomukset ja sopparuuat ovat meillä minun repertuaariani. Isäntä ei ole leiponut pullaa kuin kerran. Se oli vuonna 1983, kun olin sairaalassa sormileikkauksessa, ja hän halusi ilahduttaa minua pullalla. Kyllä kai se syötävää oli, vaikka jauhot olivat loppuneet kesken. Minulla vain oli nukutuksen jäljiltä niin huono olo. Siihen sairaalareissuun liittyy toinenkin lämmin muisto. Pikkusisareni Suvi-Päivikki ja Saara tulivat katsomaan Susanna-tädin kanssa. He kyselivät Töölön sairaalassa joka osastolla Maaria Rintaa, mutta ei löytynyt. Viimeisellä osastolla he sanoivat, että ei kun sehän onkin nykyään Maaria Perälä. Sairaanhoitaja sanoi, että ei meillä ole senkään nimistä, mutta Eeva Perälä on. Likat nauroivat ja sanoivat, että me otetaan se, täytyyhän nämä karkit jollekin viedä. 

Isäntä on meillä todellinen arkielämän huolehtija, ja laittaa ruokaa miltei joka päivä. Lauantaisin hän kysyy, moneltako sun pitää tänään lähteä hautajaisiin, ja ehdittää ruuan sen mukaan. Viime lauantainakin söin sitten lounasta sekä puoli kaksitoista kotona että puoli kaksi hautajaisissa. Kerroin tästä siunauskappelin sakastissa Suvi-kollegalle ja päivittelin, miten mahdan pärjätä siellä Taivalkoskella, jos ei Jouko ehdi aina olla siellä laittamassa ruokaa. Suvi sanoi, että pyydä sitä tekemään pakkaseen sellaisia pieniä - tai mieluiten sopivankokoisia - mikroannoksia. No niinpä! Kahvia ja pullaa rovasti saa töissäkin.




perjantai 18. tammikuuta 2019

Silmät auki

Pidin tänään keskusradion kautta päivänavauksen Onkilahden yhtenäiskoululla, yläkoulun puolella. Olin ajoissa paikalla ja hidastin jo ala-aulassa. Katselin kunnolla ympärilleni. Huomasin sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin huomannut. En puhunut tällä kertaa Jeesuksesta, vaan kannustin kuulijoita tekemään lauluja, arvostamaan toisia ihmisiä, katselemaan tarkasti ympärille, piirtämään, kirjoittamaan ja puhumaan. Oli mukavaa, että eräs opettaja pysähteli juttelemaan myös päivänavauksen jälkeen. Keskustelimme J. Karjalaisesta, ympäristön havainnoimisesta ja  tähtien katselusta. 

Syntymäpäivillä oli hauska rupattelutuokio ja rukoushetki syntymäpäiväsankarin kanssa. Ihan totta, rukoushetkikin oli hauska. Luin psalmia, jossa sanottiin, että kun nyt olen vanha ja harmaapäinen, vilkaisin päivänsankaria ja totesin, että tämä ei nyt kyllä ihan osu kohdilleen (hiukset oli huolellisesti värjätty). Nauruhan siinä tuli. Paljon puhutaan iloisesta jälleennäkemisestä taivaassa, mutta myös nytnäkeminen tässä voi olla iloista.

Yksi ihana kohtaaminen tapahtui kadulla. Kävelin reippaasti. Toisessa kädessä oli käsilaukku ja heiluttelin vapaana olevaa kättä laajassa kaaressa. Muistin erään lääkärin ohjetta, että sekin tekee hyvää olkapäälle, jos ei ehdi sauvakävelemään. Välillä vaihdoin käsilaukun toiseen käteen ja viuhdoin vauhdikkaasti eteenpäin. Mietin, näytänkö hassulta, onko katu-uskottavuus vaarassa. - Mutta korttelin toisessa päässä näkyi tulevan nainen vastaan samalla tyylillä. Pysähdyin kohdalle, vaikka en häntä tuntenut, ja sanoin nauraen, että me viuhdomme samalla tyylillä. Hänkin nauroi ja sanoi, että mikäs tässä, olemme saaneet näin kauniin sään, ja ilo saa näkyä. - Sinä et taida olla vaasalainen, hän sanoi. Nyökkäsin, ja kerroin olevani Laihialta. Hän sanoi, että joo, hän on tänään tavannut kolme laihialaista, ja kaikki juttelivat rohkeammin ja avoimemmin kuin vaasalaiset. Toivotimme toisillemme hyvää päivän jatkoa ja lähdimme eteenpäin naamat vielä leveämmässä hymyssä.

Yritän purjehtia jäljellä olevaa matkaa silmät auki.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Pyhäkoulunopettaja Sirkka Lautamies

Tänään nuorison ja minun musiikkimakuni kohtasivat. Ihastuin 80-luvun alussa J. Karjalaisen hittiin Kolme cowboyta ratsastaa, äänitin sen radiosta c-kasetille, ja kuuntelutin eräälle Viikin(ki)pojalle, Ojaniemen Yrjölle. Kysyin voisiko Yrjö opetella kappaleen ja esittää sen Latokylän iltamissa. Ja onnistuihan se, mikäpäs trubaduuri-Yrjöltä ei onnistuisi. Yrjö piipahtikin meillä eilen. En tiedä ehtiikö usein näppäillä kitaraa, toimii arkityössään maataloustuottajien edusmiehenä. 

Tänään sain talon nuorelta isännältä linkin Helsingin Sanomien juttuun. Ai kun ihanaa, J. Karjalainen on tehnyt laulun pyhäkoulunopettajastani, Hietasen Sirkasta s. Lautamies. Karjalainen oli joskus kauan sitten ostanut kirpparilta Kasviston, johon joku Sirkka Lautamies oli koonnut ja prässännyt 1920-luvulla huolellisesti kasveja Vironlahdelta Venäjän rajalta. Karjalainen etsi vanhaan sävellykseen sopivaa aihetta, ja muisti Kasviston. Hän etsi sen Keltaisen talon yläkerrasta. Avasin sen ja olin että vau, tämä on jotain mielettömän hienoa. Karjalainen ihasteli nimeä, huolellisuutta, kukkia, paikkoja, joista yksi oli Pyterlahti. Pyterlahdessa oli louhos, josta oli louhittu graniittia Pietariin mm. Iisakinkirkon pylväisiin. Karjalainen kuvitteli nuoren naisen keräämässä kasveja. Ja niin syntyivät sanat koskettavaan lauluun: Terve, Sirkka Lautamies.


Metsämaitikka
Maariankämmekkä

Nyt Sirkan elämäntarina on selvinnyt. Hän oli Hilma Lautamiehen avioton tytär Virolahdelta. Hilma oli kihloissa lasimestarin pojan kanssa, mutta pojan vanhemmat eivät antaneet nuorten solmia avioliittoa, koska Hilma oli "vain sisäkkö". Hilma synnytti tytön, mutta joutui jättämään Sirkan isovanhempien huostaan ja kouluttautui sairasvoimistelija-hierojaksi. Hän pääsi eteenpäin niin, että sai asunnon Helsingistä ja Sirkka pääsi Töölön yhteiskouluun. Hilma kuoli syöpään, kun tytär Sirkka oli vasta 16-vuotias, mutta Sirkka kirjoitti ylioppilaaksi ja jatkoi sairaanhoitajaksi. Siihen aikaan oli hyvin harvinaista, että tytöt pääsivät kouluttautumaan niin pitkälle. Sirkka määrättiin 1936 tuohon meidän naapuriin, Merja ja Mika Kuusiston plassille, jossa oli väliaikainen Tulirokkosairaala, epidemiaa taltuttamaan. Täällä hän tutustui kylän nuoreen mieheen, Uuno Hietaseen, ja avioitui. Hänestä tuli talonemäntä.

Olin lapsena hyvin arka ja ujo, mutta en pelännyt mennä Hietaseen. Sirkka otti niin ystävällisesti vastaan pyhäkoululaiset, kyseli lempeästi muistolauseet ja opetti uusiakin lasten virsiä kauniilla äänellään. Hän oli uskonnäkemykseltään nähdäkseni evankelinen, mutta siihen aikaan evankeliset olivat valoisia ja luottavaisia uskossaan, eivätkä sellaisia oikeassaolijoita kuin nykyään. Sain Sirkan pyhäkoulusta hyvät eväät.

Sirkka eli 90-vuotiaaksi, ja minun tehtäväni oli 2000-luvun alussa laskea kyläläisten seppele hänen arkulleen. Pahaksi onneksi olin erehtynyt aikataulusta ja menin kirkkoon puoli tuntia myöhässä. Kukkatervehdykset olivat jo menossa. Hävetti. Mietin, että moka on tosi paha, ja nyt ei ole muuta tehtävissä kuin yrittää selviytyä mahdollisimman kauniisti. Ei kai se huonosti mennyt, koska Vaasassa asuva Liisa-tytär kutsui muistotilaisuuteen ja pyysi myös puhumaan jotakin. Oli liikuttavaa puhua omasta rakkaasta pyhäkoulunopettajasta valmistautumattomana, mutta kai siitä jotenkin selvisin. Samalla pystyin antamaan itselleni virheen anteeksi.

Hietasessa on aina osattu hoitaa ja valmentaa hevosia. Sirkan poika Markku Hietanen ohjasti viime kesänä Akaasian ravikuningattareksi. Hän on kuulemma palkintojenjaossa toivonut voittajan kappaleeksi viimeiset parikymmentä vuotta J. Karjalaisen Väinöä. Seuraava voitto kruunataan toivon mukaan Sirkka Lautamiehen sävelin. Laulussa on erinomaiset sanat, kerrassaan hienoa lyriikkaa, mukana sanoma.

Jokaisesta meistä jää jotain, jos ei graniittipylväitä, niin ehkä jotain herkkää ja kaunista.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Taivas monena

Olen viikon aikana saanut nähdä taivaan monenvärisenä. Välillä olen myös katsellut sitä pilvimaton päältä. Gran Canarialla pienimmäinenkin kiinnostui auringonlaskuista ja eräänä iltana taivas näyttäytyi kullanhohtoisena, kun söimme päivällistä. 


Kuuntelin juuri Kjell Westön kirjan Rikinkeltainen taivas. En ole varma, mitä taivaan sävyä Westö kuvaa, mutta kirja oli joka tapauksessa jotenkin miellyttävämpi lukukokemus kuin saman kirjoittajan Missä kuljimme kerran, jonka luin vuosia sitten. Saattaa olla että hyvä lukijaääni (Eero Saarinen) antoi Rikinkeltaiseen taivaaseen oman sävynsä. En luultavasti kuitenkaan mitenkään viisastunut kirjasta, joka oli kirjoitettu siihen tyyliin, että se olisi eräänlainen omaelämänkerta. Kunhan kuuntelin. 

Juttelimme töissä eri kirjallisuuden lajeista ja suosittelin pöytäseurueelle elämänkertakirjallisuutta. Elämänkerroista yleensä tuntee aina oppivansa jotain. Kehuin erityisesti mieleen jääneitä päähenkilön lapsenlapsen kirjoittamia elämänkertoja. Olin nimittäin vaikutettu Matti Kalliokosken kirjoittamasta isosisänsä Viljami Kalliokosken ja  Erkki Tuomiojan kirjoittamasta isoäitinsä Hertta Kuusisen elämänkerroista. On myös mielenkiintoista vertailla aikalaisten erilaisia näkökulmia elämään.

Luulen, että tästä vuodesta tulee värikäs ja mielenkiintoinen jakso omaan elämänhistoriaani. Eilen, kun tulin kotipihaan, täytyi hakea kamera ja ikuistaa  yllätysroosat pilvenreunat. Viikolla muistelin kastekodissa lypsykarjan sattumuksia, koska perheenisä tunnusti olevansa maalta ja kiinnostunut maataloudesta. Oikein tuli tippa linssiin siinä kun juteltiin, oli mukavaa. Tänään, kun ajelin kasteelta, mietin, että olen saanut kokea ja tehdä niin monenlaista. Rikas ja värikäs elämä totta tosiaan. Olen ollut monena ja niin on ollut taivaskin, joskus ottamassa vastaan kapinaa, joskus vastaamassa ihmeellisellä tavalla. 


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Lepoa ja ylikierroksia

Toivottavasti vuotesi on alkanut hyvin. Itse olen tänään ollut aivan vastuuton puheissani ja väsymyksestä sekopäinen, mutta samalla tunnen kiitosmieltä. Olimme esikoisen ja hänen tyttöjensä kanssa viikon lomamatkalla etelän auringossa eli Gran Canarialla. Se oli hyvä katkos tässä vaiheessa elämää. Saimme tutustua pikkuihmisiin syvemmin. Ei ollut mihinkään kiire. Hotelli uima-altaineen oli viihtyisä ja shoppailumahdollisuudet sopivasti aivan olemattomat. Toki olin mielissäni, kun päästiin takaisin kotiin, sillä en ole varsinaisesti rantalomaihminen. 
Unohdin kotiin käsikirjoituksen, joka oli tarkoitus lukea matkalla. Ehkä hyvä niin, mutta niinpä eilen oli edessä iso urakka, jota olen pökkinyt edelläni. Isä ehti eläessään tehdä Ossi Viidan kanssa sopimuksen elämänkertansa kirjoittamisesta, ja me perikuntana päätimme saattaa asian valmiiksi. Ossin käsikirjoitus odotti nyt "kustannustoimittajan" korjauksia ja kommentteja. 

Tartuin nivaskaan eilen aamulla. Aikomus oli lukea vain muutama luku, mutta sen verran olen isääni tullut, että urakoinniksi meni. Sain parikymmentuntisen yhtäjaksoisen aherruksen jälkeen aamuyöllä luetuksi koko 220-sivuisen kirjoituksen ja tehtyä oikolukukorjauksia sekä joitakin muita huomioita. Ehdin vähän nukkuakin ennen töihin lähtöä. Ossi oli löytänyt isästä paljon asioita, jotka olivat minullekin aivan uusia. Mielenkiinto pysyi yllä. Kirja ilmestyy jonkinkokoisena omakustanteisena painoksena tämän vuoden kuluessa. 

Oikeastaan ainut harmittava asia kirjassa on, että se on täynnä miehiä, miesten tekemiä sopimuksia ja päätöksiä, miesten kahnauksia ja keskinäisiä kehumisia. Sen verran minussa on feministiä, että se tökki. Mutta minkäs asialle voi? Isä joutui tekemään elämäntyönsä niin perin miehisessä maailmassa. Hänen aikanaan ei Ilkan eikä Valion johtokunnissa ollut naisnäkökulmaa, eipä juuri muissakaan luottamustoimissa. Isä kyllä oli ennakkoluuloton ja arvosti monia naispoliitikkoja ja -asiantuntijoita, mutta hänen elämänsä pöytäkirjat eivät avaa näitä arvostuksia. Muistan joitakin lausahduksia, jotka tuovat tuon asenteen esiin. Kerran hän totesi vierailleen, että olisi kyllä tällä kertaa nähnyt mielellään naisen (Eeva Kuuskosken) tulevan Keskustan puheenjohtajaksi. Tätä ei ehkä moni arvaa, mutta näin hän sanoi, vaikka arvostikin sitten kovasti Esko Ahoa. Viimeisellä sairaalareissullaan hän myös kehui hoitajille ensi töikseen Valion nykyisen naispääjohtajan Annikka Hurmeen.

Käsikirjoitukseen tarttuminen oli luullakseni vaikeaa siksikin, että arvasin sen tuovan pintaan monia tunteita. Tunnen surua ja kaipausta, kun ajattelen isää, joka oli minulle tärkeä, ja esikuva monessa asiassa. Tunnen ylpeyttä siitä, miten merkittävän elämäntyön hän teki, miten hän kohteli ihmisiä, miten hyvin hän usein asetti sanansa ja miten avara hän oli mieleltään. Toisaalta kohtaan myös sen, että hänkin teki virheitä eikä kaikkia hänen ratkaisujaan tai tekojaan pysty ihan ymmärtämään tai hyväksymään. Ruotsinkielentaitoni on heikompi kuin lapsenlapsillani, mutta eräs lempilausahduksistani on ruotsin kieliopin esimerkkilause: Sådant är livet.