Kalsea nainen

Luulen, että joskus on tehty tutkimus, jossa on kartoitettu, mitä nuoret aikuiset odottavat seurakunnan tilaisuuksilta. Muistikuvani mukaan joku taisi joskus vedota tutkimukseen, jonka mukaan tärkein puuttuu, jos lämpö puuttuu. Uskoin, että tuossa on perää. Tilaisuus voi olla viihdyttävä tai se voi vedota järkeen, mutta seurakunnassa tarvitaan hyväksytyksi tulemisen iloa, yhteisöllisyyttä ja lämpöä. Niinpä olen panostanut yrittämällä ensin hyväksyä itseni voidakseni lämpimästi hyväksyä jokaisen kanssani työtä tekevän ja jokaisen läsnä olevan. Taivalkoskella se tuntuu olevan suorastaan helppoa, enkä jännitä paljon. 

Lämmin tunnelma ei kuitenkaan näytä kantavan hedelmää. Tilastot osoittavat, että alaspäin mennään, varsinkin jumalanpalveluksiin osallistumisessa. Tällä hetkellä ollaan reilusti alle hiippakunnan tason ja vain niukasti yli maan keskiarvon. Työkaverit lohduttivat, että vuosi sitten alkanut jumalanpalvelusten lähettäminen netin kautta voisi olla yksi osasyy kävijämäärien laskuun. Myös kesän kokeilu, jossa järjestettiin iltakirkkoja, karkotti vakiokävijöitä. Silti jotenkin hävettää, sillä joskus nuorena kuvittelin olevani ja osaavani jotakin. Kerran muutama kuukausi sitten sain kyllä myönteistä palautetta siitä että hymyilen ystävällisesti. Hyvä niin, ja toivottavasti sisällössäkin oli jotain koskettavaa tai ainakin tärkeää.

Lopulta on niin, että jos Jumala ei siunaa työtä, se ei menesty. Ja jos hän antaa siunauksensa, niin viestin tuoja saa olla kalseampikin nainen. Seurakunnissa mietimme kovasti, miten voisimme kehittää työtä tilanteessa, jossa resurssit vähenevät ja hautajaiset lisääntyvät, mutta lähes kaikki muut toimintakäyrät sojottavat alas päin. On hyvä miettiä ja kokeilla rohkeasti uutta pelkäämättä epäonnistumisiakaan. Mutta jos työltä puuttuu siunaus, kaikki puuttuu. 

Siunausta ei voi ansaita, mutta sen voi varmasti menettää, jos ajattelee itseään ja omaa onnistumistaan. Jollain kurssilla saimme tehtäväksemme lukea katolisen papin Henri Nouwenin kirjasen, jossa hän puhui johtajuudesta ja avasi, miten meillä on samankaltaisia kiusauksia kuin Jeesuksella erämaassa. Ensimmäinen niistä on kiusaus tehdä jotain merkityksellistä, kuten muuttaa kivet leiviksi. Toinen on kiusaus olla mahtava, uskossaan vahva. Ollapa se ainut rohkea, joka heittäytyy uuteen, ja jota enkelit kannattelevat. Kolmas kiusaus on olla vaikutusvaltainen, saada valtaa. Jeesus ei kumartanut Paholaista saadakseen valtaansa kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston, vaan täytti tehtävänsä käymällä toiselle vuorelle, Golgatan häpeään. 

Paavali varoitti roomalaisia, että ei pidä ajatella itsestään liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella. Joudun hakemaan tasapainoa, että olisi sopivassa suhteessa itsensä arvostamista ja nöyryyttä. Edellistä tarvitaan, että jaksaa tehdä työtä, ja jälkimmäistä, että ei pilaa lähettäjän hyvää asiaa, ja osaa antaa tilaa toisille.

Vuosilustot

Maaperä ei ole ollut kitukasvuinen. Varsinkin viime vuosina vuosilustot ovat olleet aika paksuja. Olen saanut aurinkoa kylliksi ja ravintoa riittämiin. Syksyn ruskassa olen pohtinut, tuoko ikä viisautta, lempeyttä ja ymmärrystä. Jotain varmasti tuo, mutta myös vie.

Vien auton 60-huoltoon ja muistelen nuoruutta, jolloin olin hyvin rohkea ottamaan kantaa ja tein sen usein kärkevästi. Joskus hävettää, enkä haluaisi muistaa kaikkea. Saatoin loukata sanoillani, enkä ollut aina oikeassa. Nyt olen tullut ikään, jolloin lapset jo jonkin aikaa ovat neuvoneet vanhempiaan, ja ajattelen, että tuollainen opettaminen, jopa viisastelu, kuuluu nuoruuteen ja saattaa joskus hyödyttääkin vanhempaa. Nuorilla on  paljon tietoa, näkyä ja nopeutta. Itse asiassa sijaistan tällä hetkellä noin esikoiseni ikäistä nuorukaista, jolla on monta rautaa tulessa ja luja usko omiin kykyihin. Nuoria katsellessani toivon joskus, että saisin nuoruuden innon ja itsevarmuuden yhdistettynä kypsyneemmän ihmisen kärsivällisyyteen ja viisauteen. Sillä puolensa on kummallakin.

Koko ikäni olen toivonut saavani silmät, jotka tuikkisivat lämpöä ja joiden ympärillä olisi paljon naurunryppyjä. Ehkä jotain sinne päin onkin, jos tarkasti katsoo. Mutta iällä on omat vitsauksensa. Ehkä tämä ikä on paras, sillä katselen hieman häveten taaksepäin ja huolissani eteenpäin. Monet vanhukset tulevat äreiksi, kun heillä on kipuja. Aina ei omalla kohdallanikaan pelkkä itsesääli ("voi mua pientä raukkaa") helpota oloa, vaan tulee sanottua rumempia sanoja. Vanhuksilla on myös paljon huolia, jos jälkikasvua on siunaantunut useammassa polvessa, sillä etupäässähän nuorista on huolta, ainakin siihen asti kun pääsevät vanhainkotiin. 

Yhdessä vanhetaan

Arvostuksen puute vaivaa monia iäkkäämpiä ihmisiä ja tekee heistä joskus vaikeita. Näyttää siltä, että viimeistään 80 vuoden iässä ihminen alkaa katsella taakse päin ja miettiä, mitä on saanut aikaan ja muistaako kukaan muu sitä. Arvostetaanko minua niin paljon kuin ansaitsisin? Saanko ansaitsemaani kiitosta? Tulevatko silmää tekevät enää tervehtimään yleisötilaisuuksissa? Muistelevatko lapset hyviä asioita, vai onko heidän mielestään lapsuus ollut pelkästään ankea? Käsittävätkö nuoremmat, miten paljon on joutunut ahkeroimaan ja venymään? Minäkin jo joskus haikeana mietin, että eiväthän nämä ymmärrä, ettei rovastiksi nimitetä ihan joka pappia ja elämänkokemustakin pitää olla yli 50 vuotta. (Itseironinen hymy.) 

Kuitenkin se, että on päässyt vanhukseksi, pitäisi olla aivan riittävä ansio. Vanhus on mielestäni kaunis sana. Rohkeasti kohti vanhuutta! Minulle se tarkoittaa, että arvostus tulee iästä ja elämänkokemuksesta. Omien voimiensa, taitojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ihminen on elämänpolkua taivaltanut, saanut matkalla haavoja ja kasvattanut vuosilustojen päälle kauniin kaarnan. 

Yhteinen vihollinen

Olen kotoa omaksunut esimerkin kautta katsantokannan, jossa arvostetaan ja pyritään kohtaamaan eri poliittiseen liikkeeseen kuuluvia, eri tavalla uskovia ja "vääränkielisiä" niin kuin lapsemme pieninä nimittivät eri kieltä puhuvia. Vanhempani ja varsinkin isäni olivat varsin ennakkoluulottomia ihmisiä. Huomasin isän myös pyrkivän jonkun kärhämän jälkeen päättäväisesti unohtamaan ja antamaan mahdollisuuden uuden yhteyden ja luottamuksen syntymiselle. "Joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään."

Itse olen joutunut kokemaan toisinaan, että minut on väärällä tavalla luokiteltu. Lapsena eräs opettaja luokitteli minut "talontyttärenä" sillä tavoin, että asiaa on ollut mahdoton unohtaa. Hän jopa uhkasi minua koulusta erottamisella, jos kertoisin jotain hänelle epäedullista kotona. Aikuisiällä minusta on erityisesti Laihian seurakunnassa puhuttu perättömiä ja ilkeitä puheita sen tähden, että olen körttiläistä sukua ja myös puhujien käsitys herännäisyydestä on ollut kaiken kaikkiaan vastakkainen liikkeen arvoille ja sisällöille. 

Tämän taustan pohjalta olen herkistynyt huomaamaan, milloin vastakkainasettelua käytetään omien päämäärien ajamiseksi. Vaasan suomalaisessa seurakunnassa puhuttiin toisinaan ilkeään tapaan ruotsinkielisestä seurakunnasta, heidän toiminnastaan tai toimintatavoistaan. Jonkin verran tässä oli mielestäni sitä, että yhteisellä "vihollisella" yritettiin kohottaa me-henkeä.

Täällä Koillismaalla saatetaan puhua lestadiolaisuudesta samaan tapaan, vaikka olen ollut hämmästynyt siitä, että täällä lestadiolaiset osallistuvat esimerkiksi seurakuntien kuorotoimintaan ja ovat tuottamassa monenlaista musiikkia kirkkotilaan. Liike ei ole aivan niin erillinen kuin omalla kotiseudullani, jossa olen joskus esittänytkin toiveen, että lestadiolaiset joskus vahvistaisivat seurakunnan hennonlaista virsilaulua. Huomaan kyllä, että uskonopissa on paikoitellen suuriakin eroja, niin kuin luterilaisen kirkon sisällä yleensäkin, mutta Jumalan edessä kukin meistä seisoo tai kaatuu. 

Olen kokenut suurena rikkautena sen, että olen saanut tutustua syvällisesti joihinkin 60-luvun kommunisteihin, nykyajan vihervasemmistolaisiin, Lähetyshiippakunnan aktiiveihin (=luthersäätiöläisiin), lestadiolaisiin, ortodoksinunnaan, ja moniin muihin, jotka ajattelevat asioista hieman eri tavalla kuin minä, ja jotka ovat sillä tavalla "vääränkielisiä", että heillä on erilainen murre, erilainen tapa puhua asioista kuin minulla.

Ystävämme, joka oli 60-luvulla esittämässä ensimmäistä Lapualaisoopperaa, eturivissä, soitti pari viikkoa sitten ja kysyi, saako yösijan, jos tulee kutsuttuna Seinäjoelle uuden toteutuksen ensi-iltaan. Vahinko, että tämä ei sitten hänen osaltaan onnistunutkaan. Sinänsä en ole varma pitäisinkö nykyversiosta, joka on Luukkosen ohjaama. Emme nimittäin ole aina pitäneet hänen ohjauksistaan. 

Olimme mukana Täällä Pohjantähden alla ensi-illassa Jyväskylän kaupunginteatterissa 2002. Ystävämme ohjasi näytelmän, ja sen vaikutus on ollut unohtumaton. Teatterista lähtiessäni koin ymmärtäväni ja halusin ymmärtää kaikkia, ja käyttää lopun elämääni rauhan rakentamiseen. Toisen kerran katsoimme saman näytelmän Vaasan kaupunginteatterissa, ja silloin esityksen oli ohjannut Juha Luukkonen. Silloinkin esitys oli hyvä, mutta se loppui Punaorvon lauluun, joten päällimmäiseksi viestiksi tuntui tulevan, että jäädään poteroihin ja muistetaan kantaa katkeruutta. 

Tuo viesti on mielestäni väärä. Toivoisinpa, että voisin välittää esimerkilläni viestiä, että kannattaa tustustua erilaisiin ihmisiin ja kohdata arvostavasti. Kuuntelin sitä vanhaa Lapualaisoopperaa ja olisi uusikin mukava nähdä, sillä monissa lauluissa on hyvä sanoma. "Ei väkivalta meitä pakottaa voi itse väkivaltaa käyttämään... Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee... Ei ole varmaa, että ihmisestä näin pommin jälkeen paljon hyvää sanottaisiin. Jos sattuu että matka jatkuu hautajaisiin niin kiitosta ei käytös ihmiskunnan kestä..."  Näin on.