Kaunista hiekkaa

Luulen, että Vaasan työkaverit muistavat minut pappina, joka välillä väsyi hautausten suureen määrään. Viime vuonna sainkin toimittaa aikaisempaa enemmän kasteita ja tuntui, että työ oli valoisampaa. Arvasin kyllä, että Taivalkoskelle siirtyminen vie minut jälleen kirjaimellisesti haudan partaalle. Alkuvuodesta hautauksia on riittänyt niin että pienessä pitäjässä on jo saateltu Kaakkurivaaran hautausmaalle 24 vainajaa ja viisi on kuulemma tällä hetkellä vielä maan päällä.

Olen kuitenkin huomannut, että hautajaiset eivät täällä tunnu kovin raskailta, vaikka kaikki ovat olleet arkkuhautauksia. Vaasassa arkkuhautaukset alkoivat jo olla harvinaisia. Täällä on säilynyt vanha kaunis tapa, että monet haudat peitetään heti hautaan laskemisen jälkeen lapiolla "arkunpeittoon" tai "kummulle". Minusta se on puhuttelevaa, ja myös jotenkin voimaannuttavaa. Hautausmaan hiekka on kaunista ja kivetöntä. Muistelen aina, miten meidänkin miehet jaksoivat vielä lapioida peittoon Paavo-veljen haudan, mutta sitten tavasta luovuttiin, kun tuli ylivoimaisen raskas kahden arkun päivä. 

Kuva: Kauko Kumpumäki

Minun on monta kertaa tehnyt mieli ottaa kamera haudalle ja kuvata, kun hiekka putoaa arkulle, mutta olen ajatellut, että ehkä se ei sovi rooliini. Pyysin hautausurakoitsijalta jonkun kuvan tuollaisesta hetkestä. Hän toimitti asian heti. Yritin rajata kuvan niin, ettei kenenkään yksityisyyttä loukata. Taivalkosken siunauskappelin alttariseinä on ikkunaa, ja siitä on hyvin kaunis näkymä Taivalkosken kirkonkylään, samoin hautausmaalta.

Hautaustavoissa on jonkin verran eroa eri paikkakunnilla, mutta erot ovat varmaan kaventuneet aikojen saatossa. Lähinnä olen huomannut sen, että täällä ihmiset liikkuvat luontevasti, kaikki tapahtuu jouhevasti, ruoka on hyvää, virsivalikoima on rikkaampi kuin kaupungissa ja jos muistotilaisuudessa on vapaa sana, niin yleensä aina löytyy heitä, jotka kiitollisina kertovat jonkun mukavan muiston. Ja kaikkeen tähän kuluu milteipä vähemmän aikaa kuin Vaasan tuhkahautauksiin, missä väki saattaa siirtyä joskus kovin hitaasti kappelilta muistotilaisuuteen. 

On olemassa eräs valtakunnallinen hautaustrendi, jota tahtoisin jarrutella ja milteipä kieltää. Olen siis piispainkokouksen kanssa samoilla linjoilla, kun piispat ovat lausuneet, että tällaiseen menettelyyn vaaditaan erityinen syy. Jotkut nimittäin toivovat, että vainaja voitaisiin ensin tuhkata ja sitten toimittaa hautaansiunaaminen tuhkauurnalle. Ymmärrän kyllä, että jos halutaan tuhkaus, tämä varmasti on edullisempaa ja "kätevämpää". Edullisuus ei ole huono asia. Minua kuitenkin huolettaa se, että ihmiset saattavat vieraantua vielä enemmän kuoleman ajatuksesta. Arkku puhuttelee, sillä siellä on kuollut ruumis. Minusta tämä auttaa surutyötä ja on myös muistutus siitä, että omakin ruumiini lasketaan kerran hautaan.

Olen kiitollinen Rannen Lealle siitä, että hän ehdotti, että tulisin mukaan laittamaan äitiäni ja isääni arkkuun. Sain molemmilla kerroilla mukaani ja tuekseni Martta-tyttären. Olen saanut kokea vahvasti syntymän ja kuoleman hetket. Niihin tiivistyy jotain oleellista elämästä.

En ole kysynyt, onko täällä kukaan aikaisemmin käyttänyt uuden raamatunkäännöksen mukaisia siunaussanoja, joita vastustin ollessani kirkolliskokouksessa ja sitten kuitenkin aloin käyttää papin urani alkupuolella saatuani rohkaisua eräässä muistotilaisuudessa: Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä. 

Hautaan siunaaminen on pääsiäisjuhla, parhaimmillaan yhtä valoisa kuin kastejuhla.