Pyhäkoulunopettaja Sirkka Lautamies

Tänään nuorison ja minun musiikkimakuni kohtasivat. Ihastuin 80-luvun alussa J. Karjalaisen hittiin Kolme cowboyta ratsastaa, äänitin sen radiosta c-kasetille, ja kuuntelutin eräälle Viikin(ki)pojalle, Ojaniemen Yrjölle. Kysyin voisiko Yrjö opetella kappaleen ja esittää sen Latokylän iltamissa. Ja onnistuihan se, mikäpäs trubaduuri-Yrjöltä ei onnistuisi. Yrjö piipahtikin meillä eilen. En tiedä ehtiikö usein näppäillä kitaraa, toimii arkityössään maataloustuottajien edusmiehenä. 

Tänään sain talon nuorelta isännältä linkin Helsingin Sanomien juttuun. Ai kun ihanaa, J. Karjalainen on tehnyt laulun pyhäkoulunopettajastani, Hietasen Sirkasta s. Lautamies. Karjalainen oli joskus kauan sitten ostanut kirpparilta Kasviston, johon joku Sirkka Lautamies oli koonnut ja prässännyt 1920-luvulla huolellisesti kasveja Vironlahdelta Venäjän rajalta. Karjalainen etsi vanhaan sävellykseen sopivaa aihetta, ja muisti Kasviston. Hän etsi sen Keltaisen talon yläkerrasta. Avasin sen ja olin että vau, tämä on jotain mielettömän hienoa. Karjalainen ihasteli nimeä, huolellisuutta, kukkia, paikkoja, joista yksi oli Pyterlahti. Pyterlahdessa oli louhos, josta oli louhittu graniittia Pietariin mm. Iisakinkirkon pylväisiin. Karjalainen kuvitteli nuoren naisen keräämässä kasveja. Ja niin syntyivät sanat koskettavaan lauluun: Terve, Sirkka Lautamies.

Metsämaitikka

Maariankämmekkä

Nyt Sirkan elämäntarina on selvinnyt. Hän oli Hilma Lautamiehen avioton tytär Virolahdelta. Hilma oli kihloissa lasimestarin pojan kanssa, mutta pojan vanhemmat eivät antaneet nuorten solmia avioliittoa, koska Hilma oli "vain sisäkkö". Hilma synnytti tytön, mutta joutui jättämään Sirkan isovanhempien huostaan ja kouluttautui sairasvoimistelija-hierojaksi. Hän pääsi eteenpäin niin, että sai asunnon Helsingistä ja Sirkka pääsi Töölön yhteiskouluun. Hilma kuoli syöpään, kun tytär Sirkka oli vasta 16-vuotias, mutta Sirkka kirjoitti ylioppilaaksi ja jatkoi sairaanhoitajaksi. Siihen aikaan oli hyvin harvinaista, että tytöt pääsivät kouluttautumaan niin pitkälle. Sirkka määrättiin 1936 tuohon meidän naapuriin, Merja ja Mika Kuusiston plassille, jossa oli väliaikainen Tulirokkosairaala, epidemiaa taltuttamaan. Täällä hän tutustui kylän nuoreen mieheen, Uuno Hietaseen, ja avioitui. Hänestä tuli talonemäntä.

Olin lapsena hyvin arka ja ujo, mutta en pelännyt mennä Hietaseen. Sirkka otti niin ystävällisesti vastaan pyhäkoululaiset, kyseli lempeästi muistolauseet ja opetti uusiakin lasten virsiä kauniilla äänellään. Hän oli uskonnäkemykseltään nähdäkseni evankelinen, mutta siihen aikaan evankeliset olivat valoisia ja luottavaisia uskossaan, eivätkä sellaisia oikeassaolijoita kuin nykyään. Sain Sirkan pyhäkoulusta hyvät eväät.

Sirkka eli 90-vuotiaaksi, ja minun tehtäväni oli 2000-luvun alussa laskea kyläläisten seppele hänen arkulleen. Pahaksi onneksi olin erehtynyt aikataulusta ja menin kirkkoon puoli tuntia myöhässä. Kukkatervehdykset olivat jo menossa. Hävetti. Mietin, että moka on tosi paha, ja nyt ei ole muuta tehtävissä kuin yrittää selviytyä mahdollisimman kauniisti. Ei kai se huonosti mennyt, koska Vaasassa asuva Liisa-tytär kutsui muistotilaisuuteen ja pyysi myös puhumaan jotakin. Oli liikuttavaa puhua omasta rakkaasta pyhäkoulunopettajasta valmistautumattomana, mutta kai siitä jotenkin selvisin. Samalla pystyin antamaan itselleni virheen anteeksi.

Hietasessa on aina osattu hoitaa ja valmentaa hevosia. Sirkan poika Markku Hietanen ohjasti viime kesänä Akaasian ravikuningattareksi. Hän on kuulemma palkintojenjaossa toivonut voittajan kappaleeksi viimeiset parikymmentä vuotta J. Karjalaisen Väinöä. Seuraava voitto kruunataan toivon mukaan Sirkka Lautamiehen sävelin. Laulussa on erinomaiset sanat, kerrassaan hienoa lyriikkaa, mukana sanoma.

Jokaisesta meistä jää jotain, jos ei graniittipylväitä, niin ehkä jotain herkkää ja kaunista.