Vuosilustot

Maaperä ei ole ollut kitukasvuinen. Varsinkin viime vuosina vuosilustot ovat olleet aika paksuja. Olen saanut aurinkoa kylliksi ja ravintoa riittämiin. Syksyn ruskassa olen pohtinut, tuoko ikä viisautta, lempeyttä ja ymmärrystä. Jotain varmasti tuo, mutta myös vie.

Vien auton 60-huoltoon ja muistelen nuoruutta, jolloin olin hyvin rohkea ottamaan kantaa ja tein sen usein kärkevästi. Joskus hävettää, enkä haluaisi muistaa kaikkea. Saatoin loukata sanoillani, enkä ollut aina oikeassa. Nyt olen tullut ikään, jolloin lapset jo jonkin aikaa ovat neuvoneet vanhempiaan, ja ajattelen, että tuollainen opettaminen, jopa viisastelu, kuuluu nuoruuteen ja saattaa joskus hyödyttääkin vanhempaa. Nuorilla on  paljon tietoa, näkyä ja nopeutta. Itse asiassa sijaistan tällä hetkellä noin esikoiseni ikäistä nuorukaista, jolla on monta rautaa tulessa ja luja usko omiin kykyihin. Nuoria katsellessani toivon joskus, että saisin nuoruuden innon ja itsevarmuuden yhdistettynä kypsyneemmän ihmisen kärsivällisyyteen ja viisauteen. Sillä puolensa on kummallakin.

Koko ikäni olen toivonut saavani silmät, jotka tuikkisivat lämpöä ja joiden ympärillä olisi paljon naurunryppyjä. Ehkä jotain sinne päin onkin, jos tarkasti katsoo. Mutta iällä on omat vitsauksensa. Ehkä tämä ikä on paras, sillä katselen hieman häveten taaksepäin ja huolissani eteenpäin. Monet vanhukset tulevat äreiksi, kun heillä on kipuja. Aina ei omalla kohdallanikaan pelkkä itsesääli ("voi mua pientä raukkaa") helpota oloa, vaan tulee sanottua rumempia sanoja. Vanhuksilla on myös paljon huolia, jos jälkikasvua on siunaantunut useammassa polvessa, sillä etupäässähän nuorista on huolta, ainakin siihen asti kun pääsevät vanhainkotiin. 

Yhdessä vanhetaan

Arvostuksen puute vaivaa monia iäkkäämpiä ihmisiä ja tekee heistä joskus vaikeita. Näyttää siltä, että viimeistään 80 vuoden iässä ihminen alkaa katsella taakse päin ja miettiä, mitä on saanut aikaan ja muistaako kukaan muu sitä. Arvostetaanko minua niin paljon kuin ansaitsisin? Saanko ansaitsemaani kiitosta? Tulevatko silmää tekevät enää tervehtimään yleisötilaisuuksissa? Muistelevatko lapset hyviä asioita, vai onko heidän mielestään lapsuus ollut pelkästään ankea? Käsittävätkö nuoremmat, miten paljon on joutunut ahkeroimaan ja venymään? Minäkin jo joskus haikeana mietin, että eiväthän nämä ymmärrä, ettei rovastiksi nimitetä ihan joka pappia ja elämänkokemustakin pitää olla yli 50 vuotta. (Itseironinen hymy.) 

Kuitenkin se, että on päässyt vanhukseksi, pitäisi olla aivan riittävä ansio. Vanhus on mielestäni kaunis sana. Rohkeasti kohti vanhuutta! Minulle se tarkoittaa, että arvostus tulee iästä ja elämänkokemuksesta. Omien voimiensa, taitojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ihminen on elämänpolkua taivaltanut, saanut matkalla haavoja ja kasvattanut vuosilustojen päälle kauniin kaarnan.