Eväsleipää linnuille

Taivalkosken kirkon Leipäsunnuntain messun loppumusiikkina soi viululla Leivästä enkelten. Siitä laulusta tulee aina mieleen Yhteiskoulun rehtorimme rovasti Yrjö Luukko. Siihen aikan koulun päivänavauksia sanottiin muistaakseni vielä aamuhartauksiksi. Oli kuitenkin jo siirrytty keskusradioaikaan eikä enää kokoonnuttu juhlasaliin pyörtyilemään. Luukon aamuhartauksien musiikkivalikoima oli aika suppea, ehkä hänellä ei ollut niin montaa vinyylilevyä. Toinen kappale muistutti: Leivästä enkelten sai osan ihminen, taivainen voima sen on kautta aikojen... Toista kappaletta en juuri nyt saa päähäni, mutta muistan kyllä kun kuulen. Ehkä joku lukijoista muistaa? Leivästä enkelten oli soolokappale, mutta se toinen oli kuorosovitus. 

Luukon suosikkilauluista vähän vitsailtiinkin, mutta kun hän jäi eläkkeelle, niitä tuli tietenkin ikävä. Minullakin oli tapana pitää oppilaskunnan edustajana päivänavauksia, joiksi niitä jo alettiin kutsua, ja niinpä kerran pyysin Luukon vinyylin ja pyöräytin sitä. Luulenpa, että useinkin käy niin, että myöhemmin ikävöi juuri jotain sellaista mitä ei uskoisi kaipaavansa.

Muistan, että yleensä sain inspiraation pitämääni päivänavaukseen jostain hengellisestä laulusta, joita kuuntelin C-kaseteilta. Laulujen sanat tuntuivat niin merkityksellisiltä. Taisin vähän paasata silloin(kin). Olin tänään kirkkokahveilla Udeliuksen (isäni tapasi sanoa Udellin) Marja-Riitan luona Karjalaisessa, mutta emme onneksi päätyneet muistelemaan kouluaikoja, vaan keskustelimme pikemminkin sen jälkeisistä tapahtumista. 

Usein minua jotenkin kiusaa oma nuoruuteni ja 70-luku, vaikka eikö se ole aivan normaalia, että nuoret ovat niin on-off. Toisaalta kouluajoissa on kuitenkin paljon myös muistamisen arvoista. Jotkut opettajien opetukset vaikuttavat elämänasenteisiin ja tekemisiin vieläkin. Joitakin opetuksia pulpahtelee muistin uumenista sopivalla hetkellä. Rovasti Luukko veti kelloaan ja opetti, että siunaus on tärkeintä mitä kirkosta voi saada, ja hän suuresti ihmettelee, miten ovi käy ja joku lähtee jumalanpalveluksesta juuri ennen Herran siunausta - jos niin kiire on, niin on sitten paree lähtiä jo ennen kolehtia. Ja lehtori Laura Vilkki opetti, että ei pidä ottaa käsiinsä eksyneennäköistä linnunpoikaa, sillä siihen jää ihmisen haju, ja jos emo sen sitten löytäisikin, ei enää piankaan ota sitä omakseen. Sienestysaikana muistan aina, miten Vilkki kertoi kylväneensä vuosikymmenet puutarhaansa kanttarellien perkuutähteet, ja lopulta sinne nousi kuin nousikin kanttarelleja. 

Blogin kirjoittamisessa lienee ollut pitkähkö tauko. Olen kaivannut inspiraatiota, sillä ei viitsisi kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa. Kirjoittamistani inspiroi usein joku kuva, mutta kansioista ei ole löytynyt mitään, mikä olisi sytyttänyt. Niinpä olen viime päivinä vapaahetkin tepastellut luonnossa lumikengillä järjestelmäkameran ja pitkähkön putken kanssa. Mutta ei ole tullut yhtään kunnon kuvaa, ja niinpä kirjoittaminenkin on jäänyt. Tänään iltapäivällä kävin koiran kanssa haistelemassa majavan jälkiä, mutta emme jaksaneet purolle asti. Korkean kuusen latvassa oli lintu, jota epäilin kuukkeliksi, vaikka pyrstö näytti alaviistoon lyhyenlaiselta. Leipää ei ollut mukana. Aina ei ole annettavaa, joskus on hyvä tyytyä saamapuolen osaan. 

Kotia kohti

Luistavat kevätkelit ovat alkaneet. Toivon mukaan niin sinä kuin minäkin olemme aina laskettelemassa kotia kohti. Siionin virren sanoin Olen maan päällä muukalainen, kotimaalleni matkaavainen. 

Vattukurun risteyksestä yhteen kotiin päin

Koillismaalla on vielä mukavasti jäätä ja lunta, Pohjanmaalla näyttää olevan kynnökset näkyvillä ja uintikausi on alkanut. Laihian uimahalli on remontissa, mutta luonnonvedet ovat auenneet. 

Huilaan nyt muutaman päivän. Uusi työ uudessa ympäristössä on mukaansa tempaavaa ja mielekästä, mutta kyllä välillä tulee myös väsymys ja koti-ikävä. Onneksi on koteja. 

Rakkaudesta vanhuksiin

Tänään vähän jännitti, kun menin täällä Taivalkoskella ensimmäistä kertaa pitämään ehtoollishartauksia vanhusten palvelukoteihin ja terveyskeskuksen vuodeosastolle, ihan yksinäni. Hartauskierros tehdään kaksi kertaa kuukaudessa, ja ehtoollista vietetään noin kerran kuussa. Onko väkeä, osaanko toimia, osaanko kohdata nämä vähän eri kieltä puhuvat vanhukset? Sitäkin iloisempaa oli todeta, että hoitajat olivat kahdessa paikassa kuljettaneet runsain määrin asukkaita saliin odottamaan jumalanpalvelusta. Terveyskeskuksessa oli tapahtunut inhimillinen erehdys, ja hartaushetki oli unohtunut. Siitä huolimatta hoitajat kiirehtivät heti kutsumaan väkeä paikalle, ja koolla oli lopulta saman verran väkeä kuin "viimeisellä ehtoollisella". 

Arvostan valtavasti sitä, että hoitajat näkevät ja tunnustavat vanhusten hengelliset tarpeet ja näkevät vaivaa, että asukkaat pääsevät veisaamaan ja nauttimaan Herran ehtoollista. Hartauden jälkeen monet ovat kuulemma usein myös iloisempia ja  rauhallisempia, kun ovat saaneet hengellistä ravintoa. On myös pienelle pitäjälle iso asia, että on oma terveyskeskuksen vuodeosasto, missä potilaat ovat "lähihoidossa". Asiat tuntuvat olevan täällä vanhusten osalta hyvällä mallilla. 

Tänään noihin kolmeen hartauteen osallistui yhteensä 67 henkeä. Veisuu kaikui, ja 56 henkilöä nautti ehtoollisen. Saamme pitää Taivalkosken kirkossa monta messua ennen kuin saamme saman verran ehtoollisella kävijöitä, sillä täällä on selvästi arkuutta tulla ehtoollispöytään. Messukävijöistä yleensä alle puolet osallistuu ehtoolliselle. Olen useammalta ihmiseltä kuullut, että muistissa on opetus, jonka mukaan täytyy olla vahva usko ennen kuin voi mennä ehtoolliselle. Kuitenkin ehtoollinen on annettu uskon vahvistukseksi, ja Luther käskee suorastaan tunkemaan ehtoolliselle. 

Olen muistellut tänään myös ensimmäisen seurakuntani Jurvan terveyskeskuksen rakkaita vanhuksia, joista muutamat sanoivat, että he rukoilevat puolestani joka päivä. Monet heistä olivat uskon esimerkkejä ja sain heiltä paljon voimaa. He kaikki ovat jo siirtyneet kirkkaampaan kevääseen, mutta ehkä saan täältä uusia vanhusystäviä.

Yritimme Vaasassa viime vuoden lopulla koota palvelukotien johtavia hoitajia keskustelemaan vanhusten hengellisistä tarpeista. Kaupunkiin on noussut runsaasti uusia palvelukoteja, ja seurakunnan työntekijät ehtivät vierailla niissä nykyään kolme kertaa kevätkaudella ja kolme kertaa syyskaudella. Halusimme kuulla hoivalaitosten odotuksia ja toiveita seurakunnan hartauksiin nähden. Toki seurakunnallakin on toiveita, kuten että joku hoitajista olisi paikalla hartaudessa eivätkä läsnä olevat hoitajat häiritsisi tilannetta liikaa keskinäisellä keskustelullaan. Joskus tuntee itsensä myös vähemmän tervetulleeksi, vaikka haluaa vain palvella seurakunnan jäseniä, joille hengelliset asiat ovat tärkeitä. Neuvotteluumme ilmoittautui muistaakseni vajaat puolet kutsutuista eli seitsemän johtavaa hoitajaa, mutta vain kolme tuli. Jotainhan se kertoi. On tietenkin jotenkin ymmärrettävääkin, että jos eivät uskonasiat ole tärkeitä itselle, ei ehkä ymmärrä, miten tärkeitä ne saattavat olla hoivattavalle. Omalta osaltaan asiaan vaikuttaa tietysti myös hoitotyön kiireisyys.

Olen ilmaissut oman hoitotahtoni lapsilleni näin: Toivoisin pääseväni heidän isänsä kanssa samaan dementiakotiin, ja toivon, että he muistaisivat mainita hoitajille, että se on sitten hoitovirhe, jos ei äitiä viedä kaikkiin hartauksiin. 

Rajojen välissä

Johtajan pitäisi kaiketi elää rajalla, nähdä toimintaympäristö ja sen muutokset, olla valmiina suuntaamaan työtä sen mukaan, ja tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Itse olen joutunut nyt uuden pestini alkuvaiheessa elämään aika paljon siellä rajojen sisällä, ei ole riittänyt aikaa eikä voimia olla niin paljon oman työhuoneen ulkopuolella kuin olisi suotavaa, vaikka ulkona on kauniimpaakin.  

Olin vähän huolissani sunnuntaita vasten yöllä, kun nenä juoksi ja kurkku tuli niin kipeäksi, ettei uni tullut silmään eivätkä apteekin rohdot auttaneet. Siunaten ajattelen sitä mummaa, joka sanoi kerran Merimieslähetyspiirissä Vaasan kirkon kryptassa, että kurkkukipua helpottaa hunaja - sitä vain lusikalla suuhun sulamaan. Kävin kaapilla, ja hunaja paransi oloa heti niin että nukahdin. Aamulla heräsin terveenä kauniiseen päivään. Jaksoin messuun ja rauhanyhdistyksen seuroihin. Saarnasin reippaasti, koska saarnasta tuli pitkänlainen. Mietin, mitä esimerkiksi Olli Autio sanoisi niin pitkästä saarnasta? Luulen saarnan kestäneen joutuisasta temposta huolimatta noin 14 minuuttia. Seuroihin ei ollut pakko mennä, mutta arvelin, että se on sitä toimintaympäristöön tutustumista sekin. Osasin varautua siihen, että 45 minuutin seurapuheet ovat hätäisen geenin perineelle koettelevia ja vaativat hieman asennetta. Onneksi sain juoda väliajalla kahvit ja liikutella muutenkin leukoja toisen Suorttilan-kyläisen eli Karjalaisen (Udeliuksen) Marja-Riitan kanssa.

Taivalkosken rauhanyhdistys

Moni on kysynyt, miten olet kokenut taivalkoskiset? Ihan ensimmäinen havaintoni on, että ihmiset tuntuvat olevan keskimäärin varsin nopeita, joka ilahduttaa suuresti. Ainut haittapuoli siinä on se, että tunnen itseni hitaaksi. Mutta esimerkiksi hautajaisissa saatetaan laskea parikymmentä kukkalaitetta, peittää hauta lapioilla kummulle asti, syödä juhla-ateria, pitää muistotilaisuus muistopuheineen ja juoda hyvät kahvit, eikä siinä niin kamalan kauan nokka tuhise. Ihmiset toimivat ajallaan ja liikkuvat vilkkaasti paikasta toiseen. Joidenkin kanssa löytyy heti yhteinen huumori, toiset vähän arkailevat.

Tänään tein vähän nopeamman työpäivän, koska oli niin mainio keli. Aurinko paistoi, oli pikkupakkanen ja uusi lumi oli pehmeän luistavaa. Ladulla tuli vastaan "Rajalta rajalle" -hiihtäjiä noin 60 kilometrin päivälenkillään. He sanoivat, että "Oh, so cute!" Ilmeisesti he tarkoittivat koiraa eivätkä minua. Ilahduin kuitenkin.  

Sitä elämä on, kulkua rajalta rajalle. Matkalla mannaa ja hunajaa.

Pyllähdys

Hallitus pyllähti tänään, minä eilen. Vietin koiran kanssa vapaapäivää 17 kilometrin kotolenkillä. Kun sen kiertää myötäpäivään, joutuu laskemaan vain toiseksi jyrkimmän ahteen. Keli oli jäinen ja liukas, enkä uskaltanut lähteä mäkeen, kun mäen alla oli joku perhe ahkion ja lapsen kanssa. Mäen päälle saapui myös parahiksi joukko lumikenkäilijöitä koiraani rapsuttelemaan, ja sanoin, että hyvä kun tulitte - jos tässä käy pahasti, on apu lähellä. Usutin koiran juoksuun, mutta pyllähdin jo mäen yläpäässä vauhdikkaasti häntäluuni päälle. Tuttu esilaskija puuttui ja tunnustin ääneen, että ehkä yritin liikaa, kun oli katsojia. Katsojat olivat hyvin myötätuntoisia. Kapusin uudestaan tasaiselle ja viritin koiran täyteen vauhtiin. Toinen lasku sujui hyvin ja sain iloisen huipautuksen mäen päältä.

Takamus on kyllä vieläkin kipeä. Häntäluu ei tiettävästi ole murskana, mutta takalisto on mustelmilla. Ei kaatuminen mukavaa ole. Onneksi minulla on ollut hyvä ruokahalu, ja takamuksessani on jonkin verran pehmusteita. Takana on monta epäonnistumista, mutta ilman riskinottoa ei tule onnistumisiakaan. 

Mietin, entä jos nuo kolme katsojaa olisivat ensin kampittaneet ja sitten nauraneet vahingoniloisesti? Sellaisessa työpaikassa ei varmaan kukaan haluaisi olla töissä. Joskus tuntuu, että eduskunnassa on sellainen meininki, vaikka voihan siellä olla sivistyneempääkin käytöstä kuin miltä ulospäin näyttää. Tunkua sinne ainakin on, ja hyvä niin. Poliitikkoja tarvitaan, vaikka työ näyttää joskus aika toivottomalta. 

Tänään on tullut uutta puhdasta pehmeää lunta. Juuri sopiva keli K-violetille, joka on eräs suosikkivoiteistani. Tuuli oli pyryttänyt ladun näkymättömiin, ja paikoin sai halkaista kinoksia, jotka ulottuivat puolisääreen. Mutta umpihankihiihtohan on hyvin kuntoa kasvattava urheilulaji. Niin kai ajatteli vastaan tullut mieskin, joka hiihteli vapaalla hiihtotyylillä. Sivuutimme hänet koirani kanssa sivistyneesti latu-uran laitaa kulkien. Hän kuitenkin pyllähti heti ihan tasaisella maalla, sotkeutui omiin suksiinsa. Varsin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon olosuhteet.

Elämän baana on haastava. Onnellinen se, jolla on edellähiihtäjiä, kanssatamppaajia ja rohkaisijoita ladun varrella. Kova pohja autta myös melkoisesti. Omassa elämässäni luja pohja on löytynyt siitä, että olen saanut luottaa Jumalan johdatukseen ja siihen, että hän virvoittaa väsyneen ja antaa voimattomalle voimaa (Jes.40). 

Mäkitupa

Olimme vuosituhannen alkupuolella ystäviemme Kaisa Korhosen ja Matti Rasilan kanssa tutustumassa Laihian nuukuuren museoon, jota meille ansiokkaasti esitteli kotiseutuneuvos Esko Luoma. Nuukuuren museo on Laihian museon pihapiirissä oleva rakennus, vanha mäkitupa. Kaisa ihaili, miten kauniisti tuvan sisäkatto on  tummunut. Esko kertoi, että patinan on täytynyt syntyä siitä, että savun ja rasvan käryt iskostuivat kattoon kun keitettiin pienellä piisillä. 

Mäkitupa oli pieni vuokra-asumus jonkun maatilan alueella. Siihen ei kuulunut viljelysalaa, kuten torppaan. Torpparit saattoivatkin elää leveämmin. Mäkitupalaiset tekivät palkollisina töitä maatiloilla tai olivat käsityöläisiä. Pienen pienessä tuvassa oli korkeintaan kaksi huonetta. Vaatimattomassa asumuksessa saattoi kuitenkin asua perhe, jossa oli pitkälti toistakymmentä lasta. Illalla tehtiin siskonpeti lattialle. Niinpä jokaisella tavaralla piti olla oma paikkansa. Oli selvää, että jos isäntä aikoi tupakalle, tikkuaskin piti olla kohdallaan uunin reunuksella, niin että sen pimeässäkin löytää. 

Mäkitupia rakennettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle, torpparivapautukseen asti. Vuonna 1762 säädetyssä laissa määrättiin, että talonisäntien tulee rakentaa naimisissa oleville ja naimisiin meneville palkollisilleen mäkitupia asumuksiksi. Tavoitteena oli saada syntyvyys nousuun ja edistää työvoiman saatavuutta. Molemmat asiat ovat valtakunnan agendalla tänäänkin, mutta keinot ovat toisenlaisia.

Täällä pienessä metsämökissäni olen muistellut Esko Luoman kuvaamaa mäkitupien järjestyksenpitoa, kun olen joskus etsinyt tavaroitani. Olenkin koko ajan yrittänyt miettiä, että jokainen uusi tavara löytäisi oman vakinaisen paikkansa. Laihian nuukuuren museon esineistä on jäänyt mieleen myös veitsen terä, joka oli teroitettu miltei loppuun. Tässä mökissä on ennen meitä asunut hyvä veitsenteroittaja, joka on teroittanut Hackmannin hammaslaitaisen leipäveitsen suorateräiseksi. Olen yrittänyt minäkin pitää veitset terässä, kuuluuhan mökin kalustoon myös hyvä hiomakivi. Se vain harmittaa, että joku mökin nuorisovieraista pilasi vuosia sitten kauniin käsintehdyn puukon käyttämällä terää meisselinä. Sillä puukolla ei saa enää aikaan kunnon kiehisiä, vaikka poika on sen yrittänyt muotoilla uudestaan. Onneksi on toinenkin puukko, josta voin pitää hyvää huolta.

Onhan tässä totuttelemista, kun asuu pitempään hyvin pienessä asunnossa mäen reunalla.  Yleensä ympärillä on ollut parisataa neliötä lämmintä tilaa. Toisaalta, kun aloitin opinnot, asutin opiskelukaverin kanssa Viikin Latokartanossa yhdeksän neliön huonetta, ja sopu sijaa antoi. Kyllä me tänne yhden koiralapsen kanssa mahdumme. Minulla on parvella jopa pieni työtila, ja näin vapaapäivänä voi tietysti lähteä ulos etsimään avaruutta. Sukset on jo voideltu.  
 

Paikkakuntalaisten käsityöntekijöiden valmistamia kauniita lintuja.