Mäkitupa

Olimme vuosituhannen alkupuolella ystäviemme Kaisa Korhosen ja Matti Rasilan kanssa tutustumassa Laihian nuukuuren museoon, jota meille ansiokkaasti esitteli kotiseutuneuvos Esko Luoma. Nuukuuren museo on Laihian museon pihapiirissä oleva rakennus, vanha mäkitupa. Kaisa ihaili, miten kauniisti tuvan sisäkatto on  tummunut. Esko kertoi, että patinan on täytynyt syntyä siitä, että savun ja rasvan käryt iskostuivat kattoon kun keitettiin pienellä piisillä. 

Mäkitupa oli pieni vuokra-asumus jonkun maatilan alueella. Siihen ei kuulunut viljelysalaa, kuten torppaan. Torpparit saattoivatkin elää leveämmin. Mäkitupalaiset tekivät palkollisina töitä maatiloilla tai olivat käsityöläisiä. Pienen pienessä tuvassa oli korkeintaan kaksi huonetta. Vaatimattomassa asumuksessa saattoi kuitenkin asua perhe, jossa oli pitkälti toistakymmentä lasta. Illalla tehtiin siskonpeti lattialle. Niinpä jokaisella tavaralla piti olla oma paikkansa. Oli selvää, että jos isäntä aikoi tupakalle, tikkuaskin piti olla kohdallaan uunin reunuksella, niin että sen pimeässäkin löytää. 

Mäkitupia rakennettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle, torpparivapautukseen asti. Vuonna 1762 säädetyssä laissa määrättiin, että talonisäntien tulee rakentaa naimisissa oleville ja naimisiin meneville palkollisilleen mäkitupia asumuksiksi. Tavoitteena oli saada syntyvyys nousuun ja edistää työvoiman saatavuutta. Molemmat asiat ovat valtakunnan agendalla tänäänkin, mutta keinot ovat toisenlaisia.

Täällä pienessä metsämökissäni olen muistellut Esko Luoman kuvaamaa mäkitupien järjestyksenpitoa, kun olen joskus etsinyt tavaroitani. Olenkin koko ajan yrittänyt miettiä, että jokainen uusi tavara löytäisi oman vakinaisen paikkansa. Laihian nuukuuren museon esineistä on jäänyt mieleen myös veitsen terä, joka oli teroitettu miltei loppuun. Tässä mökissä on ennen meitä asunut hyvä veitsenteroittaja, joka on teroittanut Hackmannin hammaslaitaisen leipäveitsen suorateräiseksi. Olen yrittänyt minäkin pitää veitset terässä, kuuluuhan mökin kalustoon myös hyvä hiomakivi. Se vain harmittaa, että joku mökin nuorisovieraista pilasi vuosia sitten kauniin käsintehdyn puukon käyttämällä terää meisselinä. Sillä puukolla ei saa enää aikaan kunnon kiehisiä, vaikka poika on sen yrittänyt muotoilla uudestaan. Onneksi on toinenkin puukko, josta voin pitää hyvää huolta.

Onhan tässä totuttelemista, kun asuu pitempään hyvin pienessä asunnossa mäen reunalla.  Yleensä ympärillä on ollut parisataa neliötä lämmintä tilaa. Toisaalta, kun aloitin opinnot, asutin opiskelukaverin kanssa Viikin Latokartanossa yhdeksän neliön huonetta, ja sopu sijaa antoi. Kyllä me tänne yhden koiralapsen kanssa mahdumme. Minulla on parvella jopa pieni työtila, ja näin vapaapäivänä voi tietysti lähteä ulos etsimään avaruutta. Sukset on jo voideltu.  
 

Paikkakuntalaisten käsityöntekijöiden valmistamia kauniita lintuja.