Uusi aika

Päivät ovat jo pitkiä ja huomenna aloittelemme kesäaikaa. Aikojen taittuessa tulee mieleen Siionin virsi 3: Uutta aikaa autuasta ikävöin jo hartaasti, jolloin, Herra, luottamasta  lakkaan omaan voimaani... Tätä koulua tässä nyt käydään koko maailman kanssa.

Aamulla juttelimme, että meidän sukupolvemme ei ole nähnyt sotaa. Synnyimme silloin, kun sota oli vielä vanhemmillamme tuoreessa muistissa, emmekä aina ymmärtäneetkään, miten se heijastui heidän peloissaan. Mutta mistään tavaroista ei enää ollut pulaa emmekä joutuneet näkemään nälkää. Karkkiakin sai. 70-luvun energiakriisistä muistamme vain, että huonelämpötilaa laskettiin etenkin julkisissa tiloissa 18:aan asteeseen eikä valoja turhaan poltettu. 90-luvun lama oli syvä ja vei monia konkurssiin ja suuriin velkoihin. Kuitenkin vasta nyt sukupolvellemme tuli se suuri kriisi, joka vaanii tuntemattomana ja näkymättömänä. Se koskettaa myös seuraavaa sukupolvea, joka toivon mukaan saa yritteliäisyydellään ja ahkeruudellaan nostaa maan jälleen kukoistukseensa. Sotien jälkeen noustiin nopeasti, niin varmaan nytkin.

Ei voi sanoa, että tämä olisi tullut täytenä yllätyksenä. Luontoa tarkkaillessa on saanut havaita, että kun populaatio kasvaa liian suureksi, syntyy joku rajoittava tekijä: elinympäristön muuttuminen kelvottomaksi, ruuan puute, sairaus. Jo muutaman vuoden takaiset kansainvaellukset antoivat muistutuksen siitä, että maapallon kestokyky on uhattuna. 

Joudumme kohtaamaan myös aivan uudenlaisia ihmisenä olemisen kipuja: Tartuntatauti jättää potilaan yksin ja tuottaa läheisille suurta hätää. Ei saa hyvästellä kuoleman portilla eikä edes vainajia saa saattaa entiseen tapaan, kohta ei kenties ollenkaan. Se on surullista. Mutta jos tämä tulee omalle kohdalle, täytyy ajatella, että ajatukseni ovat läheisen luona, ja olen häntä siunaamassa etäältä mutta sitäkin rakkaammin. Ja se kipu ja hätä, mitä ihminen kokee ennen kuolemaa, on sittenkin vain hetkinen verrattuna kaikkeen elämän rikkauteen ja rakkauteen.

Olimme viikolla siioninvirsiseuroissa netin kautta. Tuntui ihmeen hyvältä veisata ystävien kanssa etänä. Kun näki monien tuttujen nimien kerääntyvän samalle kanavalle, syntyi yhteyden tunne. Tosin olen sitä mieltä, että näihin yhteisiin hetkiin ei välttämättä tarvita striimausta. Äänikontakti riittäisi. Kaikki seurakunnat ovat nyt kilvan ryhtyneet kuvaamaan pappien ja kanttorien toimittamia jumalanpalveluksia ja kaikenlaista muutakin videoklippiä nettiin. Sitä sanotaan kirkon digiloikaksi. Minusta se on suorastaan digiähky. Videokuva voi olla myös muistutus siitä, että tuonne en pääse, kirkko on tyhjä, olen ulkopuolella. Sen sijaan ääni kutsuu tasavertaisesti mukaan joukkoon, laulamaan ja rukoilemaan. Liian usein olen itse katsellut jumalanpalvelusta televisiosta  tai kirkonpenkistä, tai kuunnellut radiosta kiinnittäen huomioni erilaisiin virheisiin, asioihin, jotka voisi toteuttaa paremmin. En ole varsinkaan kotona ollessani ymmärtänyt liittyä mukaan äänelläni. Suurin loikka tapahtuu siinä, jos sinä ja minä lähdemme rohkeasti osalliseksi yhteiseen uskonharjoitukseen, kaipauksesta uuteen aikaan.

Kuule, Herra, minä uskon,
auta epäuskoista.
Näen niin kuin aamuruskon
ennen päivän koittoa.
Uuden päivän ensi säteen
kohta lohdukseni saan.
Tartu, Jeesus, heikon käteen,
älä hylkää milloinkaan.
(SV 3, Jonas Hellman 1743, suom. E. Lagus 1790,
uud. W. Malmivaara 1891, H. Kivekäs 1971)

Oma paikka

Viimeksi kun kävin Pohjanmaalla helmikuun loppupuolella, piipahdimme Vaasassa ostamassa vähän Marimekkoa (aikaisemmin ostetun Pentikin lisäksi) piristykseksi Italian-ystäville. Kun kävelimme autolle, näimme merikotkan liitelevän yllämme kaupungintalon ja Rewell-Centerin välissä. Rohkaiseva näky! Suuri vaikuttava lintu vahvoin siiveniskuin. Muisto siitä lämmittää nytkin: Me selviämme tästä. 

Ja pieni kiitoslahjamme ehti matkaan viime hetkellä ennen kuin lennot Italiaan loppuivat. Rukouksin muistamme Francescon kotiväkeä. Ajattelen, että viruksen leviäminen ei ole Kiinan eikä Italian syy, vielä vähemmän hallituksen tai terveydenhuollon. Turha on syytellä ketään, edes niitä suomalaisia jotka toivat taudin hiihtolomalta tai niitä eläkeläisiä, jotka nyt palaavat Espanjan Aurinkorannikolta virukset mukanaan. Olemme olleet siinä uskossa, että matkailu avartaa, ja nyt meitä lyödään siiville. Toki aina on mukana vastuutonta käytöstä ja sitä on vaikea antaa anteeksi. Ajatellaan että olen nuori, ei se minuun satu. Tai mennään matkalta tultua höpöttämään kuulumisia vanhalle työpaikalle muita ajattelematta. 

Viime viikot ovat vaatineet ajatustyötä ja nopeaa päätöksentekoa. Pieni työyhteisö on haavoittuvainen, samoin seurakuntamme, missä on paljon vanhuksia. Olen yrittänyt kolme viikkoa panostaa siihen, että saisimme suojattua työyhteisön, itseni ainoana pappina ja paikkakunnan riskiryhmäläiset koronatartunnalta. Sairastumiset voivat halvaannuttaa seurakunnan työn, vaikka kirkkoa tarvitaan niin turvaksi kuin hautaajaksi.

Maaliskuun 2. päivänä päätin näyttää mallia kättelemättömyydessä ja otin uudet työntekijät vastaan ilman kädenpuristusta. Työkokouksessa kartoitettiin yhdessä mitä riskejä toiminnassamme on. Viikkotoiminta ajettiin alas jo vähän ennen kirkon keskushallinnon kehotuksia. Jo vähän ennen valmiuslakia omaisia kehotettiin perumaan muistotilaisuudet ja varoitettiin, että tulossa on varmasti kokoontumisrajoituksia, jotka vaikuttavat myös siunaustilaisuuden väkimäärään. Arvelin ääneen, että tulossa voi olla jopa yli viiden hengen kokoontumiskielto. Yhteydenotot seurakuntaan suljettiin puhelimen ja sähköpostin taakse, vaikka se karulta tuntuikin. Olemme täällä pohjoisessa, missä on lääniä ja tuntuu turvalliselta, ja kuitenkin tuo kavala virus on pian täälläkin. On parempi tehdä se, minkä voi.

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistojuhlan vielä pidimme suunnitelmien mukaan viime sunnuntaina. Ajattelin että noista vaikeista ajoista on niin paljon opittavaa ja myös rohkaisua tähän hetkeen, että juhlan pitämisestä on meille apua.  

Joku tarkoitus sillä on, että minun piti vielä tänne jäädä. Muistan nuoruuteni idealistiset haavekuvat siitä, että hoitaisin ruttosairaita pelkäämättä tartuntaa niin kuin ruotsalainen Axel Munthe aikanaan Napolissa. Sellainen idealismi ja oman hyvyyden tavoittelu on jäänyt, mutta tässä olen.

Siellä se oli paikallaan, lempilintuni vesipapp, kun tänään iltapäivällä ehdin suksittelemaan Naamankajoen suulle.  Pappi seisoi kivellä tyrskyävä koski ympärillään ja jatkoi tehtäväänsä. Sekin rohkaisi: Noin minäkin aion tehdä, tähän minut on kutsuttu ja tähän minua on kasvatettu. Kahdeksan arkkua odottaa minua pappiparkaa nytkin, vaikka korona ei ole vielä surmannut suomalaisia. Seistään lujana jokainen paikallamme, mutta vältetään riskejä ja ollaan valmiit myös pyytämään apua. Voimme auttaa ja pyytää apua vaikkapa kauppa-asioissa. Ainoa tosi auttajamme elämän myrskyissä ja kuoleman ahdistuksessa löytyy kuitenkin ylhäältä. Rukoillaan Suomen ja maailman puolesta joka päivä. 

Kaunis oon

Työkaveri Vaasasta kirjoitti, ettei tänä talvena tule hiihtoa edes tuhatta kilometriä. Juu ei, istun soffalla eikä huvita hiihtää, vaikka on vapaata. On suojasää ja syöminen on vienyt voimat. Vatsakaan ei meinaa enää mahtua hiihtohousuihin. Kävimme kyllä koiran kanssa pienellä kävelyllä ja pysähdyimme katsomaan Rajalta rajalle -hiihtäjiä. Huusin että "hyvä hyvä, heijaa, heijaa, hurraa". Eräs mies vastasi, että "kitos" ja "beautiful". Olipas kivasti sanottu, vaikka hetken päästä juolahti mieleen, että saattoi kyllä tarkoittaa koiraakin. 

Kai olen aiemminkin kertonut jutun eräästä pikku väärinkäsityksestä. Mutta et kuitenkaan muista sitä niin tarkoin kuin minä. Kävelin sisarvainajieni kanssa Vaasassa Hovioikeudenpuistikolla. He eivät tosin olleet vainajia vielä silloin, vaan hyvin kauniita nuoria neitejä. Oli varmaan viimainen keli, sillä minulla oli päässäni kukallinen villahuivi. Eräs vastaantullut nuori mies vihelsi meille ja sanoi "Oo, Carola, Carola Häggkvist". Sanoin, että kas, sehän vihelsi mulle. Suvi-Päivikki katsoi minua vinosti ja sanoi, "Oo, Olga." Niin, joo, mutta yhdessä kuvassa olemme sisarteni kanssa kuitenkin ihan samannäköisiä. 

Tässä kävi myös niin, että kun syksyllä katselimme vanhoja valokuvia, mieheni sanoi, että äitisi oli todella kaunis ja tyylikäs nainen. Kun meillä sitten oli juhlat, eräs herrasmies tuli sanomaan, että sinä olet todella paljon Eevan näköinen. Ilahduin valtavasti ja ajattelin: siis kaunis ja tyylikäs! 

Outo talvi tämä on ollut, sillä villahousuja ja korvaläppiä ei ole vielä tarvinnut pitää, ja nyt jo kevättää. Linnut laulavat ja kesä tappaa koronat, niin toivon ja rukoilen. 

Lakki pois

Istun kuningatarnojatuolissa viettämässä vapaapäivää ja katson sivusilmällä haastattelua TV:stä. Studiossa on kaksi JVG:n artistia ulkovaatteissa pusakat tiiviisti kaulan ympärillä ja pipot päässä. Pukeutuminen taitaa olla heidän tavaramerkkinsä. Olen tullut vanhaksi ja ajattelen, että luulis tulevan kuuma. Toisaalta tietysti nuoriso kuljeskelee välillä puolialastomana, joten ehkä tämä on hyväkin malli.

Muistan vieläkin, miten ulkoministerimme Erkki Tuomioja parikymmentä vuotta sitten ruokaili lippalakki päässä. Se oli kuin pyhäinhäväistys. Kun menin aikanaan töihin Jurvan seurakuntaan, kolme eri työtoveria muisti mainita erikseen eräästä henkilöstä, että hän oli tullut sopimaan isänsä hautauksesta - eikä ottanut edes lakkia päästään. Jurvassa noudatettiinkin aika tiukkaa tapakulttuuria. Myös minä yhä noteeraan, jos joku tulee työhaastatteluun tai kokoukseen pipo päässä. Olen kai kalkkis, enkä meinaa sopeutua siihen, että aika on ajanut joidenkin tapojen ohi.

Toivoisin kuitenkin, että edes hautaustavoissa säilyisi 
ymmärrys siitä, miten lakin kanssa kuuluisi vanhojen hyvien tapojen mukaan menetellä. Päähineen käyttö tosin poikkeaa naisilla ja miehillä, mikä sekin saatetaan kokea vanhanaikaisena. Itse pidän tukevasti hattua päässä koko ajan, joten en voi näyttää esimerkkiä miehille. Vai pitäisiköhän ruveta tässäkin suhteessa sukupuolineutraaliksi?

Palaan taas isän opetuksiin. Talvisäällä arkun kantajilla saa olla päähine, kun he laskevat arkun hautaan. Kun arkku on saatu laskettua, sovitaan, kummalle puolelle kantoliinat vedetään. Kun kantoliinat on kerätty pois, kaikki kantajat ottavat lakin päästä ja viettävät hiljaisen hetken, ennen kuin poistuvat haudan partaalta. Muun saattoväen miespuoliset jäsenet ottavat lakin pois päästään jo arkkua hautaan laskettaessa, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kantajatkin hiljentyvät.

Hyvien tapojen tunteminen ja noudattaminen kuvastaa mielestäni kunnioitusta ja kauneudentajua. Mutta taitaa olla niin, että elleivät nämä tavat enää periydy sukupolvelta toiselle, ei yksi tai useampikaan blogikirjoitus tee enää kesää eikä talvea.