Muistan, miten isä opetti tekemään riittävän leveää ja tasaista latua. Harmitti, jos joku oli ennen ladun kovettumista ehtinyt hiihdellä liian kapeaa uraa, luistatellut suksilla sivuun tai pyllähtänyt mäessä. Miehelläni on ollut lapsena samanlaiset tavoitteet ja murheet, ja hän avaa hyvää latua vielä nykyäänkin.
Mietin ladulla, mahtoiko oma latuni olla yhtä hyvää ja tasaista kuin tuon vastaantulijan. Tuliko lipsuteltua vai hiihdinkö tasaista? Palatessa vastaan lasketteli iloinen vanha mies, ja tyytyväisenä totesin, että myös minun tekemäni latu oli varsin kelvollista.
Lumeen jää jälkiä. Voi jäädä ura, jota toisen on hyvä seurata, voi jäädä enkelinkuva. Voi jäädä myös kuoppia, joihin toinen kompastuu.
Elämäni jättää jälkiä, myös toisen ihmisen sydämeen. Voi jäädä iloa ja voimaa ystävällisyydestä, hymystä, toisen huomioimisesta ja mukavasta juttutuokiosta. Voi jäädä myös muistoja ainaisesta tyytymättömyydestä, epäkohteliaisuudesta, itsensä jatkuvasta esiintuomisesta ja huumorista joka perustuu toisen aliarvioimiseen. Voi jäädä hyvä esimerkki, jota joku tahtoo seurata, tai huono malli, josta ottaa opikseen.
On pelkästään hyvä, jos uusi lumi peittää jotkut elämäni jäljet. Joidenkin jälkien toivoisin pysyvän. Tulkoon tässä nyt sekin sanottua, että olen virkannut kesästä asti ahkeraan ikkunaverhoja, niin ettei ole ehtinyt paljon blogia kirjoitella. Jokaiseen senttiin on kulunut puoli tuntia ja jokaiseen verhoon 80 tuntia. Salaa toivon, ettei perikunta heti tilaisuuden tullen kiikuttaisi niitä kirpparille ja arvioisi käyväksi hinnaksi vitonen kappaleelta. Samalla koetan opetella arvostamaan sitä, minkä joku toinen on tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti