Pullantuoksuinen elämä

En nyt varsinaisesti koe olevani pullantuoksuinen, mutta se on sanottava, ettei leipomani nisu ole koskaan ollut mitään pakkopullaa. Eivätkä taikinat ole ikinä olleet alle litraisia. Kun lapset olivat pieniä, pidin talon pullassa, mutta nyttemmin leipominen on jäänyt milteipä joulupullaan. Joulupulliin en laita niin paljon voita, kun syödään muutenkin raskaasti. Kiepautan vain peruskranssit. Arkipulliin sitten tulee voita ja sokeria väliin. Tosin olen töissä kertonut varmaan kymmenen kertaa saman vanhan jutun Aarre-enosta. Sain Aarre-enolta hyvän ohjeen pullan leipomiseen.

Jäljelle jäänyt

Vein kerran lukioikäisenä Aarre-enolle Aili-tädin leipomaa pullaa. Aarre huokaisi: Voi kun tämä Ailin pulla olis niin hyvää, mutta kun se ei laita suolaa. Kyllä pullas pitää suola maistua. Heitin siis eilen kaksi kourallista suolaa ja vain kahvikupillisen sokeria isoon taikinaan. Pelkäsin, että no nyt tais humpsahtaa suolaa liian kanssa. Mutta ei, kyllä se hyvältä maistuu taas, liiankin hyvältä. Onko pakkaspäivänä parempaa tekemistä kuin leipoa pullaa? 

Mitä voihin tulee, äitini ei juurikaan katsonut televisiota. Mutta muistan, että kerran lapsuudessa sieltä tuli Me Tammelat, ja siellä toinen naisista vuodatti, että kun sais joskus elämässään vielä laittaa taikinaan voita niin että tuntuu. Se huvitti äitiä kovin, ja hän taisi niin tehdä. Ja margariiniahan tässä talossa ei koskaan ole käytetty. Isäntä toi kerran palan Flooraa, kun oli jäänyt jostain kökkätarjoiluista. Haaskeelle se meni, eltaantui tuonne jääkaappiin, kun ei kukaan siitä palaakaan lohkaissut.

Äiti ja tädit olivat luonani kylässä opiskelijaboksissa joskus 80-luvun alussa. Olin leiponut pullaa. Sitä kehuttiin. Valittelin, että unohdin taikinasta kananmunan. Vanha kaarti vakuutti, ettei heidän Maria-äitinsä koskaan laittanut pullaan kananmunaa. Pulla vain kuivettuu nopeammin, jos siinä on munaa. Näin se pullaresepti on vähitellen periytynyt. Äiti joskus ihmetteli, miten meidän pulla voi olla niin samanlaista jopa päälle päinkin. Sitä sopiikin ihmetellä, sillä jos kysyin häneltä lapsena, mitä taikinaan laitetaan, hän sanoi, että no mä teen sulle taikinan valmiiksi. Luulen, että hän ei olisi osannut sanoa mitään määriä. Vain kerran leivoimme äidin kanssa yhdessä: Sisarteni hautajaisiin. Muistan miten kuohkeaa ja helposti leivottavaa äidin taikina silloin oli. Teimme ankkastukkeja. Silloin opin, että voitelu tehdään vasta juuri uuniin pantaessa, äitiä harmitti kun hosuin. Muutenhan kananmuna sitkistyy siihen pintaan.

Leipomukset ja sopparuuat ovat meillä minun repertuaariani. Isäntä ei ole leiponut pullaa kuin kerran. Se oli vuonna 1983, kun olin sairaalassa sormileikkauksessa, ja hän halusi ilahduttaa minua pullalla. Kyllä kai se syötävää oli, vaikka jauhot olivat loppuneet kesken. Minulla vain oli nukutuksen jäljiltä niin huono olo. Siihen sairaalareissuun liittyy toinenkin lämmin muisto. Pikkusisareni Suvi-Päivikki ja Saara tulivat katsomaan Susanna-tädin kanssa. He kyselivät Töölön sairaalassa joka osastolla Maaria Rintaa, mutta ei löytynyt. Viimeisellä osastolla he sanoivat, että ei kun sehän onkin nykyään Maaria Perälä. Sairaanhoitaja sanoi, että ei meillä ole senkään nimistä, mutta Eeva Perälä on. Likat nauroivat ja sanoivat, että me otetaan se, täytyyhän nämä karkit jollekin viedä. 

Isäntä on meillä todellinen arkielämän huolehtija, ja laittaa ruokaa miltei joka päivä. Lauantaisin hän kysyy, moneltako sun pitää tänään lähteä hautajaisiin, ja ehdittää ruuan sen mukaan. Viime lauantainakin söin sitten lounasta sekä puoli kaksitoista kotona että puoli kaksi hautajaisissa. Kerroin tästä siunauskappelin sakastissa Suvi-kollegalle ja päivittelin, miten mahdan pärjätä siellä Taivalkoskella, jos ei Jouko ehdi aina olla siellä laittamassa ruokaa. Suvi sanoi, että pyydä sitä tekemään pakkaseen sellaisia pieniä - tai mieluiten sopivankokoisia - mikroannoksia. No niinpä! Kahvia ja pullaa rovasti saa töissäkin.